Riina Katajavuori Eurooppa – vuohenmaitoa ja hiljaisuutta

Vastaanotto
Kuva: Enzio Wetzel

Freiraum-projektissa halutaan pureutua rakentavasti nyky-Euroopan ongelmiin (populismin nousu, eriarvoistuminen, Brexit). Tietokone arpoi eurooppalaiset kaupungit pareiksi, jotka eivät saaneet olla tuhatta kilometria lähempänä toisiaan. Helsinki sai kumppanikseen Sofian.

Igo. Se oli ensimmäinen bulgariankielinen sana, jonka opin”, Sofian Goethe-Instituutin johtaja, saksalainen Enzio Wetzel sanoi. — Yoke, simultaanitulkki Denitsa Abadijeva käänsi minulle englanniksi. "Mikä?" "No, orjuus. Ottomaanien vallan alla oleminen", minulle selitettiin. "Kaikki se." Enzio mietti myös bulgarialaisten kehonkieltä, hivenen lysyä ryhtiä. Kertoiko sekin jotain olennaista? —  Ottomaanit, kommunismi, EU:n reuna. Aina pienenä osasena jotakin isompaa.

Istuin Sofian Goethe-Instituutin työpajassa nimeltä Wie kann man über schlechte Dinge gut reden (suom. Miten voimme puhua vaikeista asioista hyvällä tavalla) ja katselin ympärilläni olevia bulgarialaisia. Kolmen päivän aikana sana yoke toistui useasti. —  Under the yoke. Ikeen alla? Sanakirja vahvisti uumoiluni oikeaksi.  
 

Hiljaisuuden rikkominen

Mitä suomalainen kirjailija teki Sofian Goethe-Instituutissa bulgarialaisten tutkijoiden, opettajien, psykodraamaohjaajien ja korkeakouluopiskelijoiden keskellä?

Freiraum-projekti ja tietokoneen arpa olivat heittäneet minut tänne. Goethe-Instituuteilla on ainutlaatuinen verkosto, yli 40 instituuttia ympäri Eurooppaa. Sitä haluttiin hyödyntää uudentyyppisellä tavalla. Freiraum-projektissa halutaan pureutua rakentavasti nyky-Euroopan ongelmiin (populismin nousu, eriarvoistuminen, Brexit). Tietokone arpoi eurooppalaiset kaupungit pareiksi, jotka eivät saaneet olla tuhatta kilometria lähempänä toisiaan. Helsinki sai kumppanikseen Sofian.

Freiraum-projektin tarkoituksena on pohtia vapauden käsitettä, luoda uusia verkostoja, etsiä tuoreita näkökulmia eurooppalaisuuteen. Projektin aikana kukin kaupunki määritteli itselleen kysymyksen, jota haluaa pohtia. Sofia päätti pohtia traumaattista historiaansa, vaiettuja aiheita ja sitä, mikä on vapauden esteenä. Sain kutsun Sofian työpajaan, koska olen kirjoittamassa lastenkirjaa hankalasta historiallisesta aiheesta. Esittelin myös aiempia lastenkirjojani, joissa oli käsitelty raskaita tai kiperiä teemoja.

Mennään jo naapuriin -kirjaa varten vierailimme kuvittaja Salla Savolaisen ja tuolloin 8-vuotiaan tyttäreni kanssa Helsingin seudulla ulkomaalaistaustaisissa lapsiperheissä. Kirjassa esitellään 18 kotia ja 25 kansallisuutta. Lasten monologit perustuvat haastatteluihin ja siihen, mitä koimme noissa kodeissa. Rivien välissä puhutaan myös sodasta, köyhyydestä, menetyksistä.

Bulgariassa ei ole samassa määrin turvapaikanhakijoita tai pakolaisia kuin Suomessa. Turvapaikanhakijat kulkevat Bulgarian läpi syvemmälle Eurooppaan. — "He haluavat Saksaan – tai Suomeen", minulle sanottiin. Maassa on kuitenkin isoja vähemmistöryhmiä kuten bulgarianturkkilaiset ja romanit.

Kerroin myös ympäristönsuojeluteemaisesta lastenkirjastani Sumusaaren merirosvo (kuvitus Christer Nuutinen) sekä kirjasta Meidän pihan perhesoppa (kuvitus Christel Rönns). Jälkimmäisessä esitellään erilaisia perhetyyppejä, lahjasukusoluilla syntyneitä lapsia, kahden äidin perhe, yksinhuoltajaperhe jne. — "Onko kirjassa yhtään tavallista perhettä?" "Ovatko naisparin molemmat lapset syntyneet saman miehen siittiöistä?" minulta tentattiin kahvitauolla.

