Tampereella esitelmöinyt Süddeutsche Zeitungin kirjallisuus- ja popkriitikko Jens-Christian Rabe peräänkuuluttaa monipuolisempaa ja älykkäämmin kirjoitettua kritiikkiä.
Ikävystyttävää tosiasiallisuuteen tarrautumista ja pönäkkää oikeassa olemista. Sellaiselta journalismi pahimmillaan tuntui parikymppisestä Jens-Christian Rabesta, kun hän aikoinaan aloitti opinnot müncheniläisessä toimittajakoulussa. Kaikki kuitenkin muuttui, kun hänelle avautui taidekritiikin maailma.
Tällä hetkellä Rabe työskentelee laatulehti Süddeutsche Zeitungin kulttuuritoimituksessa. Hän opiskeli alunperin filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja kirjallisuutta, mutta alkoi pian kokea, etteivät opinnot johtaneet mihinkään. Silloin eräs perhetuttu suositteli hänelle arvostettua toimittajakoulua.
Rabe pääsi kovatasoiseen opinahjoon, jonka ohjelmaan kuului käytännönläheistä perehtymistä toimittajan työhön eri medioissa. Opettajat olivat itse merkittäviä toimittajia. Muuan heistä, Claudius Seidl, teki Rabeen suuren vaikutuksen ja avasi hänelle ovet kulttuurikirjoittamisen maailmaan.
– Hän näytti argumentoinnin, laadukkaan kirjoittamisen ja älykkään ajattelun mallia. Opin, ettei journalismissa ole kyse oikeassa olemisesta vaan siitä, miten kirjoitetaan ajatuksia herättävästi. Hän antoi yllykkeen luovuuteen.
Rabe on työskennellyt Süddeutsche Zeitungissa vuodesta 2007. Lehden kulttuuriosasto, jota saksalaiseen tapaan kutsutaan Feuilletoniksi, on kuusi kertaa viikossa ilmestyvä tuhti kokonaisuus, jota on tekemässä parinkymmenen kirjoittajan joukko. Jens-Christian Rabe kirjoittaa kirjallisuudesta ja popmusiikista.
Toukokuun alussa hän vieraili Tampereella Goethe-Institut Finnlandin järjestämässä tilaisuudessa osana maailmanlaajuista Kritikmaschine (Kritiikkikone) -keskustelusarjaa.
Mutta kun Rabea nimittää kriitikoksi, hän vaikuttaa hieman vaivaantuneelta.
– Minulla on käytännöllinen suhde työhöni. Olen toimittaja, tekijä, Rabe kuvailee ja luonnehtii työpaikkaansa Süddeutsche Zeitungia sanalla ”Autorenzeitung”, kirjailija-kirjoittajien tuottama lehti.
– Kritiikissä on kyse yksinkertaisesti siitä, että kirjoitetaan kokemastaan näkemyksekkäällä ja kiinnostavalla tavalla. Kritiikki voi olla hyvin moninaista ja esiintyä eri formaateissa.
Tästä päästäänkin nykyhetken kritiikkikeskustelun ikuisuusaiheeseen: miltä näyttää digiajan kritiikin tulevaisuus?
Yleensä ajatellaan, että älykkäät asiat ovat pitkäveteisiä, ja että jos jokin ei ole pitkäveteistä, se on väistämättä typerää.
Uusia muotoja löytyy kokeilemalla
Jens-Christian Rabella on vahva luotto kirjalliseen ilmaisuun. Kuitenkin hän muistuttaa, ettei kritiikki ole koskaan ollut sidottu vain kirjalliseen muotoon. Kritiikin tulevaisuutta määrittää muotojen moninaisuus. Hän uskoo, että tekstin rooli tulee joka tapauksessa pysymään vahvana.
Rabe kirjoittaa perinteistä sanomalehtikritiikkiä, mutta kertoo olevansa tällä hetkellä erityisen innoissaan videokritiikin mahdollisuuksista.
– Olen valtavan kiinnostunut Nerdwriterin kaltaisista Youtube-kanavista. Tämä on internet-esseistiikkaa! hän huudahtaa. Rabe maalaa kuvan vanhan polven internet-skeptikoista, jotka tuntuvat vain odottelevan, että nettihullutus menisi ohi.
– Kuka kertoisi skeptikoille, että netissä voi tehdä asioita myös älykkäästi: siellä voi olla hauskaa, kriittistä, purevaa ja omaperäistä sisältöä. Jotakin, joka ei koskaan ole typerää eikä pitkäveteistä. Yleensä ajatellaan, että älykkäät asiat ovat pitkäveteisiä, ja että jos jokin ei ole pitkäveteistä, se on väistämättä typerää. Tämä tulee muuttumaan tulevaisuudessa.
Rabe kertoo, että Süddeutsche Zeitungissa harrastetaan jo videojournalismia esimerkiksi elokuvakritiikin saralla, mutta toiminta on vielä lapsenkengissä ja katsojia vaikea löytää.
