Saksalaiset ja huumori

Nyt kasvissyöjät ja hiilihydraattien kannattajat juhlivat jo kauan odotettua YK:n julistamaa perunan vuotta. Hieno juttu, ja vaikka tämä tapaus ei pystykään painimaan samassa sarjassa maailmanmestaruuskisojen kanssa, perunaa kuitenkin kunnioitetaan saksalaisten uskollisimpana kokkauskaverina oli se sitten muussattu, keitetty, paistettu tai friteerattu. Pitäkää siis kaikki oikein hauskaa keskenänne!

Vuosi 2008 on, merkillistä kyllä, myös saksalaisen huumorin epävirallinen vuosi, eikä voi olla ajattelematta, että kyseessä on jotain enemmänkin kuin pelkkä onnellinen sattuma. Ovathan niin perunat kuin saksalaisten huumorikin ”maan alla”, molemmat syvälle kaivettuja. Peruna täytyy ensin kaivaa esiin, puhdistaa, hioa huippukuntoon ja kypsentää pehmeäksi, sitten siitä voi nauttia – sama pätee saksalaiseen huumoriin. Hyviä uutisia siis: tänä vuonna voimme säästää muutaman ilmapallon ja juhlia kumpaakin suurtapahtumaa yhtä aikaa. Tuskin maltan odottaa kutsujen ropisevan postiluukusta.

Vuosi 2008 on saksalaisen huumorin vuosi, koska silloin vietetään Wilhelm Buschin, Maks ja Morits -kertomuksen tekijän, 100-vuotiskuolinpäivää. Tätä ei käytetä verukkeena ainoastaan Buschin elämän tutkimiseen, vaan myös sen asian selvittämiseen, onko saksalaisilla lainkaan huumorintajua. Busch-näyttelyitä järjestetään Hannoverissa, Schleswigissä ja Schweinfurtissa, ja niiden lisäksi tietysti järjestetään loputtomia akateemisia konferensseja, jotka on omistettu erittäin vakavalle aiheelle, saksalaiselle huumorille.

Ulkopuolisesta tämä kaikki saattaa tuntua omituiselta. Miksi kansakunta pitäisi saada vakuuttuneeksi siitä, että se on todellakin oikein hauska, että se on synnyttänyt koomikkoneroja? Tästähän on todisteita joka puolella – kapakoissa nauretaan täyttä kurkkua ja stand up –koomikkojen esiintyessä on teattereiden luukuilla pitkät jonot. Koko tapahtumasarja on, no jaa, miten sen oikein sanoisi, tyypillinen saksalainen. Saksalaisten on jotenkin onnistunut vakuuttaa itselleen, että heidän huumorintajunsa on huonompi kuin muiden kansojen. Jos saksalainen kertoo vitsin ulkomaalaisten läsnäollessa, hän usein aloittaa sanomalla: ”Tämä ei ole sinusta varmaankaan kovin huvittavaa…” Saksassa käydään nauruakatemioissa ja nauruterapiassa.

Mutta ennen kaikkea saksalaiset tuovat maahan paljon brittiläisiä ja yhdysvaltalaisia TV-komediasarjoja. Joskus brittiläisistä tuntuu, etteivät he olekaan enää se autokansa, joka he ennen muinoin olivat (nythän myös saksalaiset valmistavat autoja meille briteille), vaan ainoastaan vitsintuottajia. Kaikki alkoi sellaisista nimistä kuin Monty Python, Benny Hill, Mr. Bean ja Borat. Nykyisin brittiläisiä TV-formaatteja kopioidaan säännöllisesti (The Office oli Stromberg-sarjan esikuvana). Tehdäkseen pysyvän vaikutuksen saksalaisiin katsojiin oli aidon kotimaisen koomikkoneron, Harald Schmidtin, lainattava amerikkalaista formaattia – nimittäin David Lettermanin ja Jay Lenon ”Late Night Show” –esityksiä.

Todellisuudessa saksalaiset eivät luota omiin kykyihinsä viihdyttäjinä. Kukaan ei ota vakavasti ihmisten naurattajaa, eikä kukaan saa sillä auktoriteettiasemaa tai voita ääniä. Katsokaapa vaikka Joschka Fischerin uraa. Hän oli kekseliäs kapinallinen, joka poliittisen uran nousun myötä kadotti koomikon kykynsä. Muissa maissa sen sijaan menestyksekkäimmät valtionpäämiehet ovat usein myös kaikkein kekseliäimpiä. Tosin Ronald Reagan ei aivan varmasti ollut älykkö, mutta hänellä oli absurdiuden tajua.

