Helen Partti
Kirjoja ja kahvia entisessä Gestapon päämajassa

Hampuri luo uutta muistokulttuuria, joka ei miellytä kaikkia.

Sain kutsun hampurilaisen kirjakaupan vihkimistilaisuuteen. Olen kirjakauppiaan ystävä ja tarjosin apuani. Näin itseni keskellä iloisesti hälisevää ihmisjoukkoa kaatamassa kuohuviiniä laseihin. Juhlisimme yhdessä uutta kirjakauppaa historiallisesti tärkeässä paikassa, Hampurin keskustassa sijaitsevassa Stadthausissa.  
 
Kirjakauppias Stephanie Krawehlin ylläpitämä Lesesaal Hamburg on jo entuudestaan tuttu monelle hampurilaiselle. Kirjakauppa toimi aiemmin Eimsbüttelin kaupunginosassa. Se on kruunattu kahdesti yhdeksi Saksan parhaista yksityisistä, alle miljoonan euron liikevaihtoa tekevistä kirjakaupoista.  
 
Vuonna 2017 Krawehlille tarjottiin mahdollisuutta avata kirjakauppa uudenlaisessa toimintaympäristössä. Tarjous vakuutti kauppiaan välittömästi. Hänen kirjakauppansa, sen yhteydessä toimiva kahvila sekä historiallinen rakennus muodostaisivat yhdessä ainutlaatuisen muistopaikan.  
 
Rakennuksen lähihistoria on synkkä ja tyystin tuntematon monelle hampurilaiselle. En arvannut joutuvani keskelle ampiaispesää. 
 

Perheen tabu

Neuer Wallin ja Stadthausbrücken kulmassa seisova Stadthaus on valtava rakennusrypäs, jonka historia juontaa 1800-luvun alkuun. Vuosina 1933–43 siinä sijaitsivat muun muassa Hampurin poliisilaitos sekä valtion turvallisuuspoliisin, Gestapon, ja järjestyspoliisin keskus.  
 
Vuonna 2009 Hampurin kaupunki myi kiinteistön yksityiselle sijoittajalle, Quantum Immobilien AG:lle, joka muuntaa Stadthöfeksi nimettyä kompleksia parhaillaan korkeatasoisiksi asunnoiksi, toimistoiksi, ravintoloiksi ja liikehuoneistoiksi. Stadthausbrücke 6:ssa sijaitseva kirjakauppa valmistui ensimmäisenä.  
 
Kirjojen myynti kyseisessä, historiallisesti merkittävässä paikassa on herättänyt runsaasti ristiriitaisia kommentteja. Asiaa on käsitelty mediassa sekä paikallisesti että valtakunnallisesti. Sen merkitystä on puitu mielenosoituksissa.
 
Stadthaus on tuttu Krawehlillekin. Hänen Uruguaysta kotoisin ollutta isoäitiään Rosa-Blanca Krawehl-de Sturzeneggeria oli kuulusteltu siellä useaan otteeseen. Aihe oli ollut perheen piirissä tabu monta vuosikymmentä.
Muistopaikka haluaa muistaa natsi-Saksan vainon ja kidutuksen uhreja. Joidenkin mielestä muistamiselle on jätetty liian vähän neliömetrejä.
 

Väliaikainen näyttely

Toukokuun alussa 2018 muistopaikan näyttely oli väliaikaisessa muodossa. Tietoa oli levitetty tekstein ja kuvin pöydille. Kahdessa ikkunassa avautui tekijöistä ja uhreista kertova installaatio, jota voi tutkia myös kadulta käsin. Yhdestä ikkunasta näkyy alkuperäinen kirjoituspöytä, jonka ääressä on langetettu tuomioita, toisesta näkyy ihmisiä, jotka ovat tuomion saaneet.
 
Näyttelyyn kuuluvat myös pyöreä pöytä ja kirja, johon kuka tahansa voi kirjoittaa ajatuksiaan sekä ideoitaan pysyvää näyttelyä varten. Sen on määrä valmistua vuoden 2019 aikana.  
 
