Friederike Feldmann

Friederike Feldmann Rory MacLean in haastattelussa

Rory MacLean with Friederike Feldmann. Copyright: Rory MacLean
Rory MacLean ja Friederike Feldmann. Copyright: Rory MacLean
Friederike Feldmann (vas.)
ja Rory MacLean
En ole mikään elitistinen taidekriitikko. Osaan kyllä erottaa Pollockin potaskasta ja Kirchnerin kitschistä, mutta en esitä erikoisia ajatuksia mahtailevin sanankääntein, joita kaltaiseni normaalit kuolevaiset eivät ymmärrä kuin vaivoin. Minä tiedän mistä pidän ja opin mielelläni kaikesta uudesta, jota kohtaan; se onkin mielestäni taiteen tärkein tehtävä – näyttää maailma uudessa valossa.

Erityisen jännittävää taiteessa on minusta seurata, kuinka jonkin henkilön teokset kehittyvät hänen elämänsä aikana. On kiehtovaa nähdä, mitä luova mielikuvitus kehittää jostakin lapsuudenaikaisesta päähänpinttymästä tai inspiraationväläyksestä. Ihailen sellaista ajattelun vapautta, joka tekee tavallisesta epätavallista. Siksi minun oli ehdottomasti päästävä tutustumaan Friederike Feldmanniin, kun muuan keräilijäystäväni oli sanonut minulle: ”Hän on yksinäinen taistelija, joka on tehnyt aina ehdottomasti omia juttujaan, mutta rakastettava ja hyväntuulinen. Hän tekee erinomaista työtä.”

Kiipesin eräänä myrskyisenä syysaamuna Kreuzbergissa neljät rappuset hänen studioonsa. Friederike tuli minua ovelle vastaan ja kankaiden takana maukui hänen luokseen kotiutunut kulkukissa Paul. Joimme kahvia ja hän kertoi olevansa kotoisin Bielefeldistä, yhdestä Saksan poroporvarillisimmista keskisuurista kaupungeista. ”Kaupungissa ei ole mitään erityistä”, hän sanoi minulle. ”Maisemassa ei ole mitään omaleimaista, ei liioin paikallisessa murteessa. Se tunnetaan parhaiten suuren jogurtti- ja hyytelövalmistaja Dr. Oetkerin kotikaupunkina.” Friederiken vakaat, työteliäät, uskonnollisesta musiikista pitävät vanhemmat eivät olleet kiinnostuneita modernista taiteesta. Mutta Friederike ja eräs hänen ystävänsä alkoivat yhtäkkiä kaksitoistavuotiaina maalata: maisemia, asetelmia, naapurin koiraa. Ajattelin löytäneeni lähtökohdan, mutta Friederike pudisti päätään. Hänen ensimmäinen maalausvaiheensa oli vain teini-ikäisen päähänpisto. ”En uskaltanut perheeni vuoksi ryhtyä taiteilijaksi”, hän kertoo. ”Minulta meni vielä kymmenen vuotta koulussa, visuaalisen viestinnän koulutuksissa ja lavastajantöissä ennen kuin uskalsin sanoa heille ja itselleni: ’Minä olen maalari.’”

Tämä hetki tuli Berliinin taidekorkeakoulussa, jossa hän suoritti diplominsa vaikutusvaltaisen lavastaja Achim Freyerin opissa. Friederike vietti vuoden maalausprosessin dekonstruoinnin – pelkistämisen – parissa. Hän aloitti värillisillä viivoilla, tiivisti ne sitten mustiksi ja eliminoi lopuksi maalaamisen kokonaan ommellessaan viivat valtaville paperivuodille. Kun hän työskenteli eräänä iltana paljaan hehkulampun valossa, neulanreiät heittivät kymmeniä hehkulangan kuvia toiselle paperille. Hän oli luonut tahattomasti monilinssisen camera obscuran. ”Se sai minut ihan kiihdyksiin”, hän huokaa. Hänen diplomityönsä oli läpinäkyvästä ja mustasta, satojen erikokoisten reikien puhkomasta paperista rakennettu suuri kerrosvoileipä. Työ näytti sinänsä tavalliselta, mutta kun se ripustettiin gallerian ikkunan eteen, läpinäkyvälle pinnalle syntyi merkillinen, interaktiivinen, muuttuva kuvio, jossa heijastuivat pilvet ja taivas, ikkunankehykset ja etäällä olevat rakennukset. Tämä Grosse Abbildung (”Suuri heijastus”) ei muistuttanut mitään siihen asti nähtyä maalausta. Se oli joka suhteessa perinteisen maalaustaiteen vastakohta.

Kuva Feldmann-kokoelmasta. Copyright: Galerie Barbara Weiss, Berliini

”Suuri heijastus” muunsi todellisuutta mielivaltaisella tavalla, ja Friederike valitsikin – intuitiivisen, tutkivan ja kunnianhimoisen työtapansa mukaisesti – huolella kuvat seuraavaan tärkeään työhönsä. ”Koska en ollut opiskellut koskaan taidetta, en tuntenut oman aikamme taidehistoriaa”, hän kertoo minulle. ”Tutustuakseni siihen valitsin 150 maalausta viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta – olin silloin itse kolmenkymmenen – ja maalasin ne uudelleen A 5 -kokoisina akvarelleina.” Tämä ällistyttävä työ, Feldmannin kokoelma (”Sammlung Feldmann”), avasi taas monisäikeisen näkökulman hänen taiteeseensa. Sitäkin tärkeämpää oli, että John Cagen, Blinky Palermon ja Gerhart Richterin kaltaisten nykytaiteilijoiden töiden jäljentäminen merkitsi Friederikelle alkua elinikäiselle paneutumiselle maalausten ja arkkityyppisten kuvien jäljentämiseen.

