Norbert Kentrup

Norbert Kentrup  Rory MacLeanin haastattelussa

Norbert Kentrup with Rory MacLean (behind)
Norbert Kentrup ja Rory MacLean (behind)
Norbert Kentrup  
ja Rory MacLean
Mikä on näyttelijän vastuu? Pitääkö hänen julistaa kuolleiden näytelmäkirjailijoiden viisauksia kuin jumalansanaa vai saada vuorosanat elämään yleisön sydämessä ja mielessä? Mikä on katsojien rooli? Istua hiljaa ja passiivisina pimeässä vai eläytyä niin esitykseen että teatterikokemus saattaisi jopa muuttaa heitä?

Nämä kysymykset askarruttivat minua kun tapasin Norbert Kentrupin, näyttelijän ja ohjaajan, joka on ollut mukana perustamassa Shakespeare und Partner -teatteriryhmää, joka esiintyi vuonna 1993 vielä hiukan keskeneräisessä Globe Theatressa Lontoossa – ensimmäisenä ryhmänä 350 vuoteen. Lähinnä Shakespeare-näyttelijänä tunnetun Kentrupin intohimoinen ja omaperäinen ääni on kuulunut jo kolmen vuosikymmenen ajan Saksan teatterimaailmassa.

Shakespeare und Partner -ryhmän – ja sitä edeltäneen bremer shakespeare companyn – perusajatuksena on ottaa oppia Shakespearesta”, Kentrup kertoo kahvitellessamme Potsdamer Platzin kulmilla. ”Hän kirjoitti omana aikanaan ajankohtaisia näytelmiä, mutta työsti ne historiallisten aiheiden pohjalta. Ihan niin kuin mekin olemme oppineet ymmärtämään häntä ja hänen teoksiaan modernista näkökulmasta. Hän oli niin nykyaikainen näytelmäkirjailija, että meidän ei ole tarvinnut koskaan pelätä tekevämme museoesityksiä.”

Kysyn, mikä hänen mielestään tekee Shakespearesta tämänkin päivän yleisön kannalta varteenotettavan.

”Otetaan vaikka Timon Ateenalainen, yksi niistä näytelmistä joita esitämme kiertueillamme tänä vuonna. Olemme nykyään talouskriisissä, ja näytelmän joka sana liittyy rahan tuhlaamiseen. Tai Henrik VIII, jonka viimeiset näytökset pyörivät juuri Admiralspalast-teatterissa. Sen alkuperäinen nimi on All is True, ja kun lukee Shakespearen tekstiä, huomaa, että kaikki on silkkaa valhetta. Koko kappale on valhetta. Me tiedämme nykyisin hyvin, että poliitikot eivät pidä lupauksiaan. Olen keskittynyt näissä ohjauksissa valheisiin, siitä siis niiden ajankohtaisuus. Jopa Romeo ja Julia on moderni.”

”Eivätkö rakkausskandaalit ole jo hiukan aikansa eläneitä?” kysyin provosoidakseni häntä.

”Entäs jos näytelmän nuoret rakastavaiset – Romeo siinä kuin Juliakin – olisivatkin naisia? Miten heidän perheensä suhtautuisivat siihen, että he rakastuisivat toisiinsa?” Hän selittää: ”Vaihdamme usein esityksissämme henkilöiden sukupuolen, luomme siten täysin odotusten vastaisen tilanteen ja saamme näytelmät vastaamaan nykytodellisuutta – muuttamatta tekstiä rivinkään vertaa.”

Kentrup kyseenalaistaa ja provosoi jatkuvasti ja viuhtoo samalla käsillään ympäriinsä kuin tanssija. Hän tuntuu pursuavan liike-energiaa, joka sähköistää hänen ajatuksensa ja saa jopa kesyttömän harmaan hiuskuontalon sojottamaan.

Hänen näyttelijänuransa alkoi koulussa. ”Sitä ryhtyy siinä iässä näyttelemään, koska on omahyväinen ja haluaa että kaikki katsovat”, hän sanoo aseistariisuvan rehellisesti. ”Mutta jos niin tuntee vielä 20-vuotiaana, on hukassa.”

Hän sai vuonna 1970 kiinnityksen Bremenin kaupunginteatteriin ja työskenteli siellä muun muassa Kurt Hübnerin, Klaus Michael Grüberin ja Rainer Werner Fassbinderin kanssa. ”Oli onni päästä mukaan siihen ryhmään. Olin kuin Liisa Ihmemaan portilla. Muistattehan että tämä tapahtui 60- ja 70-luvun vaihteessa. Nuo kaverit olivat hyvin poliittisia. Heillä oli sanoma. Koko maailma tuntui olevan tuohon aikaan murroksessa, ja olin iloinen saadessani olla pieni osa sitä liikettä. Ja se oli lisäksi hyvää vastalääkettä omahyväisyydelle.”

Seuraavaksi hänet kiinnitettiin Schauspiel Frankfurt -teatteriin, jossa hänestä tuli osa sen ”näyttelijäparlamenttia”: hän luki käsikirjoituksia, tutki talousarvioita ja oppi, miten näyttelijä voi olla todellinen osatekijä teatterissaan, ei vain palkattua työvoimaa.

”Ne vuodet olivat hyvin tärkeitä omakohtaisen kehitykseni kannalta. Me tuotimme näytelmiä ja niistä tuli tosi suosittuja. Oivalsin, että voisin perustaa oman kiertueteatterin ja päästä tekemään poliittista teatteria.”

