Omaelämäkerralliset sarjakuvat

Held, © FLIXOmaelämäkerrallisuudella ei ollut sijaa sarjakuvissa niin kauan kuin niiden katsottiin kuuluvan ”kioskikirjallisuuteen” ja ruokkivan lähinnä vain todellisuuspakoisia taipumuksia, täytyyhän oma elämä nähdä realistisesti – muuten omaelämäkerralle asettuvat vaatimukset eivät täyty. Kuvitetut omaelämäkerrat ovat siksi esteettinen emansipaatiosignaali, eikä olekaan mikään yllätys, että tämä kehitys tapahtui Yhdysvalloissa ja Ranskassa paljon nopeammin kuin saksankielisessä maailmassa, jossa sarjakuvaan on suhtauduttu pitkään varautuneesti. Saksassa asiaa ovat edistäneet keskeisesti sarjakuvataiteilijat  Flix (Felix Görner) ja Mawil (Markus Witzel). Flix ulotti sarjakuvassaan Held (ilmestynyt 2003) kerronnan nykyhetken tuolle puolen ja kuvitteli elämänsä aina kuolemaan asti, mutta ryhtyi sitten vuonna 2006 aloittamassaan Heldentage-jatkosarjassa pitämään piirrospäiväkirjaa tiukan omaelämäkerrallisessa muodossa, tosin tälle jatkosarjalle sovitun tilan – korkeintaan sivu päivässä – puitteissa. Mawil puolestaan kertoi Wir können ja Freunde bleiben -sarjakuvassa DDR:ssä viettämästään lapsuudesta ja omista rakkausseikkailuistaan valiten näin kohteeksi vain pienen (joskin tärkeän) otoksen siihenastisesta elämästään.

Illustration fuer 'supa hasi merchandising', Jutebeutel, © MawilOmaelämäkerrallisen sarjakuvan varsinainen läpimurto tapahtui kansainvälisestikin vasta 1990-luvulla. Alkunsa se oli saanut Yhdysvaltojen underground-piireissä jo noin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Robert Crumb ja Clay S. Wilson päättivät käyttää omaa elämäntilannettaan sarjakuviensa pohjana pystyäkseen henkilökohtaisempaan ja antaumuksellisempaan kerrontaan. Ranskassa omaelämäkerrallisen sarjakuvan nostivat suosioon ennen muuta L’Association-kustantamon taiteilijat, erityisesti David B veljensä epilepsiasta kertovalla kuusiosaisella sarjalla l'Ascension du Haut Mal sekä Marjane Satrapi Persepolis-teoksella, josta tuli uuden genren suurin menestys. Lewis Trondheim julkaisi sarjakuvapäiväkirjoja ja Joann Sfar omaelämäkerrallisia muistikirjoja.

Trondheimilla on ollut suurin vaikutus Flixiin, mutta Mawil ja niin ikään Berliinissä asuva, punk-sarjakuvalle omistautunut sarjakuvapiirtäjä Andreas Michalke näyttävät inspiroituvan yhdysvaltalaisesta undegroundista. On mielenkiintoista, että yhdysvaltalaisen Joe Saccon töiden myötä 1990-luvulla esiin nousseen ja omaelämäkerran erityismuodoksi kehittyneen sarjakuvareportaasin asema on merkittävämpi Saksassa kuin muissa maissa. Berliinissä toimivassa ”Monogatari”-piirtäjäryhmässä, johon Mawilkin kuuluu, on erityisen aktiivisia sarjakuvareportaasin puolestapuhujia: Ulli Lust, Kai Pfeiffer,  Tim Dinter  ja Jens Harder. He julkaisivat vuonna 2001 yhdessä Alltagsspionage-teoksen, joka koostuu Berliinistä kertovista sarjakuvareportaaseista. Vuonna 2005 Dinter ja Harder osallistuivat Jan Feindtin kanssa ”Cargoon”, Goethe-institutin tukemaan israelilaisten ja saksalaisten graafikkojen vaihto-ohjelmaan. Dirk Schweiger, toinen berliiniläinen, kertoi Tokion-kokemuksistaan vuonna 2007 julkaisemassaan Moresukine-teoksessa, jota oli edeltänyt hänen vuodesta 2000 saakka omakustanteena julkaisemansa omaelämäkerrallinen ineinander-sarja. 

Andreas Platthaus
on Frankfurter Allgemeine Zeitung -lehden kulttuuritoimittaja.

    Facebook

    Tule saksalaisen sarjakuvan ystäväksi Facebookissa, niin saat säännöllisesti ilmoituksia saksalaisen sarjakuvan tapahtumista.

    Kirjalista

    Lista saksankielisistä sarjakuvista hankintaehdotuksena kirjastoille