Kuvaruutukokkeja

Saksassa laitetaan yhä vähemmän ruokaa, keskimäärin enää vain joka kolmas päivä. Samaan aikaan on televisiossa nähtävissä joka viikko yli 50 erilaista ruokaohjelmaa, bestseller-listoilla on säännöllisesti keittokirjoja ja keittiökalusteiden toimittajien liikevaihto on ennätyslukemissa. Ristiriitako?

Ruuanlaitosta kiinnostuneiden saksalaisten suosituin apuväline ei ole veitsi eikä lusikka vaan kaukosäädin, jolla voi valita yhdellä näpäyksellä haluamansa menyyn. Oli mielessä sitten ”kahvilla maustettua lammasfileetä ja curryvaahtoa kahdenlaisten papujen kera” tai ”purkkiperunoita, munia ja kestomakkaraa huoltoasemalta” – jollakin televisiokanavalla kokataan joka hetki, kaikkina vuorokaudenaikoina, tällä hetkellä on nähtävissä 50 ohjelmaa joka viikko, ja veistä käyttelevät studioissa merkkikokit.

Maineikkain kaikista on tähtigastronomi Johann Lafer. Hän ravaa keittiöstä keittiöön, kanavalta kanavalle, ja ihan vain ihmisiä auttaakseen: ”Kokonainen sukupolvi ei enää tiedä, miten ruokaa laitetaan”, hän selittää yhä uudelleen. ”Me tv-kokit olemme perinteenvaalijoita.”

Lafer kumartaa ammattinsa perinteitä ja vatkaa jogurtti-minttu-jälkiruokaansa niska kyyryssä ja pää kumarassa, kovaäänisesti ja kiivaasti, sillä hänellä on kiire, tehtävää on vielä niin kovin paljon. Kun kastike on sitten lopulta valmista, Lafer tökkää siihen etusormensa, pistää sen suuhun, maiskuttaa ”maistuumainiolta!” ja tuijottaa lopuksi pari sekuntia rohkaisevasti kameraan. Hän tarkoittaa sillä: ”Kyllä tekin tähän pystytte. Tarttukaa vihdoin toimeen!”

Me delegoimme ruuanlaiton televisiolle

Television ruokaohjelmabuumista voisi päätellä, että me saksalaiset olemme nyt rynnänneet Italian ja Ranskan jalanjäljille ja olemme kehittymässä herkuttelijoiden kansakunnaksi – mutta asia on pikemminkin päinvastoin: Saksalaiset eivät laita ruokaa yhä enemmän vaan yhä vähemmän: ”Kaikki kyselytutkimukset osoittavat, että yli puolessa saksalaisista kotitalouksista laitetaan ruokaa korkeintaan kerran pari viikossa tai ei lainkaan. Vain neljännes ihmisistä laittaa yhä säännöllisesti ruokaa”, Johann Lafer toteaa Der Spiegel -lehden haastattelussa. Ja mikäli itävaltalaiseen kulttuurintutkija Robert Pfalleriin on uskominen, tämä kehitys on jopa suoraan sidoksissa mestarikokki Laferin ja hänen kollegoidensa työhön. ”Me katsomme ruuanlaittoa televisiosta, jottei meidän tarvitsisi enää itse laittaa ruokaa”, selittää Pfaller ja valaisee tarkoittamaansa käsitteellä ”interpassiivisuus”, jota hän käyttää vastakohtana ”interaktiivisuudelle” Web 2.0 -teknologioiden tai call-in-tyyppisten televisiolähetysten nostattaman osallistumisvimman merkityksessä. ”Ruuanlaitto on ollut monille keino virkistäytyä. Interpassiivinen käyttäytyminen on sitä, että tuo virkistys delegoidaan televisiolle.” Televisio on ollut pitkään eräänlainen leirituli, jonka ääreen moderni perhe kerääntyy iltaisin – nyt siitä tulee lisäksi vielä keittolevy.

