Lennart Laberenz
Metsässä

Auton ikkunoiden takana lankeava sade on kuin seinä, pisarat ropisevat kattoon...

”Suloista päivää”, sirkutti nainen hotellin vastaanotossa ironiaa tihkuen. Koko yön oli satanut, lähes kymmentuntinen automatka Pohjois-Suomen eteläisimpään osaan oli vain hämäränä muistona mielessäni, aamiaisella mieleen hiipi ensimmäisen kerran varmuus siitä, että oli paljon vaikeampaa lähteä vaeltamaan sateeseen kuin joutua vaeltaessaan sateeseen. Nyt, elokuun puolivälissä Rukan pysäköintialueella, maailma sekoittuu ikkunan takana hailakanharmaiksi ja syvänvihreiksi noroiksi.  
 
Ruka on pieni talviurheilukeskus, hotelleja vaarojen keskellä. Matkailuneuvonta myy vaelluskartan, jolla tulee olemaan vielä iso merkitys. Urheiluliikkeestä ei löydy sadeviittoja. Varhain iltapäivällä sade heikkenee, polku alkaa tyhjien hiihtohissien välistä, ulkona on yllättävän lämmintä, vain muutama jyrkkä nousu, ja sitten maisema jo avautuu edessä: kallioselänteitä, kuusimetsiä, koivuja, mäntyjä. Kauempana alhaalla järvet ja lampareet leikkaavat reikiä vehreyteen, taivaanranta hukkuu vihmaan.
 
Ollaan keskellä suomalaista sielunmaisemaa. Rukatunturilta matka jatkuu pitkin Valtavaaraa, jonka viime jääkausi pusersi lähes viidensadan metrin korkeuteen. Katse ulottuu vaaran paljaalta laelta pitkälle kiharaiseen maastoon. Viime jääkausi laski maan ylle kilometrin paksuisen kilven, minkä seurauksena syntyi moreenia, harjuja, järviä ja soita. Vaaran laella olevassa tuvassa aviopari lämmittää keittoa. He kertovat käyvänsä vaeltamassa joka vuosi, kulkevansa hitaasti, lyhyitä matkoja. Pakko se on välillä metsään mennä, mies sanoo.
 
Metsä on myyttien tyyssija myös Suomessa, ja usein näyttää siltä kuin asuinalueet olisi vasta äskettäin irrotettu metsästä. Vajaat 8 prosenttia maan pinta-alasta on peltoa, kaksi kolmasosaa metsää. Puu- ja paperiteollisuus on muokannut yhteiskuntaa, metsä ja saagat heijastuvat kaupunkeihin, kirjallisuuteen ja teatteriin. Jo suomalaisen kirjallisuuden ensimmäisessä kulmakivessä, vuodelta 1870 peräisin olevassa Seitsemässä veljeksessä, Aleksis Kivi passittaa hurjat veljekset isän kuoleman jälkeen metsään. Metsä on erämaata, jyrkkä vastakohta tiukkaa tapakulttuuria noudattavalle maalaiselämälle, kurille ja vaatimattomuudelle. Metsä merkitsee vapautta, tappeluita ja vastoinkäymisiä. Veljekset palaavat kylään, oppivat katekismuksensa ja sivistyneen elämänmuodon.
Kun jokin asia menee peruuttamattomasti pieleen, joku sanoo, että ”heitin lapsen pesuveden mukana”, toinen taas, että ”pysäköin auton metsään”.
 
Vaaran laelta näkee maailman, jota saamelainen alkuperäiskansa luuli jättiläisen asuinsijaksi. Jättiläinen oli leikkiessään rakentanut jatulintarhan, salaperäisen kivilabyrintin. Suomen kielessä on runsaasti luonnonilmiöitä kuvaavia käsitteitä. Hienolle ja karkealle soralle on hyvin erilaisia nimityksiä, murteissa esiintyy omia sanoja jään pyöreiksi hiomille kiville. Sitten on vielä hiidenkirnut, nuo jäämassojen kallioon poraamat reiät, jotka ovat usein syviä ja sylinterinmuotoisia. Sanotaan, että niiden läheisyydessä ei tulisi oleskella.
 