– Somemaailmassa vallitsee tämä hirmuinen klikkikilpailu. Netti on kuva- ja videomedia, mikä on tekstille vaikeaa. Mutta netissä on hyvin erilaisia sisältöjä, ja tärkeintä on se, miten eri formaatteja hyödynnetään.
Rabe haluaisi mielellään ottaa haltuun esimerkiksi videon ilmaisumuotoja, mutta kolmen lapsen isälle ja kokopäiväisesti sanomalehdessä työskentelevälle on vaikea irrottaa aikaa uusien tekniikoiden haltuunottoon. Ja perehtymistä hän pitää oleellisena: uusiin ilmaisukeinoihin saadaan laatua vain kokeilemalla ja tekemällä. Kritiikin herkkyys uudistua ja hyödyntää monipuolisesti erilaisia kanavia on tärkeää, sillä Raben mielestä pitäisi pyrkiä tavoittamaan ihmisiä, jotka eivät enää lue lehtiä.
– Me toimittajat emme ole taiteilijoita vaan meidän tulee olla kiinnostuneita siitä, mitä yleisö ajattelee. Meidän täytyy miettiä, miksi ihmiset eivät enää lue lehtiä ja mitä asialle voisi tehdä. Kuitenkin kunnianhimoiselle sisällölle on edelleen jatkuva kysyntä, se on Raben mielestä selvää.
– Sanomalehdet eivät ole kuolleet, eivät painetut kirjatkaan lukulaitteista huolimatta. Pitkille teksteille ja kulttuurikritiikki-tyyppiselle kirjoittamiselle on edelleen rako. Journalismin on vain parannettava laatuaan kaiken aikaa. Netissä sanomalehdet toimintatapoineen näyttäytyvät usein armottoman vanhanaikaisina. Monet pyrkivät nykyaikaistumaan sosiaalisen median avulla, mutta somessa ei ole helppoja ratkaisuja.
Rabe pitää ongelmallisena esimerkiksi sitä, että sisällöt siirtyvät suoraan Facebookissa luettaviksi ja katseltaviksi, ja tällöin yhteisöpalvelulle alisteisiksi.
Kritiikin perusolemuksena on kriisi.
Taide keskiöön
Rabe ei myöskään ole innostunut siitä, että toimittajat työskentelevät yhä tiiviimmin sosiaalisen median välityksellä. Somessa pelinappuloina ovat henkilöt, ja kaikki joutuvat jatkuvasti tuomaan itseään esiin. Samoista syistä hän pudistelee päätään sille kulttuurijournalismin suuntaukselle, jossa henkilöhaastattelut ja reportaasit korvaavat kritiikin.
– Inhottava tai tylsä ihminen voi kirjoittaa upeita kirjoja, kun taas joku mahtava tyyppi saattaa olla erittäin huono kirjailija. Henkilökuvat eivät tuo esiin hyviä taiteilijoita, ne toimivat vain hyvien tyyppien kohdalla. Mutta aina on sitä porukkaa joka rummuttaa, että henkilöjutut ovat tulevaisuuden elävää kulttuurijournalismia – se on vaarallista, mutta kritiikki on usein itse syypää, jos sitä tehdään ikävystyttävästi.
Kritiikin ytimenä on, että fokus on taiteessa itsessään. Ja tällaiselle kritiikille on saksalaisessa mediassa edelleen erinomaiset olosuhteet. Die Zeitin, Süddeutsche Zeitungin ja Frankfurter Allgemeine Zeitungin kaltaiset suuret ja perinteikkäät lehdet julkaisevat kulttuuriliitteissään korkeatasoista kritiikkiä, josta Jens-Christian Rabe osaa olla ylpeä.
Sanomalehdistö on Saksassa edelleen runsas ja monipuolinen, ja myös paikallislehdissä julkaistaan kritiikkiä, joskin pienimuotoisemmin. Feuilleton-tyyppiset kritiikit ovat puolestaan usein varsin laajoja, ja niiden muhkeat merkkimäärät saavat suomalaiskriitikon kateelliseksi.
– Hyvä kritiikki on essee. Lyhyt juonikuvaus ja peukku ylös tai alas, se ei ole kritiikki eikä sellaista tarvitse kukaan, Rabe tiivistää.
Kuitenkin myös Saksassa, kirjallisuuden ja filosofian mahtimaassa, kriitikot veisaavat tuttua virttä kritiikin kriisistä. Mutta Rabe suhtautuu tähän positiivisesti.
– Kritiikin perusolemuksena on kriisi. Ongelmallista olisi, jos kritiikki ei olisi kriisissä, sillä kritiikin tehtävänä on aistia miten asiat ovat ja tehdä asioista parempia. Omahyväinen kulttuurikriitikko on falski ja ikävystyttävä. Kritiikistä tulee paljon kiinnostavampaa, kun sen täytyy jatkuvasti miettiä omaa olemustaan.
Kritiikki on taiteen taitoa
Käytännöllisestä näkökulmasta nykyinen kriisi liittyy kulutustottumusten muutokseen, joka heijastuu kaikkialle mediaan.
