Martin Dammann

Martin Dammann Rory MacLean in haastattelussa

Copyright: Rory MacLean
Copyright: Rory MacLean
Martin Dammann (vas.)
ja Rory MacLean
Martin Dammannin kuvat ovat askarruttaneet minua siitä pitäen, kun kävin viime syksynä ensimmäistä kertaa hänen studiossaan Treptowin kaupunginosassa Berliinissä. Silloin lattialla oli lähes valmis, jättiläismäinen eteerinen akvarelli. Siinä oli belgialaisrannalla rennossa asennossa neljä haamumaista saksalaissotilasta, jotka erottuivat siluettimaisina hahmoina leveää Englannin kanaalia vasten. Tämän kuvan malli ¬– pieni haalistunut mustavalkokuva vuodelta 1917 – oli kiinnitetty seinälle. Itse valokuvassa ei ollut mitään erityistä, mutta Dammannin hämmästyttävän emotionaaliset värit olivat muuttaneet sen yhdeksi kiehtovimmista koskaan näkemistäni maalauksista.

”Sotilaat tuntuvat minusta tutuilta”, hän sanoi katsellessamme maalausta, jonka nimeksi hän on antanut VOR MIR (”Edessäni”). Kun valokuva oli otettu ensimmäisen maailmansodan aikaan, Dammannin lapsesta saakka tuntema belgialaisranta oli 600 kilometrin pituisen länsirintaman päätepiste. ”Minä tiedän jotakin, mitä hekin tietävät, ja tämä kokemustenvaihto vie minut heidän aikaansa ja samalla ajattomaan paikkaan. Yritän ilmaista tämän emotionaalisen reaktioni intuitiivisesti värin kautta.”

Vor mir. Copyright: Martin Dammann Tapaan hänet taas alkukuusta kahvila Morenassa, suositussa kreuzbergiläisessä kohtauspaikassa, jossa saa koko päivän espanjalaisen aamiaisen ja cocktailit viidellä eurolla (”aina happy hour”). Dammann, jonka kasvojen kapeus korostuu pitkän harmaan tukan vaikutuksesta, tilasi kahvia ja omenakakkua ja alkoi sitten kertoa minulle matkasta, jolle hänen työnsä oli johtanut hänet.

Dammann mietti kolmetoistavuotiaana, haluaisiko ryhtyä syvänmerentutkijaksi, paleontologiksi vain taiteilijaksi. ”Yllyke kaikkiin kolmeen ammattiin oli sama: halu kaivaa esiin asioita, joita kukaan ei ole vielä nähnyt.”

Hän valitsi taiteilijan ammatin ja meni aluksi puusepänoppiin, ”jotta vanhemmillani olisi parempi mieli, jos jotain menisi vikaan”. Sen jälkeen hän meni Bremenin taidekorkeakouluun, mutta kadotti sieltä valmistuttuaan odottamatta suunnan. ”Saatoin lopultakin ilmaista itseäni vapaasti, mutta en tiennyt, mitä sanoisin. Se oli minulle todellinen kriisi. Päätin lähteä pitkälle vaellukselle vuoristoon löytääkseni tien eteenpäin. Siellä näin yhtäkkiä sieluni silmin sotalentokoneita.”

Pyysin häntä selittämään.

”Olin ollut hulluna koottaviin sotakoneisiin niin kuin useimmat pojat. Kokosin niitä kymmeniä, saksalaisia, englantilaisia, amerikkalaisia. Kun tuntui, että minulla oli niitä liikaa, poltin niitä. Savu oli niin realistista. Minulla on sen haju vieläkin sieraimissani. En ollut ajatellut enää vuosiin näitä lentokoneita, ja nyt halusin – uteliaisuudesta tai nostalgiasta – koota taas yhden. Ajatus otti minut täysin valtaansa. Mutta olin vuorella. Jouduin odottamaan, kunnes pääsin laaksossa olevaan kaupunkiin ja lelukauppaan. Ja nämä muutamat kaipauksen päivät olivat hirvittäviä. Tunteideni syvyys ja rajuus yllätti minut täysin. Tiesin että minulla oli teema.”

Dammannin lapsuudenaikainen innostus sotalentokoneisiin siirtyi aikuisiällä yhtäkkiä sotakuviin. Hän matkusti DAAD-stipendin turvin Iso-Britanniaan. Lontoossa hän sattui uusittuun Archive of Modern Conflict -museoon, joka on erikoistunut yksityishenkilöiden sotakuviin. Kuraattorit antoivat hänelle luvan käyttää vapaasti museoon arkistoitua suurenmoista kokoelmaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikaisia valokuvia. Sieltä hän löysi harrastelijoiden tuntemattomia näpäyksiä – ei tavanomaisia verisiä, väkivaltaa huokuvia sotakuvia –, joita hän saattoi tulkita maalaamalla ja syventää vahvoilla tunteilla, shokeeraavilla väreillä ja salaperäisyyden tunnulla.

