Manga

Moki: „Popov & Piezke“

Mangabuumi alkoi 1990-luvulla muutamien shōjo- ja shōnen-sarjojen menestyksellä. Nyt siitä on tullut niin merkittävä tekijä sarjakuvamarkkinoilla, että noin 80 prosenttia alan myynnistä on mangaa. Saksalaisfanit alkoivat nopeasti piirtää itse mangaa ja aloittivat näin täysin uudenlaisen suuntauksen, jolla ei ollut mitään tekemistä perinteisen sarjakuvan kanssa.

Silmiinpistävin piirre saksalaisessa mangassa oli aluksi se, miten voimakkaasti nuoret mangakat ottivat mallia japanilaisista esikuvistaan. Jopa japanilainen lukusuunta omaksuttiin. Jos itse tarinoita ei oteta huomioon, saksalaisia mangoja oli vaikea erottaa kunnioitetuista japanilaismalleistaan – mitä enemmän ne niitä muistuttivat, sen parempi. Kaiken lisäksi monet saksalaiset mangakat keksivät itselleen ja päähenkilöilleen japanilaiset – tai ainakin japanilaisilta kuulostavat – nimet.

Japanilaisen ja saksalaisen mangan välillä on kuitenkin eroja, jotka osittain johtuvat jo erilaisesta tuotantotavasta. Saksalaisilla mangakoilla ei ole apulaisia: heidän täytyy piirtää kaikki itse taustoista pitäen. Siksi he tuottavat mangaa hitaammin, ja heidän sarjansa ovat japanilaissarjoja lyhyempiä. Viime aikoina aiheet ja tyylit ovat kuitenkin alkaneet selvästi erota toisistaan. Menestysjulkaisut, kuten Anike Hagen Gothic Sports tai DuO:n Indépendent ovat selvästi mangaa, mutta ne eivät voisi nykyisessä muodossaan olla peräisin Japanista: sanalla gothic ei ole Japanissa mitään tekemistä urheilun kanssa ja Indépendentin sankaritar on erittäin itsevarma mafioson tytär, joka ottaa minkä tahtoo – tarpeen vaatiessa äärimmäisen häikäilemättömin keinoin. Näitä mangoja julkaisevat suuret kustantamot, ja niillä on saksalaisittain huomattavan laaja lukijakunta; painokset ovat 10 000 kappaleen luokkaa.

Lisäksi on kehittynyt itsenäinen ja tuottelias undergroundmanga, jonka tekijät julkaisevat sarjakuvansa pienkustantamoissa tai omakustanteina. Jotkut sarjakuvat, esimerkiksi Fahr Sindramin Losing Neverland, käsittelevät hyvin vakavia aiheita. Fahr Sindram tuomitsee ankarasti lasten seksuaalisen hyväksikäytön, mutta pitäytyy shōjo-mangan estetiikassa.

Monet ensimmäisen sukupolven mangakat ovat nyt puolivälissä kolmattakymmentä ja kasvaneet irti nuoruusvuosiensa sarjoista. Heidän tämänhetkiset mangansa käsittelevät undergroundsarjakuvan klassisia teemoja, kuten musiikkia, seksiä ja huumeita. He ovat kasvaneet myös tyylillisesti ajat sitten eroon puhtaasta kopioinnista. Silti manga, jonka vaikutuspiirissä he varttuivat, on selvästi tunnistettavissa. Hyvä esimerkki tästä on Ballroom Blitz -antologia, johon on koottu hyvin erilaisia tarinoita musiikista.

Mutta myös fanipiiriin kuulumattomat taitelijat ovat saaneet vaikutteita mangan estetiikasta. Esimerkiksi berliiniläinen ATAK lainaa sarjakuvassaan Hunde über Berlin japanilaiselta kauhusarjakuvan tekijältä Hino Hideshiltä muutakin kuin lähikuvan kauhistuneista kasvoista, joilla virtaavat kyyneleet: ATAK hyödyntää usein myös sivujen dynaamista sommittelua sekä genrelle tyypillisiä vauhtiviivoja ja viittaa mangaan myös taustaornamentiikallaan. Esikuvikseen piirtäjänä Sascha Hommer, piirtäjä ja Orang-sarjakuvalehden toimittaja, mainitsee Osamu Tezukan ja Hayao Miyazakin sekä nuoren hampurilaistaiteilija Mokin unimaailmoja kansoittavat olennot, jotka näyttävät olevan ainakin sukua Hayao Miyazakin anime-otuksille.  

Manga ja J-kulttuuri saavat aina välillä osakseen myös lempeää satiiria: berliiniläispiirtäjä Mawil aloittaa kirjansa Das große Supa-Hasi Album parodioimalla saksalaismangaa. Suuremmasta pienempään etenevät ruutunumerot nuoren, mangamaisen naishahmon vieressä paljastuvatkin lähtölaskennaksi eivätkä ohjeeksi lukea sarjakuvaa oikealta vasemmalle. Berliiniläispiirtäjä Fil on jo vuosien ajan kommentoinut ajankohtaisia tapahtumia sarjakuvassaan Didi & Stulle, joka ilmestyy säännöllisesti eräässä kaupunkilehdessä. Ja kun jopa siinä karrikoidaan J-kulttuurille omistautuneita vaatteineen, elämäntyyleineen kaikkineen, he ovat eittämättä merkittävä ilmiö tämän hetken Saksassa.

Mangan ja perinteisen sarjakuvan välinen selvä ero on joka tapauksessa hävinnyt jo aikaa sitten. Erlangenin kansainvälisessä Comic Salon -sarjakuvatapahtumassa ja Saksan suurilla kirjamessuilla toisensa tapaavia yhdistää innostus sarjakuvaan, olipa se sitten mangaa tai ei.