Henriikka Tavi KOHTI LAAJEMPAA KANSALAISKESKUSTELUA

Love & Protect our Beautiful earth banner
Kuva: John Cameron on Unsplash

Monien vuosien ajan seurasin kauhuissani uutisia. Aina välillä ajattelin, että ehkä minun pitäisi tehdä jotain. Vasta IPCC:n 1,5 asteen raportin antama selkeä aikaraja muodostui kohdallani käännekohdaksi. Jos joskus elämässäni aion olla poliittisesti aktiivinen, sen aika on nyt.

Viimeisten kuuden kuukauden ajan olen käyttänyt suuren osan työajastani erityyppiseen ilmastoaktivismiin. Olen myös oppinut kaikenlaista.
 

Hyviä ja huonoja uutisia

Ensin hyvät uutiset:
  1. Ei ole epäilystäkään, etteikö yksi aktiivinen kansalainen voisi tehdä paljon. Toimiakseen mahdollisimman vaikuttavasti on tärkeää miettiä ensin, mitkä ovat omat vahvuudet, mitä erityistaitoja tai voimia itsellä on (kuten esimerkiksi kirjoittaminen, ihmisten tunteminen, itsepäisyys). Lisäksi on tärkeää toimia yhdessä muiden ihmisten kanssa.
  2. Syntyvä ja kehittyvä ilmastoliike tuntuu muuttavan suomalaista poliittista kulttuuria. Kansalaiset ovat aktiivisempia ja rohkeampia. Huomaamme myös, että monet poliitikot ovat liittolaisiamme, eivät vihollisia. Tuntuu, että voimme vaikuttaa Suomessa käytävään poliittiseen debattiin ja myös samaan aikaan siihen, mihin suuntaan maamme on kehittymässä.   
  3. Ja sitten vähemmän hyvät: 
    En osannut aavistaa, miten suuren määrän vihaa ja ärsyyntymistä ilmastoaktivismi, tai kuten oikeistopopulistit sanovat “ilmastopaniikki” on aiheuttanut. Häkellyttävää on, miten moni suomalainen pitää aktiivista kansalaisuutta negatiivisena asiana.
    “Suurin osa ihmisistä haluaa elää elämäänsä kaikessa rauhassa, he eivät halua ihmisiä mielenosoittamaan ja vouhottamaan ympäriinsä”, totesi eräs osanottaja keskustelussa, joka koski ilmastoaktivistien aiheuttamia vihareaktioita. Myös median lietsoma ärtymys ilmastopaniikkia kohtaan oli yksi tekijöistä, joiden ansiosta oikeistopopulistinen Perussuomalaiset- puolue kohosi lähestulkoon Suomen suurimmaksi puolueeksi eduskuntavaaleissa.
    Puhuessaan ilmastonmuutoksesta populistit toistavat samoja väitteitä uudelleen ja uudelleen: “Suomi on pieni maa ja Suomen päästöt ovat globaalissa mittakaavassa mitättömiä”. “Koska ilmastonmuutos on globaali asia, sitä ei voi ratkaista paikallisin keinoin.” “Väestöräjähdys on suurin ilmasto-ongelma”.  Tai: “Mene saarnaamaan Kiinaan tai Intiaan, me olemme tehneet jo osamme”.
    Ongelman globaalisuudesta huolimatta populistit eivät kuitenkaan vaikuta erityisen halukkailta edistämään globaaleja ratkaisuja: Kehitysapuun suhtaudutaan äärimmäisen kriittisesti ja esimerkiksi EU-tasolla laitaoikeiston ryhmittymät ovat toimineet pikemminkin ilmastopolitiikan jarruina kuin sen vauhdittajina.
     

Voisiko keskustelu ylittää rajoja?

Populistien mantra ilmasto-ongelmien globaalisuudesta on tietenkin totta. Mikäli ilmastotoimista keskustellaan ainoastaan kansallisissa raameissa, tunnemme itsemme helposti voimattomiksi.

Mieleeni tulee ainakin kaksi lääkettä tämän kaltaiseen voimattomuuteen: tieto ja keskustelu. Tieto siitä, mitä muualla maailmassa tehdään. Ja keskustelu, johon osallistuu ihmisiä useista eri kansallisuuksista.

