Thomas Brussig

Thomas Brussig Rory MacLean in haastattelussa

copyright: Rory Maclean
copyright: Rory MacLean
Thomas Brussig (oik.)
ja Rory MacLean
Varhaiset syksyn lehdet narskuivat ja rasahtelivat polkupyöräni kumien alla, kun ajoin Pallasstrassea pitkin päivälliselle. Thomas Brussig, uuden (itä)saksalaisen kirjallisuuden nenäkäs, syvämietteinen 43-vuotias ihmelapsi oli esittänyt minulle useita berliiniläisravintoloita valittavaksi. ”Viinileikettä vai korealaista katolilaisuutta?” hän oli kysynyt. ”Valitse sinä.” Olin tietenkin valinnut korealaisen katolilaisuuden; mitä muutakaan tässä uudelleensyntyneessä, avomielisessä Saksassa voi?

Istuimme raamatunlauseiden ympäröiminä ikkunan ääressä jakkaroilla ja söimme raskaista kivikulhoista väkevästi maustettua pataa. Korealaistarjoilijalla oli esiliinassaan iktys, kristillinen kalasymboli. Esitin kysymyksen, joka askarrutti minua: mikä merkitys sillä toisella uskonopilla oli Thomaksen työssä?

”Olen varttunut kommunismin aikana”, hän vastasi. ”Olin tietenkin onnekkaampi kuin muut. Minun kannaltani ei ollut niin julmaa, että ajat muuttuivat. Mutta siihen aikaan olin todella raivoissani. Olen maksanut elämässäni siitä, että olen kirjoittanut kirjani.”

Thomaksen menestyksekkäin kirja on Helden wie wir (”Meidänlaisemme sankarit”), julkea ja perikoominen komedia, joka kertoo muurin kaatumisen aikaisista kauheuksista. Siitä on ehditty jo tehdä elokuva- ja teatteriversio, ja se on lisäksi käännetty yli kymmenelle kielelle, mutta ennen sitä se oli Saksassa läpimurto.

”Kun kirja julkaistiin, se aiheutti idässä eräänlaisen helpotuksen huokauksen siitä, että totalitäärisestä järjestelmästä voi kertoa vitsejä. Oltiin onnellisia, että siitä ajasta oli mahdollista keittää kokoon niin hauska ja mielipuolinen tarina. Ja lännessä on aina koettu velvollisuudeksi lukea Itä-Saksasta. Helden wie wir osoitti, että saattoi olla hauskaa puhua tästä elämästä. Sellaista on naurun mahti ja vapaus!”

Thomas sanoi kerran, että Itä-Saksa tuotti materiaalia hyviin tarinoihin, koska siellä sattui niin paljon absurdeja tilanteita. Helden wie wir kertoo Berliinin halkaisseesta absurdista kuolemanvyöhykkeestä, sen alla kulkevasta maanalaisesta, lapsesta, jota Stasi urkki, muurin kaatumisen käynnistäneestä peniksestä.

”Tämän kirjan kirjoittaminen opetti minulle hyvin paljon. Se oli minulle tavallaan tutkimusmatka siihen, kuinka kirjallisuus toimii. Keksin kuinka tärkeää on liioitella ja kärjistää ajatuksia ja luonteita.” Hän nostaa pullon kokista jäähdyttimestä. ”Minä nautin tavattomasti kirjan kirjoittamisesta. Jos kirjaa ei kirjoita mielellään, kuinka lukija voisi sitten lukea sitä mielellään?”

Thomas on syntynyt Itä-Berliinissä, eikä hänellä ollut nuorena haaveita kirjailijanurasta. Kouluaikanaan hän opiskeli samalla kirvesmieheksi ja oli tilapäistöissä museovahtina ja hotellipalvelijana. Hänen aikansa DDR:n armeijassa oli onnetonta, ei vähiten siksi, että hänen oli vaikea käsitellä asetta. Mutta hän oppi pitämään lukemisesta, ja se herätti hänessä intohimon sanoihin.

”Kun olin nuori, elämälläni ei ollut selvää suuntaa. Lukemalla tajusin, että sanat voivat ilmaista ristiriitaisia tunteitani. Yhtäkkiä minulle kävi selväksi, että en ollut yksin, ja kyky ilmaista itseäni sanoilla otti minut valtaansa. Aloin siis kirjoittaa helpottaakseni päätöksentekoa. Sitten huomasin, että minulla on lahjoja siihen.” Thomas nauraa itselleen. ”Ryhdyin toisin sanoen kirjoittamaan, koska en tiennyt, miksi halusin tulla, ja niin minusta tuli kirjailija.”