”Feldmannin kokoelman” ainutlaatuisuus palkittiin Berliinin Senaatin apurahalla, Tavarish, Copyright: Galerie Barbara Weiss, Berliininiin että hän saattoi luopua työpaikastaan oopperan puvustossa. Mutta tunnetuksi hänet teki vasta menestys vaikutusvaltaisilla Art Forum Berlin -messuilla. Hänen uudet työnsä, Orientteppiche (”Itämaiset matot”), olivat messujen kohokohta ja herättivät sekä keräilijöiden että kuraattoreiden kiinnostuksen. Hän muunteli tässäkin sarjassa tunnettuja kuvia, tällä kertaa perinteisiä mattokuvioita, joiden ilmaisuvoiman ja uskonnollisen sanoman hän sai vangituksi paksuilla öljyväreillä maalaamiinsa teoksiin. ”Minä teen mielelläni sellaista, mikä vaikuttaa ensi katsomalta tutulta”, hän sanoo, ”mutta on tarkemmin katsoessa jotakin aivan uutta ja tuntematonta.”

Kymmenen vuotta myöhemmin hänen vaikuttava yksityisnäyttelynsä Neue Teppiche – Ten Years After (”Uudet matot – Kymmenen vuoden jälkeen”) vei hänet takaisin kotikaupunkiinsa, Bielefeldin taidehalliin. Silikonilla juuttikankaalle maalatut matot näyttivät tällä kertaa loppuun käytetyiltä ja langanohuilta, ikään kuin niihin olisi jäänyt ajan kuluessa enää vain häivähdys kuviosta. Hän otti taas oman ikänsä lähtökohdaksi ja viitattasi hälvenevällä kuvalla vuosien vierimiseen. Tämä hänen muunteluintonsa ja itseironinen vaatimattomuutensa saivat minut nauramaan. Kysyin Friederikeltä, nauraako hän hiljaa mielessään työtä tehdessään. Hän katsahti minuun lempeillä raskasluomisilla silmillään, joissa tuikkii uteliaisuus ja lapsenomainen haavoittuvuus. ”Sitä minä en kerro”, hän hymähti. ”Mutta sanotaan vaikka että olen joutunut tekemään paljon työtä päästäkseni taiteilijana tähän pisteeseen.”

Carpet from Neue Teppiche - Ten Years After. Copyright: Galerie Barbara Weiss, BerliiniFriederike ylitti ”Matot”-sarjan aikana ja sen jälkeen jälleen esittävän ja abstraktin taiteen rajan. Hän paneutui kulttuurisiin kliseisiin maalatessaan esimerkiksi kehyksellisiä alppikuvia vuoristotalojen ulkoseiniin ja valmistaessaan värillisestä silikonista barokkityylisiä alttarikuva-mukaelmia. Hänen uusimmat työnsä ovat seinämaalauksia, jotka korostavat hänen intohimoaan dekonstruktioon ja maalaamisen rakenteellisiin elementteihin, sillä kuvan keskusta jää kokonaan huomiotta ja seinään jätetään vain häränverenpunaiset kehykset.

”Aikaisemmissa maalauksissani oli kysymys kulttuurisista ilmiöistä”, hän toteaa. ”Mutta uusimmissa sarjoissa on pikemminkin kyse maalaamisesta ja piirtämisestä itsessään, kuvanteon tapahtumasta.”

Mielessäni soivat aina hälytyskellot, kun taiteilijoiden suhde teemoihinsa ja sydämeensä hämärtyy. Friederiken tämänhetkinen työ, jossa hän tutkii ”siveltimenvetojen väliin jäävää tilaa” näyttää olevan lähellä puhtaaseen konseptualismiin ajautumista. Mutta samalla hän koskettaa minua lumoavalla mielikuvituksellaan, palavalla tutkijanmielellään ja huumorintajullaan.

”Minä analysoin jatkuvasti työtäni, mutta kuvissa, en puheessa. Puhe tulee vasta myöhemmin. Minulla on päässäni valtava kuva-arkisto, niin kuin jokaisella. Usein ajatellaan, että kuvilla ja maalauksilla ei olisi mitään tekemistä tavallisen arkielämän kanssa, mutta ei se niin ole.”

Feldmannin työ on sekä täyttänyt että sekoittanut odotukseni ja antanut minulle aivan uuden tavan katsoa alttarikuvia, mattoja, tuttuja ja tuntemattomia kuvia. Hän on opettanut minut näkemään maailman elementtejä kuin ensimmäistä kertaa. Se on lahja.

Rory MacLean

Marraskuu 2008

Kaikki kuvat berliiniläisen galleria Barbara Weissin ystävällisellä suostumuksella

    Dossier: Media Art in Germany

    History, tendencies, names and institutions
    Katso myös