 
  • Riina Katajavuori stellt ihr Buch vor Foto: Goethe-Institut Sofia
  • Zettel Foto: Riina Katajavuori
  • Haus in Sofia Foto: Riina Katajavuori
  • Am Fuße des Vitosha-Berges Foto: Riina Katajavuori
  • Екскурзовод в София Снимка: © Риина Катаявуори
  • Im Stadtzentrum von Sofia Foto: Riina Katajavuori

Lukekaa Venetsian kauppias!

Pienryhmissä pohdittiin isoja kysymyksiä: erilaisuuden pelkoa, rasismia, luokkaeroja. Taloustieteen lehtori kertoi opiskelijan heittäneen antisemitististä herjaa: "Juutalaisten salaliitto hallitsee rahamaailmaa, tehkää niistä saippuaa." Lehtori oli pannut opiskelijat lukemaan Shakespearen Venetsian kauppiaan. ”Jos ette jaksa lukea, katsokaa elokuva!” Hän pakotti opiskelijat perehtymään siihen, miksi koronkiskonta oli aikanaan langennut juutalaisten tehtäväksi — kristityille sitä ei uskonnollisista syistä pidetty soveliaana.

Äidinkielenopettajat tuskailivat tiukkaa, vanhentunutta opetussuunnitelmaa, joka ei jätä tilaa ulkopuolisille vieraille tai luovuudelle. Ja miksi lukion opetussuunnitelman viidestätoista pakollisesta kirjailijasta vain yksi (runoilija Elizaveta Bagriana) oli nainen?

Kirjallisuuden opettaja Montanan kaupungista Luoteis-Bulgariasta kertoi monien oppilaidensa olevan isovanhempien kasvattamia. Vanhemmat työskentelivät ulkomailla (Italiassa, Espanjassa, Kreikassa, Portugalissa, Itävallassa), yleensä vanhustenhoitajina. Italiassa hoiva-alan siirtotyöläisille on oma nimikin: badante.

Sofialaisessa koulussa eräs isä hakkasi opettajan, joka antoi tyttärelle huonon arvosanan. Opettaja perui rikosilmoituksen, koska kyseinen isä oli korkeassa asemassa ja poliisi voimaton. Toinen oppilas otettiin huostaan, koska äiti kuljetti lasta mukanaan raitiovaunuissa kerjuulla.

Kuuntelin opettajia. Tuntui, että he olivat kiitollisia pelkästään siitä, että heillä oli kerrankin mahdollisuus kertoa työnsä ongelmista; että heitä kuunneltiin. Ratkaisumallejakin kehiteltiin, mutta jo pelkkä vaikeuksien artikuloiminen näytti auttavan.

Työpajassa puhuttiin paljon vanhemmista, koulun ja vanhempien yhteydenpidon merkityksestä. Kummastelin sitä, kunnes tajusin, että olen Suomessa turtunut pitämään päivittäistä Wilma-viestittelyä itsestäänselvyytenä. Tiedän lähes reaaliaikaisesti, paljonko lapseni on myöhästynyt tunnilta tai jäikö uskonnonvihko kotiin.


Sofia—Frankfurt—Helsinki

Kotimatkalla uppouduin uuden tuttavuuteni Diana Ivanovan ja iranilaislähtöisen valokuvaaja Babak Salarin kirjaan Traumas and Miracles. Portraits from Northwestern Bulgaria (2010). Kirja kertoi valokuvin ja sanoin köyhän Luoteis-Bulgarian vanhuksista, jotka muistivat ajan ennen kommunismia, kommunismin sekä sen romahduksen 1989. Vuodesta 2007 he olivat olleet EU-kansalaisia. Heidän maailmansa rakenteet olivat romahtaneet ja muuttuneet monta kertaa, mutta maa antoi yhä ruokaa ja tv toimi.

Esseessään Diana Ivanova siteeraa ranskalaista filosofia ja sosiologia Maurice Halbwachsia: "Jokainen meistä kantaa syntymäänsä edeltäviä tapahtumia mukanaan." Ivanovalle paluu synnyinseudulle Luoteis-Bulgariaan on sen hämmennyksen kohtaamista ja tunnustamista, että hän on ponnistanut tunnustetuksi dokumentaristiksi ja journalistiksi Bulgarian ja koko EU:n köyhimmältä alueelta. Puoliksi Bonnissa, puoliksi Sofiassa asuva Ivanova on 2010-luvulla perustanut synnyinseudulleen, internet-yhteyden ulottumattomiin, Vuohenmaito-taidefestivaalin. Minun korviini Vuohenmaito-festivaali on sukua Lapin Kaukosen kylässä järjestettävälle Hiljaisuus-festivaalille, jonka iltamissa voi tapahtua mitä vain.

”Kiitos Hiljaisuus-festivaali -linkistä! Olen yhteydessä heihin”, Diana kirjoittaa minulle sähköpostissaan päivä kotiinpaluuni jälkeen.