Klassikot

Sarjakuvataiteen synty Saksassa liittyy läheisesti maan historiaan. Joka aikakaudella on omat piirtäjänsä, joiden tuotanto on jäänyt elämään ”saksalaisen sarjakuvan klassikoina”.

Saksalla on pitkät pilapiirros- ja kuvitusperinteet. Kun lehdistönvapaus vuonna 1854 turvattiin lailla, maahan syntyi useita satiirisia sanomalehtiä – esimerkiksi kuvalehti Simplicissimus. Kansallissosialistien valtaannousun jälkeen useimmat satiiriset työt sensuroitiin tai täytettiin hallintojärjestelmälle uskollisella sisällöllä ja monia piirtäjiä vainottiin. Poliittista pilapiirtäjää Erich Ohseria (1903–1944) ei hyväksytty lehtipiirtäjien ammattijärjestöön, mikä merkitsi siihen aikaan käytännössä, että häneltä evättiin oikeus tehdä työtä. Vater und Sohn -tarinansa hän julkaisi salanimellä E. O. Plauen . Pelko natsien kynsiin joutumisesta ajoi Ohserin vuonna 1944 itsemurhaan.

Yhdysvaltalaiset sarjakuvat menestyivät sodanjälkeisessä Saksassa ilmiömäisen hyvin. Sanomalehdet kehottivat nyt pilapiirtäjiään ja kuvittajiaan kehittelemään omia tarinoita. Düsseldorfilainen kuvakirjojen kustantaja Hartmann julkaisi vuonna 1947 ensimmäisen saksalaisen sarjakuvakirjasen, Klaus Pielertin Bumm macht das Rennen, jonka painos oli 10 000 kappaletta; Neuvostoliiton miehitysalueella ja myöhemmin DDR:ssä ilmestyi Der junge Pionier, johon Richard Hambach piirsi kuvatarinaa nimeltä Bienchen Kati. Roland Kohlsaatin Jimmy, das Gummipferd seikkailutarinoista ja Manfred Schmidtin Nick Knatterton -etsivähahmosta tuli lopulta klassikkoita.

Sarjakuvakulttuuri oli saanut alkunsa, ja syntyi sarjakuvavihkoja, jotka saavuttivat laajan levikin. Kustantaja Rolf Kauka loi Eulenspiegel-vihkoista alkunsa saaneen, vielä nykyisinkin julkaistavan hupisarjakuvan Fix und Fox, ja Hansrudi Wäscher piirsi Sigurd, Ritter ohne Furcht und Tadel -sarjaa, jota Walter-Lehning-Verlag kustansi. Myös TV-lehti HörZussa ilmestyi siilistä kertova sarjakuva Mecki. 50-luvun alussa sarjakuvien valtava levikki johti kuitenkin siihen, että psykologit ja vanhempainyhdistykset alkoivat kampanjoida moista ”roskakirjallisuutta” vastaan. Järjestettiin mielenosoituksia ja jopa julkisia kirja- ja lehtirovioita.

Kesäkuussa 1953 Saksan liittotasavallassa säädettiin laki nuoria vaarantavien aikakausjulkaisujen levittämisestä; vuonna 1955 DDR:ssä astui voimaan samankaltainen asetus, ”Verordnung zum Schutze der Jugend”. Itäsaksalaisviranomaisten mukaan kuvatarinoiden tuli ”viihdyttää nuoria sivistävästi”. Piirtäjä Hannes Hegen (synt. 1925) sai nyt tehtäväkseen kehittää aikakausjulkaisu Mosaikiin vastineen Mikki Hiirelle. Hänen sankarinsa Dig, Dag ja Digedag kuuluvat nykyisin DDR-sarjakuvan klassikoihin.

Todella salonkikelpoiseksi saksalainen sarjakuva tuli kuitenkin vasta 1960-luvulla, uuden piirtäjäpolven kehiteltyä sitä edelleen. Janosch, Walter Schmögner ja Angela Hopf siirtyivät ”sarjakuvankaltaisiin” uusiin ilmaisukeinoihin. K. Waechterin, Hans Traxlerin ja Franziska Beckerin satiiristen ja yhteiskuntakriittisten sarjakuvien lisäksi syntyi 1970-luvulla lasten sarjakuvia, esimerkiksi itäsaksalaispiirtäjä Lona Rietschelin Abrafaxe-hahmot. 1980-luvulla Mathias Schultheiss kehitti oman kuvakielensä ja Walter Moers loi lapsille palturia puhuvan Kapteeni Sinikarhun.

Saksojen yhdistyminen johti siihen, että piirtäjistä tuli yhä professionaalisempia ja sarjakuvan temaattinen kirjo kasvoi. Nykyisin Saksan sarjakuva-ala on niin moniaineksinen, että yksittäisiä genrejä ja trendejä on vaikea erottaa. Nykyajan klassikoina voidaan pitää niin Bröselin Werner-moottoripyörätarinoita, Ralf Königin aikuisten sarjakuvia kuin Judith Parkin mangatarinoitakin.