Avantgarde

Siitä, että saksalaista avantgarde-sarjakuvaa yleensä on olemassa, saamme paradoksaalista kyllä kiittää ennen kaikkea DDR:ää, maata, joka taisteli ideologisesti sarjakuvaa vastaan. DDR:ssä toki julkaistiin sarjakuvia, mutta niitä kutsuttiin ”kuvatarinoiksi” ja suvaittiin vain, koska niiden toivottiin torjuvan läntisten kilpailijoidensa vaikutusta. Juuri tämä epäluuloisuus sai nuoret itäsaksalaistaiteilijat kiinnostumaan sarjakuvasta. Heistä neljä, Anke Feuchtenberger, Henning Wagenbreth, Holger Fickelscherer ja Detlef Beck, perusti heti Berliinin muurin avauduttua vuonna 1989 ryhmän nimeltä ”PGH Glühende Zukunft”. Siitä tuli berliiniläisen avantgarde-sarjakuvan ydin. Erityisen huomionarvoista oli, että se jatkoi ekspressionistisen estetiikan perinnettä ja liitti näin tuon muualla maailmassa ”tyypillisenä saksalaisena” pidetyn taidesuuntauksen sarjakuvaan. Juuri se herätti kansainvälisen kiinnostuksen. 

Saksan liittotasavallassa sarjakuvaa arvostettiin enemmän, mutta sielläkään sitä ei pidetty vakavasti otettavana taiteenlajina. Mülheimilaisen Hendrik Dorgathenin kaltaisilla kokeellisilla piirtäjillä ei ollutkaan omassa maassaan juuri mahdollisuuksia, ennen kuin luova itäsaksalaisaalto nosti sarjakuva-avantgarden suuren yleisön tietoisuuteen. ”PGH Glühende Zukunft” hajosi pian, eikä sen jäsenistä jäänyt sarjakuvan pariin muita kuin Anke Feuchtenberger, joka nousi kuuluisuuteen yhdessä kirjailija Kathrin de Vriesin kanssa tekemillään Hure H -tarinoilla. Feuchtenberger ja Wagenbreth ovat lisäksi ryhtyneet opettamaan saksalaisissa taidekorkeakouluissa ja vaikuttavat näin nuoriin sarjakuvapiirtäjiin yhtä paljon kuin kollegansa Dorgathen, Martin tom Dieck ja Atak (Hans-Georg Barber). Nämä taidekorkeakoulut antavat kunnianhimoisille nuorille piirtäjille mahdollisuuden julkaista ensimmäisiä teoksiaan. Viime vuosina erityisesti Hampurin ja Berliinin korkeakouluista on valmistunut monia lahjakkuuksia, jotka ovat onnistuneet vakuuttamaan myös kustantamot, esimerkiksi  Arne Bellstorf, Line Hoven, Sascha Hommer ja Barbara Yelin.

Tärkeä foorumi saksalaiselle avantgardelle on vuonna 1984 perustettu sarjakuvalehti Strapazin. Siinä ovat vahvasti esillä ennen kaikkea sveitsiläiset piirtäjät  M. S. Bastian, Thomas Ott, CX Huth ja Anna Sommer. He eivät kytkeydy saksalaiseen esteettiseen perinteeseen vaan ennen muuta yhdysvaltalaiseen avantgardeen, siis Gary Panterin tai Art Spiegelmanin kaltaisiin piirtäjiin. Anna Sommerin kollaasitarinoissa ja Ottin raaputustekniikalla tehdyissä töissä on hyödynnetty toisaalta myös eurooppalaisen taidehistorian erityismenetelmiä; esikuvina ovat John Heartfield ja Max Ernst, Frans Masereel ja James Ensor.

Saksalaista avantgarde-sarjakuvaa edustavat myös berliiniläinen  Jens Harder, hampurilainen Markus Huber ja düsseldorfilainen  Ulf K. (Ulf Keyenburg). He ovat kehittäneet jäljittelemättömän yksilölliset tyylinsä 1990-luvulla mitellessään ranskalaisen sarjakuvaperinteen kanssa ja yhdistäneet siinä käytetyn graafisen esitystavan osin epätavallisiin aiheisiin: Harder kuvaa töissään evoluutiohistoriaa ja päähenkilönä Ulf K:n tunnetuimmissa sarjakuvissa on kuolema. Samoin kuin Markus Huber he ovat ulkomailla suositumpia kuin Saksassa, ja lähes kaikki edellä mainitut avantgardistit ovat tunnetumpia kuvittajina kuin omalla alallaan sarjakuvapiirtäjinä. Sillä vain kuvitustöillä he pystyvät rahoittamaan kokeilunsa.