Manga

Dirk Schweiger asui vuoden 2006 Tokiossa ja raportoi kokemuksistaan interaktiivisessa Moresukine-sarjakuvablogissa. Nyt hänen raporttinsa on julkaistu kirjana. On aika keskustella projektin taustoista kollegojen kesken – kysymykset esitti Titus Ackermann, itsekin piirtäjä ja Moga Mobo -sarjakuvan tekijä.

Dirk, ennen kuin ryhdymme puhumaan tarkemmin Moresukinesta, kerro vähän, miten sinusta tuli taiteilija.

Olen syntynyt 1978 Frankfurt am Mainissa ja kävin siellä myös kouluni. Asuin lyhyen aikaa Hampurissa ja päädyin sitten Berliiniin. Vuosina 2000–2005 opiskelin kuvataidetta Berliinin taidekorkeakoulussa – ensin Georg Baselitzin oppilaana ja hänen lähdettyään Daniel Richterin mestariluokalla.

Suuria nimiä. Aioitko maalariksi?

Rehellisesti sanoen en. Halusin päästä kosketuksiin monenlaisten taiteilijoiden kanssa. Kun menin ensimmäiselle erikoistumiskurssilleni, tapasin maalarien lisäksi ihmisiä, jotka tekivät veistoksia, graffiteja, performansseja ja hologrammeja. Ja minulla oli ennen kaikkea paljon aikaa ja rauhaa perehtyä sarjakuvaan.

Mitä sarjakuvia luit siihen aikaan?

Lähinnä saksalaisia, yhdysvaltalaisia ja ranskalaisia indiesarjakuvia, manga tuli kuvaan vasta myöhemmin. Vartuin perinteisten ranskalais-belgialaisten sarjakuva-albumien ja yhdysvaltalaisten supersankareiden parissa, mutta jossain vaiheessa siirryin Neil Gaimanin Sandmanin tapaisten korkeaoktaanisten nimien kautta kohti vaihtoehtosarjakuvia, sellaisia kuin Dave Simin Cerebus tai Larry Marderin Beanworld.

Eikä kestänyt kauaa, ennen kuin taidekorkeakoulussa syntyi oma sarjakuvasi ineinander. Epätavallinen sarjakuva, jonka ”eigen verlag” julkaisikin sitten saman tien.

No, ei se projekti nyt niin epätavallinen ollut (nauraa). Mutta halusin siihen aikaan jo ryhtyä suursiivoukseen – sarjakuvissa ei ole psykologisia hahmoja ja keskipiste siirtyy usein ”toiminnasta” yksityiskohtiin ja joskus lyriikkaan. Ja se, miten jaottelin ruudut sivuille, oli tulos kysymyksestä: ”Millä muulla tavoin tämän tarinan voisi kertoa?”

Sarjakuvastani ineinander julkaistiin opiskeluaikanani viisi löyhästi toisiinsa liittyvää vihkosta, ja valmistuttuani lähdinkin sitten heti Japaniin ...

Siitä onkin hyvä jatkaa: kerro jotain Japanista, miksi menit sinne, kuinka pitkäksi aikaa, mitä teit siellä ja kuinka tämä ainutlaatuinen sarjakuvaprojekti sai alkunsa?

Minulle oli kehittynyt opiskeluvuosina valtava kaukokaipuu, ja nyt pystyin tyydyttämään sen kertaheitolla. Japani oli kiinnostanut minua jo kauan, koska se oli sekä maantieteellisesti että kulttuurisesti niin etäällä. Halusin päästä näkemään Tokion jättikaupungin ja kehittyneen teollisuusmaan, jonka lähtökohtana on jokin ihan muu kuin läntinen ajatusmaailma ja juutalais-kristilliset perinteet. Sarjakuvapiirtäjänä olin tietysti innoissani mangasta, jota Japanissa tuotetaan ammattimaisemmin ja jonka tärkeä asema on itsestään selvä, toisin kuin meillä Saksassa.

Rahat riittivät vain parin ensimmäisen kuukauden vuokraan, mutta onneksi löysin Ryogokun alueella toimivasta tokiolaisesta ohjelmistoyhtiöstä kääntäjän töitä koko vuodeksi. Asuin ensin Uguisudanissa ja sitten Otsukassa. Joten jossain vaiheessa seikkailuloma muuttui tavalliseksi arkipäiväksi. Tein töitä, tapasin ystäviä ja matkustelin ympäri maata.