Keittiö muuttuu showtilaksi

Mutta miksi saksalaiset sitten ostavat keittiövälineitä enemmän kuin koskaan ennen? Tv-kokkien kirjat keikkuvat jatkuvasti bestsellerlistojen kärjessä, luksuskeittiöitä myyvä Bulthaup ylsi vuonna 2007 kaksinumeroisiin kasvulukuihin, monet eivät osta marketista suolapakettia 39 sentillä vaan erikoissuolaa à la ”Flor de Sal Blütenkonfetti“. Ja se joka haluaa investoida ja demonstroida vielä hiukan enemmän, hankkii itselleen himmeäkiiltoisia designkaappeja ja marmoritasoja. Ja keskellä keittiötä seisoo induktioliesi kuin alttari. Keittiöstä tulee showtila, spottivalojen loisteessa seisoo nyttemmin mieluusti myös mies, käsittelee taitavasti japanilaisia veitsiä, teräskattiloita ja pannuja, jotka ovat kuin NASA:n laboratorioista peräisin, ja käyttelee suvereenisti toimintonäyttöjä, nappuloita ja näppäimiä kuin ydinvoimalaninsinööri. Ranskalaissosiologi Jean-Claude Kaufmannin mukaan tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä jokapäiväisen ravinnonvalmistuksen ja -nauttimisen kanssa: Kalliita designkeittiöitä käytetään vain harvoin, ja silloin nämä tuurigurmeet kokkaavat siellä ”mestariteoksen, josta he esitelmöivät yksityiskohtaisesti. Lopuksi he odottavat saavansa aplodit”.

Kokeista sukeutuu taiteilijoita

Sopiva esikuva showkokkaamiselle ovat televisiokokit: kapinallinen brittikokki Jamie Oliver ja hänen saksalaiset jäljittelijänsä, esimerkiksi Tim Mälzer, ekologis-luonnolliseen habitukseen pyrkivä Sarah Wiener, perinteellis-konservatiivinen Johann Lafer, joka on kovasti kiintynyt kasvattajanelkeisiin ja täsmälliseen ohjeistukseen (”Kurpitsa suikaloidaan 1,5 senttiä leveiksi siivuiksi”). Säveltäjät, kirjailijat ja kuvanveistäjät kävivät pitkään käsityöläisistä ja palveluntarjoajista ja aateloitiin vasta 1700- ja 1800-luvulla nerokkaiksi taiteilijoiksi. Kokit ovat nyt 200 vuoden viiveellä käymässä läpi samaa kehityskulkua. He kehittelevät identifikaatiopiirteitä, yksilöllisiä myyntivaltteja, erityistemppuja ja helposti tunnistettavia persoonallisuuspiirteitä ja ovat yhtä tunnettuja kuin vähäisemmät poptähdet. Keittokirjoissaan he tähtäävät enemmän itsensä esittelyyn kuin ruokaohjeiden välittämiseen. Eikä televisiokokkilähetyksissä ole liioin niinkään kyse ruokaohjeista kuin kokkitähtien esittelystä: vesihöyry täyttää tehostesavun tehtävän, kaasuliekit huolehtivat sopivasta valaistuksesta, paistorasva ääniefekteistä.

Lihavalmisteet, pakasteateriat, McDonald’s: pelkästään vatsansa täyttääkseen ei kukaan joudu enää keittiöön ja lieden ääreen. Saksalaiset ravitsevat itsensä pikaruokapaikoissa ja grilleillä, tilaavat ruokaa kotiin tai turvautuvat jääkaappiin ja mikroon. Ajat sitten jokapäiväisen hiilihydraatti- ja proteiinituotannon pakkopaidasta vapautunut ruuanlaitto etääntyy yhä kauemmaksi arjesta ja muuttuu hobbyksi, tarkoituksettomaksi harrasteeksi, vaateliaaksi taidemuodoksi, jota me itse harrastamme enää vain aivan erityistilanteissa – ja seuraamme muutoin hämmästellen televisiosta.

Kirjavinkki: Kaufmann, Jean-Claude: Casseroles, amour et crises : ce que cuisiner veut dire, Armand Colin, 2005 (saksaksi: Kochende Leidenschaft. Soziologie vom Kochen und Essen, Konstanz 2006).