Thomas on vaatimaton ihminen: ei design-aurinkolaseja eikä pöydäntäydeltä matkapuhelimia, mutta hän säteilee poikamaista ihastusta odottamattomasta menestyksestään. Hän on kirjoittanut esikoisensa jälkeen viisi muuta kirjaa, muun muassa teoksen nimeltään Am kürzeren Ende der Sonnenallee, josta Leander Haussmann on tehnyt elokuvan.

Tällä hetkellä hän luonnostelee kahta seuraavaa kirjaansa ja neuvottelee filmaussopimuksesta. On piristävää, että hänen kiinnostuksensa elokuvaan nousee ainakin osittain hänen elämänjanostaan. ”Elokuvabisneksen ihmisillä on parhaat juhlat”, hän sanoi luottamuksellisesti. ”minua ei kutsuta niihin, jollen kirjoita käsikirjoituksia.”

Keskustelumme siirtyy raamatunlauseiden alla Berliiniin (hän on sitä mieltä, että kaupunki on vapautunut dogmeista ja yksinvaltiaista ja jokainen, oli rikas tai köyhä, voi järjestää siellä elämänsä yhtä hyvin) ja sitten itse Saksaan. Hänen taustansa omaavaa miestä kiehtovat luonnollisesti identiteetin ja nationalismin kaltaiset kysymykset. Muistutan hänen tuoneen joskus esille huolen siitä, että jälleenyhdistynyt Saksa saattaisi ”mielikuvituksen puutteessa” kytkeytyä taas siihen, mihin se vuonna 1945 jäi. Hän ilmoittaa odottamatta, että jalkapallo on lakaissut tämän huolen pois.

”Natsit väärinkäyttivät ihmisten patrioottisia tunteita toisessa maailmansodassa. He loivat sankareita, jotka osoittautuivat myöhemmin murhaajiksi. Kuusikymmentäluvulla älymystö sitten reagoi kieltämällä määrätyt sanat ja tunteet. Jokaisen saksalaisen päässä on piillyt siitä pitäen pikkumies, joka sanoo meille, että me emme saa luottaa tunteisiimme.” Thomas ottaa kulauksen kokista.

”Vuoden 2006 MM-kisojen aikana meille saksalaisille selvisi, että tilanne on muuttunut. Huomasimme eräänlaisessa patrioottisessa neitseellisyydessä, että saimme näyttää ylpeytemme ja meistä pidettiin silti. Tämä puolestaan auttoi meitä pitämään taas itse itsestämme. Koimme tervettä uutta patriotismia, joka juhli maamme teknologiaa, suurpiirteisyyttä kehitysavussa, ympäristönsuojelua ja yhteiskuntaa, joka on kaikkea muuta kuin yksiulotteinen. Vieraat halasivat toisiaan ja lauloivat kansallishymniä. Meille selvisi että olemme uudenlaisia patriootteja. Mikä ihme!”

Sanoin Thomakselle, että minun käsittääkseni tämä muutos tapahtui, koska saksalaiset ovat kantaneet vastuuta historiastaan. Moderni Saksa on tuonut menneisyytensä rohkealla, humaanilla ja liikuttavalla tavalla päivänvaloon, pystyttänyt sille muistomerkin ja tervehdyttänyt siten maata mentaalisesti.

”Olet osittain oikeassa”, hän sanoi minulle. ”Tapahtumat jättävät usein jälkensä arkkitehtuuriin; ja me olemme hyviä säilyttämään sellaisia rakennuksia todisteina omasta ajastaan. Useimmiten. Mutta siitä sosialistisesta ajasta, jonka minä tunsin, on jäljellä enää vain Alexanderplatzin televisiotorni. Volkspalast purettiin monista protesteista huolimatta. Kauppakeskus Rathauspassagen muokattiin länsimaisen mallin mukaiseksi. Lenin-muistomerkki hävitettiin, vaikkei hän voi tehdä enää mitään kenellekään. Ennen kaikkea minua surettaa, että missään ei voi enää nähdä kaistaletta Berliinin muuria kaikessa alastomassa brutaaliudessaan.”

Vaikka saksalaisilla ei ole enää sosialistisia muistomerkkejä, heillä on Thomaksen merkittävät kirjat muistona tuosta pimeästä, katkerasta historiasta ja hänen sisällökäs satiirinsa apuna Saksan jaon nostattamien tunteiden ja tuskan työstämisessä. Niin kuin hän kirjoittaa Sonnenallee-teoksensa lopussa, ”onnellisilla ihmisillä on huono muisti ja runsaasti muistoja”. Kun olemme päättämässä ateriaamme evankeliumin alla, Thomas lisää vielä: ”Helden wie wir on tietysti nimenä ironiaa, ja ironia on erittäin hyvä keino ottaa etäisyyttä ja mahdollistaa omien tunteiden tutkiminen.”

Rory MacLean
Syyskuu 2008

    Encounters

    The World Through the Eyes of German Authors