Kesällä sitten matkustin maan viileämpään pohjoisosaan ja tein kaksi, kolme kuukautta töitä luomutilalla Hokkaidossa – ajoin traktoria, keräsin munakoisoja, listin kovakuoriaisia ja sen sellaista.

Kuinka sitten sait idean sarjakuvakirjaan?

Kirjasta ei puhuttu alussa vielä mitään. Itse asiassa koko juttu juontaa juurensa Ulli Lustin ehdotuksesta, että kertoisimme hänen electrocomics-nettisivuillaan jotain Tokiosta. Aloin sitten miettiä sitä ja kehitellä suunnitelmaa Moresukinesta.

Millainen suunnitelma tarkalleen ottaen oli?

Moresukinea julkaistiin joka viikko blogissa. Ihmiset eri puolilta maailmaa saivat antaa minulle tehtäviä, jotka liittyivät jollakin tavoin Tokioon – minun piti etsiä tietty paikka, tavata tietty ihminen tai pureutua tiettyyn aiheeseen – ja lisäehtona oli, etten saanut kieltäytyä mistään, vaan minun piti suorittaa järjestyksessä kaikki saamani tehtävät. Viikkoa myöhemmin kerroin kokemastani sarjakuvan muodossa.

En halunnut raportoida länsimaisen artistin ylimielisyydellä tyyliin: ”Katsokaa, tällainen ja tällainen se Japani on”, vaan halusin antaa muiden päättää, mikä on kertomisen arvoista. Moresukinesta tuli siksi vähintään yhtä paljon dokumentti maailmanlaajuisesta haavemaa-Japanista. Suomalaiset, argentiinalaiset tai yhdysvaltalaiset lukijat tai paremminkin kanssakertojat tunsivat usein minua paremmin paikalliset osoitteet, nimet ja aukioloajat.

Toinen näkökohta oli, että halusin näitä tehtäviä suorittamalla päästä rakenteellisesti lähemmäs japanilaista yhteiskuntaa: minulla oli tarkoitus saada haaviini hiukan Japania sillä perusteella, että projekti toteutettiin virtuaaliyhteisössä ja minua kuljetettiin ympäri tätä ”fiktiivistä” haavemaata kuin roolihahmoa tietokonepelissä. Blogi päätettiin julkaista kirjana vasta Japanista palattuani. Kirjasta oli muuten olemassa kiinalainen piraattikopio jo vuonna 2006, ennen virallista saksalaista julkaisua. Se toimi siten, että blogin 72 sivua tulostettiin tilauksesta. Nyt kirjasta on julkaistu kyllä jo myös ihan laillinen, laadukkaampi englanninkielinen versio.

Mainio kirja, eikä pelkästään Japaniin matkustaville, mutta varsinkin heille. Minusta se oli joka tapauksessa tosi hauska. Millaista sarjakuvaprojektia voimme odottaa sinulta seuraavaksi?

No, ainakin aion jatkaa ineinanderia. Aloitan varmasti seuraavan sarjakuvakirjan teon heti kun minulla on aikaa.

Tällä hetkellä varsinainen päätyöni on kuitenkin (ja on ollut monin keskeytyksin jo vuodesta 2003 lähtien) kirjani People Not Seen, dokumentti islantilaisista haltijoista. Oletko kuullut, että vaikka Islanti on uskomattoman huipputeknologinen yhteiskunta, siellä uskotaan yhä salaa näkymättömään toiseen kansaan. Tielaitoskin vetää moottoritiet kiertäen sellaiset kivenlohkareet, joissa noiden olentojen sanotaan asuvan. Vietin Islannissa vuoden ja ajelin ympäri maata haastattelemassa silminnäkijöitä. Joten vaikka dokumenttini on kivikovaan tutkimukseen perustuva raportti, ihmisten lausunnot tuntuvat nykyaikaisilta saduilta. Ja vaikkeivät ne olekaan yhtäpitäviä joka suhteessa, vaikuttaa silti siltä, että haltijat ovat monin verroin etevämpiä kuin ihmiset teknologioineen. Eivätkä ne enää ratsasta hevosilla vaan liikkuvat lentävillä lautasilla.

Pohjimmiltaan tässä on siis kyseessä näkymättömästä kertova yksityiskohtainen dokumentti. Siitä pitäisi tulla noin 200-sivuinen, mutta olen päässyt nyt vasta kunnolla alkuun sen piirtämisessä. Siitä on electrocomics-nettisivulla pieni näytepätkä saksaksi ja englanniksi.