Jos kävelemisen haluaa ymmärtää ajattelutapana tai kirjallisena elämyksenä, pidemmät matkat kannattaa kulkea yksin, väittää ranskalainen filosofi Frédéric Gros. Se on kuitenkin useilla Keski-Euroopan reiteillä vaikeaa. Monet Alppien ja espanjalaisen pyhiinvaellusmatkailun väliin sijoittuvat reitit panostavat massaturismiin, ja reitit ovat usein vaatimattomia. Jo yksi roskaromaani tai Reese Witherspoonin tähdittämä elokuva aiheuttaa kansainvaelluksen Pacific Crest Traililla, Nordkappille mahtuu tuskin enää yhtään telttaa lisää.
 
Rukalta pohjoiseen vievä reitti on erilainen. Vuosittain sitä pitkin vaeltaa 15 000 ihmistä, eli yksin ei olla, mutta lomakauden jälkeen menee päiviä, ettei ihmisiä tapaa viittä enempää. Ja reitti kulkee metsän halki. Valtavaaralta avautuva näkymä on viimeinen pitkään aikaan. Tuntuu kuin metsästä astuisi ulos vasta 82 kilometriä myöhemmin, reitin päätepisteessä Hautajärven kylässä, juuri ja juuri napapiirin yläpuolella. Karhunkierros ei muodosta lenkkiä eikä karhujakaan näy. Karhunkierros on lyhyt, suurenmoinen patikkamatka. Se vie koskemattomiin metsiin, monille soille ja niiden pitkospuille, korkealle turpeenmustan, mahtavan Oulankajoen ylle, kuohuvan Kitkajoen kylkeen. Metsä sulkee vaeltajan sisäänsä kuin kahiseva vaate, joka on sisältä likomärkä.
 
Karhunkierroksella ei vaelleta kulttuurimaisemassa, ja siksi katse on pidettävä tiukasti maassa. Polku hyppii lukuisten purojen yli, nousee äkkijyrkkiä rinteitä; hyvin harvoin eteen osuu neulasten pehmentämiä metsätaipaleita. Jos haluaa nähdä ympärilleen, on pysähdyttävä. Se, joka levähtää, näkee puita. Jos haluaa pysyä omassa rytmissään, on tehtävä nopeita päätöksiä. Maaperä litisee, lieju ulottuu nilkkoihin, maassa risteilee juurakoita. Kapea polku pujottelee jykevien kalliolohkareiden ja kivien lomitse. Frédéric Gros sanoisi, että on ajateltava jaloillaan.
 
Aluskasvillisuuden seassa rehottaa iän, lumen ja tuulen kaatamia puunrunkoja, joskus ne sojottavat vesakosta kuin taruolennot, monesti ne lojuvat kivenharmaina ja puhtaaksi kaluttuina ja juovikkaina kuin todisteina menneistä ajoista. Nuorten mäntyjen latvat ovat kellastumaisillaan, maassa kasvaa tummia sieniä, mustikoissa on voimakas maku, makeat lakat kurottelevat suosta kohti aurinkoa. Suomen metsissä ja soissa kerrotaan kasvavan vuosittain 20 kiloa marjoja asukasta kohti. Mustikanvarvut ja sammalet levittävät maahan paksun peiton, polku leikkaa siihen kapean loven.
 

Reitti johtaa lampareiden ohi, ja sitten ensimmäinen yöpymispaikka Porontimajoen tuvassa: uuni, puulavitsa, tulisija. Vilvoittava peseytyminen kohisevassa purossa. Jos telttaa ei ole, on kaksi vaihtoehtoa: on yövyttävä karuissa tuvissa tai vielä karuimmissa laavuissa. Laavut ovat avoimia katoksia nuotiopaikan kyljessä. Avoimia – myös hyttysille.
 
Suomalaiset ja saksalaiset kiertävät Karhunkierrosta ilmeisesti yhtä mielellään. He jakavat toisenkin mieltymyksen: tekniset vaatteet. Minä teen päinvastoin kuin useimmat muut vaeltajat, jotka taivaltavat reitin pohjoisesta etelään. Heillä on paljon tavaraa, jotkut laskevat hatustaan hyttysverkon alas, reput tunkevat joka suuntaan, astiat kalisevat. Minulla on mukana pelkästään vaihtovaatteet, makuupussi, villapusero ja sadetakki. Jalassa shortsit. Illalla kyllä vilkuilen kateellisena puhallettavia makuualustoja.
 