Näyttelyn sisältö kiinnostaa laajalti, mikä käy selväksi myös vieraskirjan sivuilta. Monen mielestä kirjakaupan, kahvilan ja muistopaikan yhdistäminen ei ole riittävän kunniakas tapa muistaa natsi-Saksan uhreja. Ylipäätään se, että Stadthaus ja kuluttaminen yhdistetään toisiinsa, herättää vahvoja tunteita.
   

Mielenosoituksesta oratorioon

Kun Lesesaal Hamburg avasi ovensa toukokuun toisena päivänä, kaupunki eli hektistä arkeaan. Pikkuhiljaa ihmiset löysivät perille. Osa paneutui muistonäyttelyyn, osa tutkiskeli kirjahyllyjä, jotkut suuntasivat suoraan kahvilaan.  
 
Iltapäivällä läheiseen kadunkulmaan kokoontui joukko mielenosoittajia. Initiative Gedenkort Stadthausin organisoima mielenosoitus noudatti huolellista koreografiaa. Musiikki yhdistyi luentaan, puheisiin ja kokemuksiin natsiajan Hampurista. Järjestäjät vaativat paikkaa, joka dokumentoisi ja muistaisi sekä natsiterrorin uhreja että hampurilaisten vastarintatoimintaa.  
 
Rauhallisesti edenneen mielenosoituksen jälkeen Stadthausin katetussa käytävässä esitettiin Tenebrae-niminen oratorio Gestapon rikosten muistamiseksi.  
 
Oma iltani päättyi kirjakaupan kahvilassa, joka osoittautui todelliseksi kohtaamispaikaksi. Satunnainen pöytäseuralaiseni kertoi vastikään hankkineensa muistokiven, ns. ”kompastuskiven”, natsiterrorin kohteeksi joutuneelle sukulaiselleen.  
 
Vähän ennen sulkemisaikaa tutustuin kirjailija ja näyttelijä Peggy Parnassiin, joka oli pikkutyttönä paennut veljensä kanssa Hampurista Ruotsiin. Vanhempansa hän menetti keskitysleirillä. Parnass on kirjoittanut tarinastaan kirjan: Kindheit. Wie unsere Mutter uns vor den Nazis rettete. Se löytyi Lesesaal Hamburgin hyllystä.  
 

Kuka muistaa oikein?

Keväisen Hampurin-viikon aikana törmäsin toistuvasti kysymykseen, mikä on oikea tapa muistaa. Yhden mielestä muistamisesta on tehty bisnestä, toisen mielestä koulujen historianopetus keskittyy liikaa natsi-Saksan lyhyen aikakauden käsittelyyn. — Moni kaipaa uusia muistamisen tapoja.
 
Lesesaal Hamburg elävöittää omalta osaltaan muistamisen kulttuuria. Se on koonnut valikoiman alan kirjallisuutta. Näyttelytilassa avautuu aikanaan laajassa yhteistyössä koottu pysyvä näyttely. Tilassa järjestetään aiheeseen liittyviä esitelmiä.
 
”Vihdoin Hampurin kaupunki tekee jotain natsimenneisyytensä käsittelemiseksi”, sanoo yksi. ”Se ei ole tarpeeksi”, sanoo toinen.
 
Minun on helppo seurata kädenvääntöä ulkopuolisin silmin. Kirjojen ystävänä käyn usein kirjakaupassa; historiasta kiinnostuneena kansalaisena käyn ehkä kerran elämässäni keskitysleirillä tai muistopaikassa. Kirjakaupan, kahvilan ja muistopaikan yhdistelmä voi olla keino muuttaa tottumuksia.
 
Luin kaikki väliaikaisen näyttelyn tekstit. Jäin pohtimaan ikkunaan viritettyjen ihmisten henkilöhistorioita. Tutustuin – näyttelystä vaikuttuneena – Hampurin kaakkoispuolella sijaitsevan entisen keskitysleirin, nykyisen KZ-Gedenkstätte Neuengammen julkaisuihin.
 
Tiedonjanoni kasvoi. Suunnittelin jopa käyntiä Neuengammen keskitysleirille. Siihen aikani ei kuitenkaan riittänyt – tällä kertaa.