Saksalaiset ja heidän autonsa

Saksalaiset ja heidän autonsa

Die Sensibilität der Deutschen für die Klimaproblematik wächst. 'Ich finde es gut, wenn die Autofahrer langsamer fahren, aber bitteschön nicht auf dem Überholstreifen'; Copyright: Greser&Lenz
Saksalaisten herkistyneisyys


Autosta on Saksassa tullut huomattava osa kansallista identiteettiä. Roger Boyesin pakina.

Ei edes Vanhan Testamentin Jobin ja Nooan aikoina ole puhuttu luonnonkatastrofeista niin paljon kuin nykyään. Tulvat huuhtovat pian kaupunkeja alleen, järvet katoavat kuivien kausien seurauksena, hiihtolomia pitää peruuttaa. Entisinä aikoina tuhmia lapsia peloteltiin peikoilla ja hirviöillä, jotka joivat verta pikkulasten pääkalloista. Nykyään lapset pelkäävät ilmastonmuutosta. Mutta kaikkein eniten pelkäävät ne miehet ja naiset, jotka istuvat Saksan hallituksessa. Sillä suurin katastrofi, jota kukaan ei halua ajatella, on se, että tavallisen saksalaisen autoilijan täytyisi mahdollisesti ostaa itselleen pienempi auto. Tai ehkä jopa kävellä supermarkettiin. Jos Saksan hallitus vaatisi moista uhrausta kansalaiseltaan, se olisi tuhoon tuomittu. Saksan liittokanslerit ovat selvinneet aikaisemmin monesta pulasta – korruptioskandaaleista, Saksan markasta luopumisesta, avioerosta ja pettämisestä. Mutta yksikään johtava poliitikko ei saisi saksalaista miestä uskomaan, että tämän miehisyys ja hänen autonsa hevosvoimat olisivat toisistaan riippumattomia. Ja hallitus, joka yrittäisi haastaa saksalaisten ajonopeusfetisismin, häviäisi seuraavat vaalit.

Mutta olkaamme rehellisiä, saksalainen mies on rakastunut koneisiin. Ei tarvitse kuin kuunnella miesten juttelevan kapakassa siitä, minne he vievät autonsa korjattavaksi, tai miten he puhuvat moottoriviasta tai katkenneesta tuulilasinpyyhkijästä yhtä syvästi huolestuneena kuin tyttärensä murtuneesta nilkasta. Naiset vaihtavat keskenään lääkärien ja kosmetologien puhelinnumeroita. Miehet – siis saksalaiset miehet – puhuvat mekaanikkojen ansioista. Oma auto uskotaan vain kaikkein parhaimpien huostaan. Jos saksalainen mies saisi valita, hän haluaisi tulla haudatuksi uskollisen kumppaninsa, oman Audinsa, kanssa. Kun kyseessä on uuden auton osto, muistuttaa sen herättämä innostus synnytyssairaalan innostunutta tunnelmaa. Jokainen voi hyvin kuvitella mielessään, miten kätilö kannustaa onnetonta äitiä ponnistamaan yhä lujempaa ja lujempaa. Kunnes vihdoin ylpeä isä voi ilmoittaa: ”Se… se on… se on S-luokkaa!”

Saksalaiset naiset ovat aina suhtautuneet autoihin pragmaattisemmin. Tunnetun sanonnan mukaan ”Naisille auto on keino tarkoituksen saavuttamiseksi. Miehille se on itse tarkoitus, jonka saavuttamiseksi joskus puuttuvat keinot.” Ja kuitenkin se on vähän enemmän kuin juuri sitä. Jo Bertha Benzin ajoista auto on ollut naisille mahdollisuus, jolla voidaan perustella omaa itsenäisyyttä. Missään ei feministinen vallankumous ole liittynyt niin voimakkaasti autoon kuin Saksassa. Vuonna 1991 road movie –elokuva Thelma ja Louise näytti amerikkalaisille naisille, miten he voivat löytää oman identiteettinsä autoa ajamalla - ja pakenemalla perinteisiä odotuksia ja velvollisuuksia. Mutta saksalainen nainen löysi auton mahdollisuudet jo kauan ennen Hollywoodia. Percy Adlonin elokuvassa Out of Rosenheim Marianne Sägerbrecht näytteli baijerilaista naista, joka aloitti uuden elämän astumalla ulos miehensä autosta amerikkalaisella moottoritiellä. Saksalaiselle miehelle auto on väline, jolla hän hallitsee omaa elämäänsä - ja vaimoaan. Siksi siis monissa sanonnoissa onkin piilevää aggressiota naisautoilijoita kohtaan: ”Frau am Steuer, das wird teuer“ (Nainen ratissa tulee kalliiksi) tai ”Frau am Steuer – Ungeheuer“ (Nainen ratissa – hirvittävää).

