Saksan liittotasavallan kulttuurisäätiö, Kulturstiftung des Bundes, järjesti kesällä 2019 Saksan Helleraussa kansainvälisen Tanzkongress 2019 -tapahtuman, jonka taiteelliseksi johtajaksi kutsuttiin koreografi Meg Stuart. Goethe-Institut järjesti Bogotassa, New Yorkissa, Madridissa, Delhissä ja Helsingissä sitä valmistavia Tanzsalon-tapahtumia. Ne olivat kuin Tanzkongressin pienversioita ja niiden ajatuksena oli järjestää aikaa taiteilijoiden keskusteluille ja yhdessä työskentelylle intiimissä tilanteessa. Jälkikäteen tehty dokumentaatio on tapahtumien ainoa olemassa oleva julkinen esittely.
Hieman ennen lähtöäni Saksaan, Helleraun kongressiin sain sähköpostiini ohjeistuksen. Yhdessä kohdassa pyydettiin ottamaan mukaan kirja, jonka haluaisin vaihtaa jonkun toisen osallistujan kirjaan. Pakkasin mukaani yhdysvaltalaisen kirjailija Rebecca Solnitin teoksen Field Guide to Getting Lost. Luin Solnitin esseekokoelmaa aiemmin valmistellessani Helsingin salongin ohjelmaa. Solnit kirjoittaa hetkistä, joissa heittäydytään kokemuksen nautintoon.
Kuinka laskelmoin ennalta-arvaamattoman varaan? Vaikuttaa siltä, että ennalta-arvaamattoman varaan laskelmoiminen on yllätysten huomaamisen ja muutosten kanssa työskentelyn taidetta, huomaamista, että maailmassa on joitakin perustavanlaatuisia mysteereitä, ja tätä kautta asettuu raja laskelmoinnille, suunnittelulle ja kontrollille. Ennalta-arvaamattoman varaan laskelmointi on kenties juuri se paradoksaalinen operaatio, jota elämä meiltä eniten edellyttää. (Solnit, 2005, vapaa suomennos).
Solnit viittaa Edgar Allan Poen lausumaan: Kaiken kokemuksen mukaan, filosofisiin havaintoihin ja löydöksiin liittyvissä asioissa meidän täytyy laskelmoida eniten ennalta-arvaamattoman varaan. Poe kirjoitti lauseen 1842 pohtiessaan valokuvan silloista uutta tekniikkaa, dagerrotypiaa. Vaikka elämme toisenlaista aikaa taiteen kehityksessä, uuden äärellä oleminen on aina nykytaiteen ytimessä. Myös Tanzkongress 2019 ja sitä edeltävät salongit pyrkivät tekemään jotakin toisin kuin aiemmin.
Se, mitä suurten ihmismäärien yhteen kerääntymisistä seuraa, paljastuu vasta myöhemmin. Kuukauden, vuoden, viiden vuoden kuluttua. Mutta uusia suhteita, joskus muutosliikkeitäkin, syntyy aina.
Helsingin salonGIn LuOVAT TAUOT
Toimin helmikuussa 2019 Helsingin Tanzsalon-tapahtuman hostina. Salonkiin kutsuttiin 15 tanssitaiteilijaa, ja sen suunnittelijoina toimivat kanssani
Moriah Evans ja
Meg Stuart sekä Goethe-Institut Finnland.
Taidetapahtumien, seminaarien ja kongressien aikataulut ja ohjelmat ovat usein tarkkaan suunniteltuja. Osallistujat ohjelmoidaan keskittymään ja tuottamaan tietynsuuntaista tietoa ja ymmärrystä. Helsingin salongin ohjelma oli ennalta suunniteltu, mutta osa tunneista oli jätetty avoimiksi. Näissä vapaammissa hetkissä syntyi jotakin kiinnostavaa: tanssiharjoitteen uudelleen muotoilu, väittely. Parhaimmat keskustelut syntyivät tauoilla ja välitiloissa, silloin kun emme yrittäneet liikaa, kun emme olleet niin ruodussa. Tarvitsemme rakennettuja tilanteita kenties eniten juuri tähän, keskittymisen jälkeen tapahtuviin oivalluksiin. Miten rakentaa tapahtumaa myös sen ohjelmassa olevia taukoja ja tyhjiä hetkiä varten? Ainakin kiinnittämällä huomiota siihen, millaista virettä, olemisen tapaa, sisältöjä, kommunikointia ja sosiaalisia suhteita rakennettu ohjelma luo. Suunniteltu ohjelma toimii lukuohjeena ja alustana, jonka äärelle kerääntyä, mutta se ei ole tapahtuman tärkein tekijä. Tapahtumien ja kokoontumisten aikaa ei pitäisi organisoida niin tehokkaaksi, että tutustumisen ja keskustelun syntyminen tyrehtyy. Helsingin salongissa laskelmoimmekin eniten ennalta arvaamattoman varaan, siihen mitä tauoilla tapahtuu.