”Minulle tulee valitsemistani kuvista odottamaton, epämääräinen ja silti vahva tunne siitä, kuin kuvien ottohetkellä olisi jokin erityinen merkitys, ja vaikka sitä on mahdotonta siirtää valon välityksellä fotokemiallisena prosessina, voin kuitenkin aistia sen kaiun.”

Hän ei pyri pitämään menneisyyttä elossa, vaan pitämään sen avulla nykyisyyden edessä peiliä pohtiakseen omaa identiteettiään.

”Minua kiehtovat esimerkiksi ryhmät ja se, miten yksilö sulautuu niihin, ennen muuta sodassa. Tämä ei tarkoita että kadehtisin sotilaita. Päinvastoin. Arvostan individualismia yli kaiken, ja oman minäni kieltäminen on minulle mahdottomuus, mikä on luonnollisesti yksi selitys sille, että valokuvat koskettavat minua niin syvästi. Antaudun työssäni tunteideni vietäväksi.”

Dammannin rohkeat, ainutlaatuiset maalaukset saivat pian Saksassa ja muualla maailmassa huomiota osakseen. Tällä viikolla hänellä on näyttely Wienissä, Stuttgartissa ja Berliinissä.

”Minulle selvisi vähitellen, että Saksalla ja minulla on rinnakkainen historia. Tulin tietoiseksi siitä, kuinka perustavanlaatuisesti Kolmas valtakunta on leimannut omaa identiteettiäni. Se on sellainen vaihe historiassamme, joka hämmentää ja oudoksuttaa minua: noiden vuosien tapahtumat ovat yksiselitteisiä, ja niitä on arvioitava. Minä olen muiden saksalaisten tapaan törmännyt jatkuvasti tähän uskomattomaan solmuun, tähän aikalaisongelmaan, ja siitä varmaankin juontuu se, että pohdin ja työstän tuota aikaa.”

Vaikka hänen maalauksissaan on monia kansallisuuksia edustavia sotilaita ja siviilejä, hän murtaa ilmaisuvoimaisimmissa töissään sitä torjunnan muuria, joka on rakennettu erottamaan modernit eurooppalaiset natseista. Minun mielestäni hän haluaa sanoa, että he ovat aivan niin kuin me, mutta että vaikka Saksa on muuttunut perusteellisesti, nuo katastrofaaliset tapahtumat leimaavat yhä sen identiteettiä. Hän ei osallistu poliittiseen keskusteluun totuudesta ja moraalista vaan tarjoaa pikemminkin meille mahdollisen ja kokemisen taiteellisen uudelleentulkinnan.

”Olen halunnut aina välttää kliseitä. Olen kysynyt alusta alkaen itseltäni: ’Kuinka voin välttyä kliseisiltä sotakuvilta?’ Vastaus oli, että pyrin saamaan oman lähestymistapani sisältöön yhtä vahvasti esiin kuin itse sisällön. Klisee on myös syy siihen, että pitäydyn pääosin akvarellimaalauksessa. Se on kaikkein kulunein väline, ennen muuta maisemamaalauksessa, jota parhaillaan tutkin. Yritän nähdä myös tässä tuttua tuntemattomalla tavalla.” Dammann myöntää: ”Minä asetan mielelläni itselleni haasteita.”

White Nights. Copyright: Martin Dammann Tämä päättäväisyys on saanut hänet luomaan merkittävän tuotannon. Värit ovat usein epäharmonisia, niin VOR MIR -työssä kuin monissa muissakin hänen maalauksissaan. Jokainen kuva vihjaa johonkin tarinaan, mutta tuo teeman haamumainen, hämärä käsittely provosoi kysymyksiä ja vaatii katsojaa löytämään itse tien sisälle kuvaan. WHITE NIGHTS -nimisen maalauksen katsoja joutuu esimerkiksi kysymään, ovatko sotilaat saksalaisia vai neuvostoliittolaisia. Ovatko he polttamassa maalaistaloa vai nostamassa sen katolle uusia olkia? Dammannin maalaukset ovat Howard Hodgkinin teosten tavoin ”emotionaalisten tilanteiden esineellisiä kuvia” (Hodgkin). Ne välittävät todellisia tapahtumia (vaikka Dammann ei olisikaan itse niitä kokenut). Ne vaikuttavat usein keskeneräisiltä, mutta eivät staattisten asetelmien tavoin vaan sillä tavoin kuin orgaaniset, syntymässä olevat kuvat vaikuttavat keskeneräisiltä.

Käymme läpi hänen töitään, ja viittaan siihen, että henkilöt näyttäytyvät niissä usein pelkkänä tyhjänä valkoisena paperina. ”Kuulehan, akvarellimaalauksessa on usein niin, että se mitä ei maalaa, on tärkeämpää kuin se mitä maalaa”, vastaa Martin Dammann nauraen.

Rory MacLean
Lokakuu 2008

    Dossier: Media Art in Germany

    History, tendencies, names and institutions
    Katso myös