Muissakin maissa on tietenkin miesten ja naisten välisiä jännitteitä, jotka johtuvat heidän suhtautumisestaan autoihin. Mutta jännitteillä näyttää olevan aivan oma, suorastaan katkeran särmikäs erityislaatunsa juuri Saksassa, jossa autosta on tullut niin tärkeä osa kansallista identiteettiä. Saksassa on vallalla merkittävä paradoksi. Ensi näkemältä Saksa vaikuttaa maalta, joka on hulluna moottoriteihin; kyse ei ole ainoastaan nopeusrajoitusten puuttumisesta, vaikka minua aina jaksaakin ihmetyttää se, että turistit tulevat Kiinasta Saksaan vain voidakseen ajaa Porschellaan suurinta mahdollista nopeutta kaupungista toiseen. Ei, Saksassa on myös luotijunia, ICE ja Transrapid. Koko koneenrakennusteollisuus on perustettu pikemminkin nopeuden maksimoinnin kuin energian säästön periaatteelle. Kuitenkaan Euroopassa ei ole todellakaan yhtään huonommin liikkuvaa yhteiskuntaa kuin Saksa. Ihmiset ovat mieluummin työttöminä ja jäävät omiin kyliinsä, kuin muuttavat 100 kilometrin päähän työnsä vuoksi. Yhteiskuntajärjestelmä tukee paikoillaan pysymistä. Vuokralaki tekee muuttamisesta kannattamatonta. Erilaiset koulujärjestelmät ovat syynä siihen, että lapsen on melkeinpä mahdotonta siirtyä berliiniläisestä koulusta baijerilaiseen kouluun. Ja koska kokopäiväkouluja on hyvin vähän, on naisten melkeinpä mahdotonta järjestää työmatkojaan. Saksalaiset miehet saarnaavat kiihtyvällä nopeudella toimivan yhteiskunnan eduista, mutta pitävät yllä järjestelmää, jonka ansiosta Saksa kuuluu kulttuuriltaan Euroopan hidasliikkeisimpiin maihin.

Eivät autot ole aina olleet Saksassa palvonnan kohteina. Aivan alussa oltiin erittäin epäluuloisia. Rudolph Dieselin poika Eugen Diesel muisteli müncheniläisten valittavan: ”Und an Automobil is a Wagn, der net will.“ (Ja automopiili on vaunu, joka ei tahdo kulkea.) Näin oli vuonna 1905: autot sammuivat ja räjähtelivät alinomaa, niillä ajettiin paljon ojaan. Myöhemmin autoa tietysti kehitettiin, sitä oli helpompi käsitellä, ja siitä tuli miesten välisen kilpailun symboli. Mutta ehkä epäluulo on taas palaamassa. Ei siksi, että autot olisivat yksittäiselle ihmiselle vaarallisia – liikennekuolemien lukumäärä on Saksassa suhteellisen alhainen, todennäköisesti turvatyynyjen ansiosta – vaan siksi, että autojen aiheuttama ympäristön saastuminen saattaa vaarantaa lastemme tulevaisuuden. Ensimmäiset autot – Mercedes! - luotiin keksijöiden ja insinöörien tyttärien kunniaksi. Nykyisin ilmastonsuojelun puolesta käytävä propaganda on niin voimakasta, että brittiläiset poliitikot ajavat työhön polkupyörällä (vaikka he myöntävätkin, että heitä seuraa autonkuljettaja, joka kuljettaa poliitikon autossa tämän salkkua ja asiakirjoja). Jo pian, ehkä jo sukupolven kuluttua, lastentarhassa ivataan lapsia, joiden isät ajavat isoja autoja. Uuden teknologian ansiosta liikemiehet voivat pitää videokonferensseja, eikä heidän tarvitse kaahata pitkin moottoriteitä. Eikä jokaisen koululoman alussa tukkoon ruuhkautuneissa moottoriteissä - niin tyypillistä Saksassa - ole myöskään mitään erityisen hohdokasta.

Niinpä suurten pröystäilevien limusiinien aika on kohta ohi, jopa saksalaisen miehen osalta. Miten hän sitten mittaa miehisyyttään? Polkupyörän pumpun kokoa vertaamallako? Vaiko kultaisella junalipulla? Ratin takana istuvilla saksalaisilla on vaikeat ajat edessään.

Roger Boyes
on lontoolaisen Times-päivälehden Saksan kirjeenvaihtaja. Hän on asunut 20 vuotta Saksassa ja kirjoittaa ”My Berlin” -kolumnia Tagesspiegel-lehteen. Kirjassaan ”My dear Krauts” hän kuvailee arkielämän omituisuuksia tyypillistä brittihuumoria viljellen.

Copyright: Goethe-Institut, Online-Redaktion

Jäikö sinulle kysyttävää tästä artikkelista? Kirjoita meille!
online-redaktion@goethe.de

Maaliskuu 2007

Linkkejä

Weblog: Rory’s Berlin-Blog

Rory MacLean Weblog
Settling in Berlin: Travelwriter Rory MacLean gives an amusing and insightful account of his new home.

Weblog: ”Meet in Finland”

Blogistamme „Meet in Finland“ voitte lukea Goethe-Institutin Suomeen kutsumien taiteilijoiden ja kirjailijoiden Suomi-kokemuksista.