– Netin myötä kuluttajista on tullut käyttäjiä. Kuluttaja maksaa tuotteesta ensin, mutta käyttäjä maksaa vasta sitten kun on vakuuttunut siitä, ettei tule pitkästymään. Tämä on kova pala! Käyttäjien houkutteluun on valjastettu tolkuttomat markkinointikoneistot.
Raben mielestä digitaalisen kulttuurimurroksen voi ottaa positiivisena haasteena, mutta monet suhtautuvat siihen pessimistisesti: netti on vitsaus, kaikki viihteellistyy, kirjoittajat joutuvat suoltamaan roskaa, ja niin edelleen.
– Tämä on ihan väärä näkökulma. Lukijoita ei saa pitää itseään tyhmempinä.
Millaista sitten on hyvä ja kiinnostava kritiikki? Raben mukaan kyse on yksinkertaisesti erittäin korkeatasoisesta kirjoittamisesta.
– Kriitikolla on kaksoistehtävä: ensin täytyy muodostaa käsitys kulttuurituotteesta ja miettiä sitten miten siitä kirjoittaa, jotta kritiikistä itsessään tulisi kulttuurituote. Kritiikki on taiteen taitoa, ja se vaatii aivan omanlaistaan taituruutta.
Hyvä kritiikki on kaikkea muuta kuin tähtien antamista tai peukuttamista. Tuomioiden jakelu on juuri sitä oikeassa olemiseen tarrautumista, joka tympäisi Rabea opiskeluaikoina.
– Kun sosiaalinen media pursuaa tuomioita ja arvostelua, pitää kritiikin olla jotain enemmän. Ja kun jokainen voi olla kriitikko, on ammattikriitikon kirjoitus- ja ajattelutaidollaan mentävä pelkkää mielipiteen ilmaisua pitemmälle.
Rabe muistuttaa, että mielipiteitä on riittämiin, hyviä perusteluja sen sijaan harvassa, ja älykkäitä ajatuksia vielä vähemmän.
– Pohjimmiltaan on kyse siitä, ettei vain ilmaista mielipidettä kuvaillen, mitä koettiin konsertin tai levyn tai kirjan parissa, vaan tulkitaan taideteosta kiinnostavalla tavalla, aikamme tuotoksena. Mikä siinä oli esimerkillisellä tavalla hyvää tai huonoa? Onko taiteilija tuonut esille jotain uutta? Mitä voimme oppia tästä taideteoksesta?
– Kriitikon pitää syventyä siihen, mikä taiteessa on kiinnostavinta, nähdä vaivaa ja tuoda esiin uusia näkökulmia. Sitten se pitäisi selittää ihmisille selkeästi, ei jargonilla, ja muotoilla korkeatasoisesti.
Ulos kuplista
Tampereen yliopistolla 4.5. järjestetyssä Goethe-instituutin tilaisuudessa Jens-Christian Rabe esitelmöi aiheesta ”kritiikin kritiikki”. Kyse on itserefleksiivisestä prosessista: mistä kritiikin kirjoittamisessa on pohjimmiltaan kyse? Rabea kiinnostaa erityisesti kritiikin yhteiskunnallinen vastuu.
– Netin myötä auktoriteetit ovat hajonneet, joskaan ei kriitikoista koskaan ennenkään ole tykätty. Auktoriteettina oleminen ei enää toimi. Pitää tulla ulos kuplista.
Kritiikki voidaan nähdä paitsi tekstilajina myös yhteiskunnallisena käytäntönä, yrityksenä ymmärtää sosiaalista todellisuutta.
– Jos kritiikki etääntyy todellisuudesta, sillä ei ole enää resonanssipintaa. Se on kohtalokasta. Pitäisi estää yhteiskunnan fragmentoituminen ja yritettävä pitää ihmisjoukot lähempänä toisiaan, Rabe sanoo.
Hänen mielestään nyky-yhteiskunnassa ei enää voi ratkoa asioita yksioikoisesti tunnistamalla ongelma ja osoittamalla siihen ratkaisu. Kritiikkikään ei voi vain laukoa totuuksia, vaan sen on toimittava ajatustyön ja kyseenalaistamisen kautta. Se on dialektinen prosessi.
– Kriitikko voi olla yksinäinen hahmo ja hänen pitääkin olla, mutta tekstien on oltava osa yhteisöä.
Kuva: Stephanie Füssenich
JENS-CHRISTIAN RABE
- Syntynyt 1977 Erlangenissa Baijerissa
- Opiskellut Münchenissä kirjallisuustiedettä, yhteiskuntatieteitä, sosiologiaa ja filosofiaa sekä journalistiikkaa
- Süddeutsche Zeitung -lehden kriitikko, erikoisalueina kirjallisuus ja popmusiikki
- Julkaissut kirjan hipstereistä (Gegenwärtigkeit als Phantasma, 2012) sekä Slavoj Žižekistä (Philosophie als Telesport, 2011)