Tänä matkailun kulta-aikana on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ihmisten sosiaaliset verkostot ovat kansainvälisiä, usein maailman laajuisia. Ilmakehä on yhteinen – miksi emme siis keskustelisi ilmastokysymyksistä myös toiselta puolelta maailmaa kotoisin olevien ystäviemme kanssa? Miksi emme etsisi keinoja, joilla lisätä tietoisuutta siitä, millaisia paikallisia haasteita, esteitä ja lupauksia eri puolella maailmaa ilmastonsuojeluun liittyy?

Meidän pitäisi kertoa mitä omassa maassamme tehdään, mitkä ovat meidän suurimmat haasteemme ja millaiset trendit ja voimat ovat meidän maassamme muutoksen esteinä. Meidän pitäisi kysyä siitä, mitä ilmastonmuutoksen hillintä muissa maissa tarkoittaa, mitkä voimat ajavat muutosta ja mitkä intressiryhmät tai vaateet ovat muutoksen esteinä.
Haaveilen pitkistä “kansainvälisistä” keskusteluista, joissa eri alojen ammattilaiset ja asiantuntijat voisivat vaihtaa ajatuksiaan. Tällaisia keskusteluja voitaisiin julkaista käännettyinä artikkeleina tai podcasteina, tai ne voisivat olla esimerkiksi paneelikeskusteluja.

Toisaalta pohdin myös tapoja, joilla ihan tavallista somekeskustelua olisi mahdollista kansainvälistää. Miten saisin esimerkiksi USA:sta, Kiinasta, Venäjältä tai Intiasta kotoisin olevat kollegani osallistumaan sosiaalisen mediani jokapäiväisiin ilmastodebatteihin?
Keskustelupiirin laajentaminen kasvattaisi tietenkin ymmärrystä ja empatiaa erilaisia paikallisia haasteita kohtaan, mutta ennen kaikkea se auttaisi meitä ymmärtämään, että emme kohtaa näitä ongelmia yksin. Joissain tapauksissa nämä keskustelut voisivat välittää innovatiivisia ratkaisuja ja ideoita, mikä saattaisi olla myös voimaannuttavaa ja rohkaisevaa. 

Suomessa tapahtuu tällä hetkellä paljon: yhtä lailla poliitikot, suuret yritykset, teollisuuden edustajat kuin yksittäiset vaikutusvaltaiset ihmiset toimivat aloitteellisesti ilmastoasioissa. Uusi hallitus on ottanut päämääräkseen, että Suomi on maailman ensimmäinen hiilineutraali hyvinvointivaltio vuonna 2035. Silti ajattelen, että ilmastokriisi on liian akuutti ja vakava, jotta voisi tuudittautua sen varaan, että asia on hoidossa. Meidän tavallisten kansalaisten on jatkettava keskustelua ja mielen osoittamista. Mitä useampi tämän maailman kansalaisista on valmis astumaan esiin ja vaatimaan muutosta, sitä enemmän maailmalla on toivoa.

Öljyllä taattu valta

Ilmastonmuutos on tietenkin vain yksi suurista ympäristöongelmista, jotka pakottavat meidät purkamaan kestämätöntä elämäntyyliämme ja rakentamaan uutta. Ekologiset ongelmat ovat kiinteästi yhteydessä siihen, miten kohtelemme toinen toisiamme. Kulutusyhteiskunta suhtautuu myös ihmiseen kulueränä. On ilmeistä, että öljypohjaisessa maailmassamme vaurauden ja vallan kasaantuminen ja luonnon tuhoaminen ovat kulkeneet käsi kädessä.

Alamme hiljalleen ymmärtää, etteivät öljy ja hiili voi enää kauaa pyörittää maailmaamme.
Kuvitellessani siirtymää öljyttömään tulevaisuuteen, mielessäni häivähtää kaksi vaihtoehtoista kuvaa: Kuva öljyvallan väistymisen mukanaan tuomasta valtatyhjiöstä ja sen aikaansaamasta kaaoksesta. Saman kuvan kääntöpuolella paljon kauniimpi kuva, jossa ainakin osa öljyllä hankitusta vallasta palautuu takaisin kansalle.

Tämän kolumnin ensimmäinen versio on kirjoitettu alustukseksi 28.4.2019 Oodissa pidettyyn “Democracy – Culture – EU” -keskusteluun.