Klassikot

Tarina Max ja Moritz -nimisistä pojankoltiaisista on saksalaisen lastenkirjallisuuden tunnetuimpia teoksia. Se on käännetty noin kolmellesadalle eri kielelle, siitä on tehty useita parodioita, näytelmiä, sävellyksiä. Nykyisin on vaikeaa uskoa, että tarinan sepittäjällä Wilhelm Buschilla oli vuonna 1865 suuria vaikeuksia saada tuo kahden pojan seitsemästä kepposesta kertovat tarina julkaistuksi.

Tuolloin 33-vuotias taiteilija oli laatinut vasta neljä kuvakertomusta, joiden myyntimenestys oli ollut surkea. Buschin esiteltyä kustantajalleen Ludwig Richterille tarinansa Max ja Moritz, tämä ei edes halunnut julkaista sitä. Niinpä täytyi etsiä toinen kustantaja. Satiirisen "Fliegende Blätter"-lehden kustantaja Kaspar Braun maksoi Buschille teoksesta tuhat guldenia puhtaana käteen. Busch oli riemuissaan, sillä hän ei ollut tienannut pitkään aikaan yhtään mitään. Kustantajalla oli hyvä vainu: Kymmenen vuotta myöhemmin Buschin kuvakertomukset tunnettiin ympäri maailmaa.

Yhteiskunnan säälimätön tarkastelija

Lehtikuningas Randolph Hearst sai Maxin ja Moritzinsuosiosta pontta palkata New York Journal -lehteen piirtäjäksi Rudolph Dirksin toiveenaan lisätä lehden myyntiä. Tämän mukaelma Maxista ja Mortzista Katzenjammer Kids ilmestyi 1897 lehden sunnuntailiitteessä. Sarjakuvat lapset olivat tietyllä tavoin Buschin perillisiä – ja tekivät sarjakuvan historiaa. Wilhelm Busch ei ollut mikään helppo taiteilija. Hänen kuvakertomuksensa ovat julmia ja joskus aika outoja. Kissojen häntiä tuikataan tuleen, ihmisiä jauhetaan myllyssä, räjäytetään ilmaan tai ripustetaan roikkumaan nenärenkaasta. Busch tarkastelee yhteiskuntaa ja ihmisen synkkää puolta säälimättömän rehellisesti.



Buschin tarinoissa kiehtoo kuvan ja sanan saumaton yhteispeli: Piirtäjän kynä on tarkka ja nopea, kuvista löytää toisellakin katsomalla paljon uusia yksityiskohtia. Sitä paitsi Buschin kielen rytmitys sekä äänten ja tapahtumien sanallinen kuvaus oli loistavaa. Busch tunsi henkilökohtaisesti ne vaatimattomat olot, joita kuvasi: hän oli syntynyt 15. huhtikuuta 1832 seitsenlapsisen perheen esikoisena Wiedensahlin kylässä, silloisessa Hannoverin kuningaskunnassa. Isä, joka oli sekatavarakauppias, lähetti poikansa yhdeksän vuoden iässä sedän hoteisiin. Tämä oli evankelinen pappi Georg Kleine. Matka Göttingenin lähistöllä sijaitsevaan Ebergötzeniin kesti hevoskyydillä kokonaista kolme päivää.

Mieluummin taiteilijaksi kuin koneinsinööriksi

Kun Busch kolme vuota myöhemmin tuli ensi kertaa kotona käymään, ei hänen äitinsä enää tunnistanut häntä. Pojalla oli setänsä luona hyvät oltavat: Hän sai yksityisopetusta, luki runoja ja oppi piirustusta. Ystävänsä Erich Bachmannin, myllärin pojan kanssa, hän seikkaili ympäristössä. Viisitoistavuotiaana Wilhelm Busch lähti opiskelemaan koneenrakennusta Hannoveriin isänsä toivomuksesta. Mutta poika tahtoi mieluummin taiteilijaksi: niinpä hän 1851 alkoi opiskella Düsseldorfin taideakatemiassa. Vuotta myöhemmin hän siirtyi Antwerpenin Kuninkaalliseen Akatemiaan ja tutustui vanhojen mestareiden - kuten Rubensin, Brouwerin ja Teniers´in - taiteeseen.

Buschia eivät akateemiset opinnot miellyttäneet; nuori mies epäili myös omia taiteellisia lahjojaan. Sairastuttuaan vakavasti lavantautiin Busch palasi vuonna 1853 varattomana takaisin kotipaikkakunnalleen. Grimmin veljesten tapaan hän alkoi kerätä kotiseutunsa satuja ja tarinoita. Taide piti häntä pauloissaan; Busch taivutteli isänsä antamaan itselleen viimeisen kerran rahaa päästäkseen opiskelemaan Münchenin taideakatemiaan. Täällä Baijerin pääkaupungissa hän tutustui Caspar Brauniin, satiirisen Die Fliegenden Blätter -viikkolehden ja Münchener Bilderbogen -julkaisun kustantajaan.

Viimeinkin menestystä

Buschista tuli Braunin työntekijä ja hän sai julkaistua ensimmäiset tarinansa, kuten Die kleinen Honigdiebe ja Der kleine Maler mit der großen Mappe. Viimeinkin Busch sai nauttia menestyksestä: Hän alkoi piirtää kokonaisia kuvakertomuksia. Maxia ja Moritzia seurasivat Der Heilige Antonius von Padua (1870), Die fromme Helene (1872) ja Pater Filuzius (1872), antiklerikaalisia töitä, joissa oli purevaa huumoria ja viittauksia todellisiin henkilöihin. Monet hänen teoksistaan, kuten tarina Monsieur Jacques à Paris , joka kuvasi Saksan ja Ranskan sodan miehityksen vuotta 1870, olivat niin ilkeämielisiä, ettei niitä nykyisin edes enää haluttaisi muistella. On myös pakko myöntää, että Buschilla oli juutalaisvastainen asenne muutamissa teoksissaan, kuten teoksessa Plisch ja Plum.

Kuvakertomustensa ansiosta Busch oli 40-vuotiaana kuulu henkilö Saksassa. Vaimoa hän ei koskaan onnistunut itselleen löytämään. Hän maalasi koko elämänsä ajan myös maisemia ja muotokuvia sekä kirjoitti runoja ja proosaa. 1874 Busch julkaisi runoteoksen Kritik des Herzens, 1891 sitä seurasi romaani Eduards Traum ja 1895 Der Schmetterling. Mitä vanhemmaksi Busch tuli, sitä enemmän hän vetäytyi julkisuudesta.

Kotipaikkakunnaltaan Wiedensahlista hän löysi kaipaamaansa rauhaa, mutta hän kärsi ruokahaluttomuudesta ja unettomuudesta, mahdollisesti myös koska oli vuosia ollut ketjupolttaja. Viimeiset vuotensa hän vietti sukulaistensa hoivissa Harzin Mechtshausenissa, missä kirjoitteli runoja ja tarkkaili luontoa. Wilhelm Busch kuoli 9. tammikuuta 1908. „Saksalaisen sarjakuvan isän“ muistoksi on perustettu Wilhelm Busch –museo Hannoveriin sekä museot Wiedensahlin ja Mechtshauseniin.