Vaeltajan päivät sekoittuvat yksittäisiksi tapahtumiksi, absurdeiksi kuviksi. Kerran iltapäivällä kaksi nuorta naista kulkee ympäriinsä pää painuksissa. Mitä he etsivät? Hasispussiaan. Metsässä sateessa näen kaksi miestä niittämässä vaitonaisina heinää sähköviikatteilla. Toisena iltapäivänä kaksi muuta hakkaa puita, sytyttää tulet, istuu hiljaa. Sadekuuro ei heitä haittaa, he istuvat ja tuijottavat rätisevää tulta. Eivät vaihda sanaakaan.
 
Metsämaisema muuttuu koko ajan, näkyvyys vaihtelee. Joskus tie vie jätin leikkipaikkojen poikki, raaka voima on murskannut valtavia kallioita, aika ja jää on hionut ne sileiksi. Joskus metsä täyttyy aalloista, joskus näkee hetteisiä, törmien reunustamia uomia, jotka ovat kuin viivoittimella vedettyjä.   
 
Aina eteenpäin, ei koskaan taaksepäin – siinä sanonta, joka on saanut tekemään paljon tyhmyyksiä. Jos sitä aikoo noudattaa vaelluksella, on pystyttävä improvisoimaan. Jyrkät rappuset nousevat ylös juuri vähän ennen oikeaa polunhaaraa, mutta jos katsoo vain jalkoihinsa, voi lähteä nousemaan väärästä kohdasta. Ylhäällä polku johtaa metsätielle; virheensä näkee kartasta. Palaaminen olisi yksi vaihtoehto, mutta Karhunkierroksen nousu on vain vajaan kilometrin päässä; Rukalta hankitun kartan mukaan mäen päällä voisi kulkea kapeaa polkua pitkin. Se johtaa aukiolle, aukio muuttuu suoksi, vaeltaja hyppelehtii ruokosaarekkeiden keskellä. Aurinko hymyilee, ilma on leppeä, polku kutistuu eläinten tallomaksi painanteeksi. On kahlattava pienen joen poikki ja yritettävä olla kaatumatta liukkailla kivillä. On elokuun puoliväli, hyttyset paniikissa elämänsä illassa. 
 
Matkaan lähtiessäni oli kesän terä selvästi taittumassa, seuraavana päivänä on jo syksy. Puiden lehdet eivät ole vielä muuttuneet värikkäiksi, varhain aamulla on yhä säkenöivän valoisaa, mutta valoon sekoittuu yhä enemmän punaisen sävyjä, aurinko paistaa eri kulmasta, järven pohja ei enää erotu, auringonsäteet lankeavat metsään viistosti. Ilma ei maistu enää kesältä.
 
Ja sitten, kaksi ja puoli päivää myöhemmin, polku yhtäkkiä loppuu. Hautajärvellä baarin vieressä seisoo joku niityllä beesi tuulitakki päällään, kasvot kohti aurinkoa, silmät ummessa. Sukulaisten vierailu on kenties jo verottanut valtaosan sanoista, joita miehellä on käytössään yhtä päivää kohden. Lähipäiviksi on luvassa hyvää säätä, mies mumisee. Siinä minä sitten seison, suljen silmät kirkkaassa valossa ja huomaan, miten mielessä alkaa jyllätä yksi ajatus. Meniköhän viimeinen etappi liian nopeasti? Vai käytinkö siihen liian paljon aikaa? Enkö ollutkin juurista, kivistä ja liejusta huolimatta ajatellut paljon kaikenlaista, sitä, oliko töitä liikaa vai liian vähän, saavuttamattomia asioita. Oliko niin, että jaloilla tapahtuva ajattelu alkoi vasta loppupuolella, kun uupumus määräsi tahdin ja pakotti valppauteen? Repussa on pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä, pari omenaa. Voisin kulkea hitaammin, katsella enemmän ylös, levätä useammin, peseytyä vielä kerran jääkylmässä joessa, lämmittää leirintäalueella vaikka saunan. Aurinko hyväilee kasvoja ja onnentunne valtaa mielen, ajatus muuttuu varmuudeksi, päätökseksi ja suunnitelmaksi: ei muuta kuin takaisin metsään.
 
Kun avaan silmät, niitty on tyhjä. Mies on kadonnut.