rantakorituoli

Strandkorb – kulttikapistus

Copyright: www.pixelio.deCopyright: www.pixelio.de Taantuma jyllää ja ilmasto lämpenee – tänä kesänä jos koskaan on otollinen aika lähteä katsastamaan saksalaista rantamaisemaa. Miksi mennä merta edemmäksi kalaan, kun aurinkoa, vettä ja hiekkaa löytyy kotirannoilta?

Mecklenburg-Etu-Pommerin osavaltiossa Itämeren rannalla kirjataan nykyisin jo 27,5 miljoonaa yöpymistä, runsaat kaksi kertaa niin paljon kuin kymmenen vuotta sitten. Itämeren rannikko oli itäsaksalaisten perinteinen lomailualue kommunistihallinnon aikaan, jolloin ei sen kummemmille lomamatkoille juuri päässytkään. Nyt noille seuduin virtaa lomailijoita kaikkialta Saksasta; sinne matkaavat ne, jotka haluavat pitää kiinni ekologisista periaatteistaan eivätkä tahdo paisuttaa perheen matkakassaa ylettömiin.

Tämä kesän ykkösvarusteeksi onkin nousemassa Strandkorb, vankkatekoinen katettu rantakorituoli, jossa voi istua tuulensuojassa, katsella kaukaiseen horisonttiin ja kuunnella lokkien tai naapurituolissa kinastelevien kirkunaa. Tuolista on tullut kulttiesine ja saksalaisen käsityötaidon vientihitti. Värikäs kangasverhoilu ja jykevä rakenne tekevät siitä tyypillisen saksalaistuotteen, sulauman perinnettä ja trendikästä imagoa.

Kummallista koriviidakkoa

Elisabeth und Wilhelm Bartelmann mit Kindern Hans, Albert, Erna und Max,
Copyright: www.bartelmann.com Rantakorituolin suunnitteli vuonna 1882 rostockilainen korimaakari Wilhelm Bartelmann. Muuan iäkäs aatelisrouva oli valittanut hänelle pulmallista tilannettaan: lääkärit suosittavat meri-ilmaa mutta kieltävät toisaalta istumasta hiekalla reumatismin vuoksi. Mikä neuvoksi? Tahtoisikohan Bartelmann valmistaa hänelle rantatuolin, joka suojaisi liialta auringolta ja tuulelta? Bartelmann tahtoi ja taisi, ja tuloksena oli Strandkorb, rantakorituoli. Tuolista pidettiin, ja 1900-luvun alkuun mennessä siitä oli kehkeytynyt entistä ehompi: tarpeeksi tilaa kahdelle, pehmustettu istuinosa, säädettävä selkänoja ja pieni pöytä termospulloa varten. Liikeidea oli selkeä: kukaan ei ostaisi tuolia muutaman viikon vuosilomaa varten, mutta sitä voitaisiin vuokrata ja säilyttää talvisin varastossa.

Siitä se lähti, ja nyt tuo kummallisen näköinen korituoli on levinnyt niin, että se pilaa Saksan merenrantanäkymät. Jos tuulesta on haittaa – ja taatusti on sekä Saksan että Ison-Britannian rannikolla – englantilaiset kaivavat syvän kuopan ja aitaavat sen matalalla, tuulelta suojaavalla purjekankaalla. Luonnonvoimilta suojaudutaan luonnon itsensä avulla – sen oppii, kun elää saarella, niinkin meluisalla ja täyteen ahdetulla kuin Iso-Britannia. Meistä tuuli on aina kuulunut rantaelämän iloihin: leijat lentävät ja hameenhelmat hulmahtelevat. Jos haluaa istua mukavasti, kannattaa ottaa mukaan aurinkotuoli. Siinä ei eristäydy muista, sitä on helppo kuljettaa ja siinä voi nukkua.