Kentrup tapasi noihin aikoihin Samuel Wanamakerin, amerikkalaisen elokuvaohjaajan ja näyttelijän, joka oli muuttanut Isoon-Britanniaan jouduttuaan Yhdysvalloissa epäamerikkalaista toimintaa tutkineen HUAC-komitean mustalle listalle. Wanamakerin unelma oli rakentaa Lontooseen uudelleen Shakespearen Globe Theatre. Hän tuli Saksaan nähdäkseen Düsseldorfin lähelle Neussiin pystytetyn Globe-jäljennöksen.

”Sam ja minä aloimme puhua – hän jiddišiä, minä saksaa – emmekä malttaneet lopettaa lainkaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja hänestä tuli minulle tärkeämpi kuin oma isäni. Olimme molemmat poliittisia ihmisiä – sellaisina juuri tunnistimme toisemme – ja minä olin lisäksi sentyyppinen näyttelijä, jollaisen hän halusi Globen lavalle.”

Pyysin Kentrupia kuvailemaan, mitä se ”sentyyppinen näyttelijä” tarkoittaa.

”Näyttelijää joka on vapautunut ja omaehtoinen”, hän vastaa. ”Se on välttämätöntä, koska näyttelijä on shakespearelaisella lavalla kolmelta suunnalta katsojien ympäröimä ja hänen on pystyttävä reagoimaan yleisöönsä näyttelijänä.” Hän hörppää suuren kulauksen kahvia. ”Brittien ja amerikkalaisten järjestelmässä on se vika, että se on hyvin hierarkkinen. Sen lisäksi britti- ja amerikkalaisnäyttelijät joutuvat työskentelemään televisiossa ja mainoksissa ihan vain turvatakseen toimeentulonsa. Kiinnitykset ovat lisäksi aivan liian lyhyitä, jotta hyvän näyttelijätiimin rakentumiseen olisi mahdollisuuksia. Kuinka näyttelijä voi noissa oloissa päästä siihen pyöreällä näyttämöllä esiintyessä välttämättömään tunteeseen, että hän on maailman keskipisteessä?”

Yhtäkkiä Kentrup alkaa lausua Henrik V:n alkudialogia parenteeseineen kaikkineen.

Copyright: Shakespeare und Partner ”Lontoon Goethe-Institut auttoi Samin ja minut yhteen”, hän jatkaa. ”Kulttuuriosaston silloinen johtaja tohtori Karin Herrmann halusi tuoda Shakespearen ’ulkomailta kotiin’, tuoda englantilaisten nähtäville muitakin vaihtoehtoja. Hän mahdollisti Windsorin iloisten rouvien esittämisen – saksaksi – Globessa silloin kun se oli vielä rakennusvaiheessa. Sam pyysi sitten, kaksi kuukautta ennen kuolemaansa, minut Shylockin rooliin englanninkieliseen esitykseen. En osannut lainkaan koko kieltä, mutta hän ja Globen johtaja puhuivat minut ympäri. Opiskelin vuoden englantia ja esiinnyin sitten 64 kertaa Venetsian kauppiaassa.”

Pyysin Kentrupilta esimerkkejä siitä, kuinka hän on vuorovaikutuksessa yleisön kanssa.

”Neljännen näytöksen ensimmäisessä kohtauksessa Shylock miettii Bassanion tekemää 6 000 dukaatin tarjousta. Kun puntaroin, ottaisinko rahat vai vaatisinko minulle kuuluvan paunan lihaa, joku teksasilaismies huusi yleisön joukosta: ’Ota nyt ne rahat ja painu kotiin siitä, läski.’ Minun piti reagoida siihen ja suuntasin siis seuraavat säkeet ikään kuin vastauksena suoraan hänelle: ’…Kuustuhatta – vaikka jaettu ois kuuteen jok'ainoa, ja dukaatteja kaikki…’”

”Toisella kertaa esitimme Desdemonan murhan … vankilassa. Othellon suoritus ei mennyt nappiin, ja joku yleisön joukosta tokaisi ääneen: ’Tuo ei kyllä ole ammattilainen.’ Koko katsomo nauroi, mutta sitten me kaikki menimme hiljaisiksi. Protestoija oli murhamies. Tällainen kommunikaatio luo energisiä, emotionaalisia tilanteita – ja elävöittää tietysti suuresti koko näytelmää.”

”Kuinka papukaija pidetään hiljaisena?” Kentrup kysyi minulta. ”Peittämällä sen häkki. Nykyään katsojat ovat ihan liian usein juuri sellaisia: istuvat pimeässä ja pysyvät vaiti. Shakespearen näytelmät ovat siksikin loistavia, että ne esitettiin aina päivänvalossa yleisön keskellä, vähän niin kuin torilla. Yritän töissäni yhdistää hänen näytelmiään ja Robert Weimannin ja Dario Fon teorioita. Tahdon tehostaa näyttelijän ja yleisön vuorovaikutusta, rakentaa heidän välilleen eräänlaisen poliittisen suhteen. Näyttelen Globessa esiintyessäni globaalissa maailmassa.”

Shakespeare und Partner -ryhmä tekee ensi ja seuraavan vuoden aikana kiertueen ympäri Eurooppaa ja esittää näytelmät Loppiaisaatto, Henrik VIII ja Romeo ja Julia – sekä Kentrupin elämänkumppanin Dagmar Papulan kirjoittaman näytelmän Die Brüder Grimm, ’Grimmin veljekset’.

Rory MacLean
Maaliskuu 2009

Linkkejä

Weblog: Rory’s Berlin-Blog

Rory MacLean Weblog
Settling in Berlin: Travelwriter Rory MacLean gives an amusing and insightful account of his new home.

Youth in Germany

Fashion, music, dress, political orientation: what exactly is it that defines youth and youth cultures?