Tanzkongress Saksassa
Helleraun kongressissa tilanne tapahtui eri mittakaavassa: 20 ihmisen sijasta 500 ihmisen kesken. Tanzkongressin taiteilijoiden vetämässä ohjelmassa oli erityislaatuisia työpajoja, esityksellisiä puheenvuoroja, kokeellisia tapahtumia, mutta en oikeastaan pysty määrittelemään, mitä Tanzkongress 2019 oli. Useiden päivien tanssi- ja ajatusjamit? Pistos kaaoslogiikkaa minuuttiaikataulujen maailmaan? Yksi suuri esitys? Mahdoton tehtävä? Tilanne, jossa harjoittaa mukavuusalueensa tuolla puolen olemista? Vaihtoehto kongressimuodolle, jossa istutaan pitkät päivät tuoleilla?
Minulle merkityksellisimmät kohtaamiset ja kokemukset syntyivät suuressakin tapahtumassa pienemmissä ryhmissä tai kaksin, intiimimmin mutta samalla suuren joukon osana. Helleraussa jätin väliin työpajan, josta olin kiinnostunut, koska päädyin istumaan koreografi
Björn Säfstenin kanssa puutarhaan, emmekä lopettaneet puhumista ajoissa. Juttelimme ainakin rakkaudesta, surusta, strukturalismista, koirista, politiikasta ja päädyimme utopioimaan taiteen merkitystä tulevassa. Myöhemmin keskustelin taukotilassa intialaisten ja afrikkalaisten taiteilijoiden kanssa puidenistuttamisprojekteista ja siitä, kuinka ratkaisujen löytäminen ongelmiin vaatii paitsi paljon työtä, myös epämukavuutta, vallitsevan järjestelmän tuonne puolen ajattelemista, eksyksissä olemista.
Kulturstiftung des Bundes | Foto: Klaus Gigga, 2019
Sessio MEG Stuartin kanssa
Vedimme koreografi
Meg Stuartin kanssa Praktiikoiden ja inspiraatioiden jakaminen -session. Kukin osallistuja työskenteli Helleraun korkeassa pääsalissa itselleen aiemmin tuntemattoman henkilön kanssa. Parit jakoivat jossakin muodossa itselleen tärkeän praktiikan tai inspiraation. Sessio suunniteltiin omituisiin aikoihin Skypessa, ja sen rakenne muuttui kaiken aikaa jopa vetämisen aikana. Tila, jossa kaksi ihmistä jakaa jotakin itselleen tärkeää suuressa joukossa, oli täynnä energiaa ja erilaisia olemisen tapoja. Jotkut keskustelivat artikkelin äärellä, joku imetti ja tanssi samaan aikaan toisen ohjeistuksessa, jotkut liikkuivat minimalistisesti läpi tilan. Tätä ei olisi voinut suunnitella täysin etukäteen.
Feministiset käytännöt - ei pelkästään naisille
Performanssi- ja Live Art -taiteilija
Johanna Tuukkasen ja elokuvaohjaaja
Samira Elagozin kanssa vedimme yhden työpajan, feministisen kokouksen. Jaoimme kukin yhden näkökulman feministiseen työskentelyyn (feministiset työtavat, feministinen arki, naiskatse) ja jalkauduimme näiden alateemojen kautta keskustelemaan, millaiselta haluaisimme taiteen kentän ja maailman näyttävän 2029.
Spekuloin omaa visiotani siitä lähtökohdasta, että feministiset työtavat kehittävät vaihtoehtoja vallitseville käytännöille, joissa valta ja raha jakautuvat perusteettomasti hyvin harvoille. Feministiset praktiikat rohkaisevat ajoittain tapahtuvaa tietoista eksymistä, uuden löytämisen ehtoa. Feministiset praktiikat eivät ole vain naisille, ne ovat myös kaikkien sukupuolten asia. Kysymys ei ole ainoastaan siitä, ketkä johtavat diskursseja vaan myös siitä, kuinka johdetaan, kuinka toimitaan, millaista elämisen kulttuuria toiminnasta syntyy ja kenelle.
visioni vuodelle 2029
- Työtavat ovat muuttuneet ekologisesti kestäviksi ja taiteen tekemiseen on vakiintumassa uusia malleja.
- Matkustamme harkitummin ja rakenteet tukevat prosesseja, joita tähän vaaditaan.
- Käsitys kansainvälisyydestä on syventynyt ja huomattavasti vastuullisempi.
- Pienten ja keskikokoisten näyttämöiden taiteellinen luomisvoima on huikea ja katsojakunta laajentunut hyvin monista taustoista tulevaksi.
- “Vahva taiteellinen työ” tarkoittaa 2029 ihmisten mielissä monta eri asiaa, ei parin vallitsevan perinteen kautta toimivia jatkumoita.