Yritys rajata itselleen yksityisalue

Rantakorituoli on täysin toista maata. Se on jatkoa rantapyyhesyndroomalle, kuvitelmalle, että rannalle tulijan tulisi merkitä oma reviirinsä ja pitää tuntemattomat loitolla. Se on kuin lyijypainoilla paikalleen kiinnitetty rantapyyhe: yritys rajata itselleen yksityisalue. Rantakorituoli sanoo: ”Jätä minut rauhaan!” Ei ihmekään, että moni saksalaiskirjailija on ollut ihastunut siihen. Thomas Mann vietti kesät 1930–1932 Kuurinkynnäällä, nykyisin puoliksi Liettuaan, puoliksi Venäjään kuuluvalla niemimaalla, ja harppoi pienestä kesämökistään dyynien poikki työpaikalleen, varta vasten Lyypekistä paikalle rahdattuun rantakorituoliin. Siinä hän kirjoitti katseilta suojassa Joosef ja hänen veljensä -kirjasarjan. Rantakorituoli soveltuukin erinomaisesti kaunokirjalliseen työskentelyyn: se on liian epämukava torkkumiseen, siinä on pöytä ja siitä voi katsella merta ja ohikulkijoita. Ja mikä tärkeintä, tuoli antaa mahdollisuuden paitsi vaalia, myös venyttää yksityisyyden rajoja: viereisistä rantatuoleista kantautuu ääniä, ja tarkkaavainen kuuntelija pääse halutessaan osalliseksi hyvinkin intiimeistä keskusteluista, koska rantakorituolin suljettu, hiukan rippituolia muistuttava muoto saa sisällä olijat uskomaan, että he ovat kaksin maailmassa. Rantakorituolissaan eristäytyneenä ja näkymättömissä istuva on näin omalla tavallaan yhteydessä muihin.

Maailman pisin rantakorituoli

G8-Gipfel in Heiligendamm 2007,
Copyright: picture-alliance/ dpa

Tärkeintä rantakorituolissa on se, että se ei liiku. Tuuli ei voi viedä sitä mennessään, vaan siinä saa istua kököttää hievahtamatta kuin omassa pikku bunkkerissaan. Ostseezeitung, rantakorituolien virallinen äänenkannattaja, raportoi säännöllisesti ”Rantakorituolijuoksun maailmanmestaruuskisoista”. Viimekesäisten, Zinnowitzin rannalla pidettyjen MM-kisojen voittajiksi selvinneet kaksi nuorta miestä kantoivat 70-kiloista rantakorituolia vaaditun 20 metrin matkan 5,8 sekunnissa – hienoa, pojat! Täysin päätöntä puuhaahan se tietysti oli, sillä rantakorituolilla ei ole muuta oikeutusta olemassaololleen kuin se, että se ei hievahdakaan paikaltaan ennen syksyn tuloa. Se taas liittyy saksalaisten tarpeeseen saada elämäänsä jotakin pysyvää, jonkinlainen jatkuvuuden harha. Kun sitä sitten pääsee jonakin tuulisena ja aurinkoisena kesäaamuna taas rantakorituolin suojiin, on kuin kohtuun palaisi.

Siksi lieneekin asiaankuuluvaa, että Heiligendammissa vuonna 2007 pidetystä G8-huippukokouksesta mieleen jäänyt valokuva – josta todennäköisesti tulee vielä Angela Merkelin liittokanslerikauden symboli – esittää maailman pisintä rantakorituolia. Siinä he kaikki istuvat, nuo läntisen maailman johtajat, kykenemättöminä hillitsemään maailmanlaajuista ilmastomuutosta ja autuaan tietämättömiä lähestyvästä talouskriisistä, siinä he istuvat syvällä rantakorituolissa, suojassa muutoksen tuulilta. Rantakorituoli – täydellinen piilopaikka kriisin sattuessa.
Roger Boyes
on Timesin Saksan-kirjeenvaihtaja. Hän on asunut Saksassa 20 vuotta ja kirjoittaa My Berlin -kolumnia Tagesspiegel-lehteen. Kirjassaan My dear Krauts hän kuvaa saksalaiseen arkielämään liittyviä kummallisuuksia tyypillisellä brittihuumorilla.

Kuva ”Strandkorb” © Lusa58 / PIXELIO

Copyright: Goethe-Institut e. V., Online-Redaktion
Heinäkuu 2009

Jäikö sinulle kysyttävää? Kirjoita meille!
online-redaktion@goethe.de

    Weblog: Rory’s Berlin-Blog

    Rory MacLean Weblog
    Settling in Berlin: Travelwriter Rory MacLean gives an amusing and insightful account of his new home.

    Weblog: ”Meet in Finland”

    Blogistamme „Meet in Finland“ voitte lukea Goethe-Institutin Suomeen kutsumien taiteilijoiden ja kirjailijoiden Suomi-kokemuksista.