Nyt saksalaiset mielipidevaikuttajat ovat ottaneet päämääräkseen avittaa saksalaisen huumorin profiilin nostossa. Toistaiseksi heillä ei ole ollut paljonkaan menestystä. Eräs Rheinische Merkur -lehden toimittaja aloitti artikkelinsa kertomalla vitsin (saksalaisen journalismin rohkea innovaatio). Tilmann Gangloff kyseli artikkelissaan EU:n kauhuskenaariosta ja vastasi itse: ”Englantilaiset tekevät ruokaa, italialaiset valmistavat autoja ja saksalaiset hoitavat vitsipuolen.” Tämä ei ole ainoastaan melkoisen ikävystyttävä vitsi, vaan se ei edes pidä paikkaansa. Hyviä englantilaisia kokkeja on yhä enemmän (katsokaa vain Saksan bestsellerlistoja – elämää ilman James Oliveria olisi vaikea kuvitella), italialaiset valmistavat Ferrareja ja saksalaiset ovat todella hauskoja. No myönnetään, että he ovat ehkä hieman hitaita, mutta aivan taatusti hauskoja.

Nykyään viikkolehti Die Zeit on alkanut ottaa saksalaisten huumorin hyvinkin vakavasti. Yhdeksänsivuisen analyysin johdantoartikkelissa käsitellään saksalaisen komiikan perinteitä aina Jean Pauliin ja Heinrich Heineen asti. Valitettavasti artikkeli on kirjoitettu panssariajoneuvon keveydellä. Jos saksalaisella huumorilla on tällaisia ystäviä, se ei totisesti tarvitse vihollisia.

Kaksi ominaisuutta erottaa saksalaisen huumorin amerikkalaisesta ja brittiläisestä, mutta ne eivät tee sitä välttämättä huonommaksi. Ensinnäkään vitsikkyys ja nokkelat huomautukset eivät kuulu jokapäiväiseen työelämään. Legendaarinen ”Berliner Schnauze” ärtyisine kaupunkilaishuomautuksineen on tietenkin tosiasia, mutta terävät vastaukset eivät tule saksalaisten suusta yhtä liukkaasti ja tottuneesti kuin amerikkalaisten tai brittiläisten kaupunkilaiskollegojen. Lontoossa voin työmatkalla heittää henkevästi huulta postinjakajan, bussinkuljettajan tai siivoojan kanssa. Saksan kaupunkien elämä on rytmitetty toisin: vitsit tulevat televisiosta, Harald Schmidt ja Stefan Raab tarjoilevat huumorin iltaisin päivällisen jälkeen. Vitsit painetaan mieleen – ja jos se ei itseltä onnistu, niin Bild-lehti auttaa ja julkaisee parhaat palat – jotta ne voidaan kertoa seuraavana päivänä töissä. Toiseksi saksan kieli rajoittaa pahasti stand up –koomikon mahdollisuuksia. Tietenkin saksalaiset voivat yllättää yleisönsä – ja naruttaa sitä – laittamalla pitkän lauseen loppuun sanan ”nicht”. Mutta englannin kieli antaa koomikoille paljon enemmän mahdollisuuksia. Koomikko Stewart Lewis mainitsee esimerkkinä yhden lauseen esityksestään: ”Siinä minä siis istuin. En halunnut kellekään mitään pahaa. Olin alasti, märkänä salaattikastikkeesta ja mylvin kuin härkä… ja sitten astuin ulos bussista.“ Tämä on (kohtalaisen) hauska juttu, koska Lewis suggeroi yleisöään saamalla heidät luulemaan, että hän kuvailisi täysin yksityisiä, perverssejä mieltymyksiään, vain voidakseen sitten viekkaasti osoittaa kuulijalle, että tapahtumapaikkana olikin yleinen kulkuneuvo. Lewisin mukaan tämä vitsi ei toimisi saksaksi yksinkertaisesti siksi, että saksan lauserakenne hankaloittaisi suuresti yllätysmomenttien ajoittamista.

Saksalaiset koomikot luottavatkin siis murrevitseihin ja tilannekomiikkaan, ja niistä parhaat ovat todella hyvin hauskoja.

Yhteenvetona Busch-vuoden ydin on siis mielestäni tässä: Saksalainen huumori on erilaista, vähemmän ironista, hitaampaa, mutta myös lämpimämpää, sydämellisempää ja (Buschin perinteestä huolimatta) vähemmän julmaa. Nykyään on muotia sanoa saksalaisille, että heidän pitäisi olla ylpeitä itsestään. Itse en kannusta heitä olemaan isänmaallisempia ja seisomaan huumorinsa takana, kun ulkomaalaiset ja heidän omat kulttuurikriitikkonsa jälleen kerran valittavat teutonista vitsivajetta. Sen sijaan sanon saksalaisille: ”Älkää lopettako nauramista! Myös se on tyypillistä saksalaista.”