- Suuret näyttämöt (myös teatterit) ovat avautuneet moninaisille esitysestetiikoille, kehoille ja työtavoille. Tämän ansiosta suurten näyttämöiden teoksia käyvät katsomassa myös uudenlaiset katsojakunnat, joita näyttämöllä tapahtuvat asiat puhuttelevat.
- Tanssitaide on peruskoulujen opetusohjelmassa.
- Kaikenikäisten on helppo päästä harrastamaan laadukkaasti vapaan liikkeen ja uteliaan kehotietoisuuden kautta tanssia, joka on hauskaa ja kehittää elävänä olentona muiden kanssa olemista.
- Jokainen ammatikseen tanssitaiteen parissa työskentelevä kaikkialla maailmassa pystyy nimeämään miettimättä 20 kiinnostavaa muun- kuin miessukupuolista tanssitaiteilijaa, joita seuraa aktiivisesti.
- Nuoret konsultoivat vanhempia sukupolvia ja päinvastoin.
- Erilaisissa paikoissa, tiloissa ja asiayhteyksissä on esillä erilaisia taiteen ilmentymiä ja teoksia, joiden kulttuurinen arvo on samalla tasolla taideinstituutioiden seinien sisällä olevien teosten kanssa.
- Tanssitaide ja esittävä taide ovat osa aineetonta kulttuuriperintöä.
kyky olla epätietoisuuden ja mysteerin äärellä
Ajattelin Poen lausetta useasti, kun poljin pyörällä yöllisessä Dresdenissä pimeiden kujien ja metsiköiden läpi kohti Hellerauta, jossa historia modernin tanssin spektaakkeleista Summer Hill -koulun vapaaseen perinteeseen on läsnä seinien halkeamissa. Tanzkongressin satojen ihmisten tanssi-improvisaatiojamit tai keskusteluharjoitteet, joissa eri kulttuureista tulevat taiteilijat puhuvat englantia keskenään, avautuvat toisella tavalla, kun yhdistän ne tietoiseen ei-tietämiseen, eksyksissä olemisen seikkailuun ja haasteeseen.
Ei-tietämistä voi tarkastella lähestymistapana, jossa valmistellaan asiat, muttei kuvitella, että etukäteen voisi tietää, mitä tarkalleen tulee tapahtumaan. Tällöin kyetään myös reagoimaan muutoksiin. Ei-tietäminen voi olla myös läsnäolon harjoite.
Toisaalta ei-tietämiseen liittyy kriittinen näkökulma: Kenellä on tilanteesta tietoa enemmän kuin muilla ja siten enemmän valtaa puhua tai toimia? Mitkä näkökulmat eivät ole mahdollisia, jos olemme tietoisesti eksyksissä? Mitä tapahtuu kun olemme suuren joukon kanssa eri tavoin eksyksissä, jos heittäydymme kokemukseen? Mitä eksyksissä olemisen kitkoista, virheistä, väärinkäsityksistä ja yllätyksistä voi nousta? Vastaan, että ainakin erilaisia olemisen tapoja, yllättäviä tapaamisia, joihin ei olisi arjessa päätynyt – ja tarve tehdä seuraavan kerran taas jotakin toisin.
Englantia äidinkielenään puhuvat olivat jälleen kerran reilusti eniten äänessä. Tätä kansainvälisen kentän ilmiötä on vaikea kiertää ja ehkei aina pidäkään. On myös muuta tietoa kuin se, mitä puheen kautta välittyy. Ne, jotka eivät puhu englantia äidinkielenään huomaavat asioita, joita ei kielellisten hienovaraisuuksien maailmassa huomaa. He tarkastelevat enemmän sitä, mitä paikassa tapahtuu, haistavat, ovat vähemmän oman puhumisensa vietävissä. Silti kieleen liittyvän vallan pitäisi olla kansainvälisissä tapahtumissa ohjatumpaa ja itsestään tietoisempaa.
Jätin
Field Guide to Getting Lost´in Tanzkongressin kirjanvaihtopisteelle ja ostin matkalla itselleni uuden kopion. Paluumatkalla junassa ajattelin, kuinka omituisesti aloin tottua TanzSalongin ja Tanzkongressin prosesseissa täysin pois mukavuusalueelta olemiseen. Tämä on sekä pelottavaa että vapauttavaa, ristiriitaista. Solnitia mukaillen, eksyksissä oleminen on täysin läsnä olemista, ja täysin läsnä oleminen on kykyä olla epätietoisuuden ja mysteerin äärellä. Tällaisessa tilassa ei oikeastaan ole eksynyt, vaan heittäytynyt. Tällainen eksyminen on tietoinen valinta, valinnan alainen antautuminen, psyykkinen tila jonka uudessa paikassa oleminen sallii.
Artikkeli on tätä ennen julkaistu Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehden numerossa 6-7/2019.
