Luise Boege

Luise Boege Kuva: Luise Boege

Luise Boege on opiskellut Saksalaisessa kirjallisuusinstituutissa (Deutsches Literaturinstitut) Leipzigissa ja kirjallisuustiedettä Erfurtin yliopistossa. Hän on julkaissut kolme kirjaa: vampyyrejä käsittelevän psykologisen romaanin Kaspers Freundin (Kasperin tyttöystävä), lyhytproosaa otsikolla Bild von der Lüge (Valheen kuva), sekä tekstin Exorzismus in Polen Die Schönheit der Wüste (Manaus Puolassa Aavikon kauneus), jossa käytetään yliviivaus- sekä copy/paste -menetelmiä.

Boege on saanut teksteistään useita palkintoja ja apurahoja, muun muassa open mike 2006 -palkinnon, ja viimeisimpänä stipendit Akademie Schloss Solitudeen, Prahan kirjallisuustaloon ja Berliinin Literarisches Colloquiumiin. Hän on myös kollektiivisen kustantamoprojektin brother VRLG:n jäsen.

Elo-syyskuussa Luise Boege työskenteli neljän viikon ajan Goethe-Institutin kutsumana residenssikirjailijana Helsingissä. Residenssi järjestettiin yhteistyössä Nuoren Voiman Liiton kanssa.

SUOMEN-PÄIVÄKIRJA

Illalla riidellään. Se tapahtuu seuraavasti: Söin juuri torilta ostettuja kantarelleja, olen ollut täällä jo kaksi viikkoa ja mitä pidempään lykkään kirjoitustani, jonka pitäisi kattaa kaikki asiat, jotka tällä hetkellä ovat pilvessä tallessa (post industrial nature writing ‑tyylillä), sitä kauemmas etäännyn abstraktioon, joka ei palvele suunnitelmaani lainkaan. Soitan sinulle ja pamautan uutiset: että sienestys on Suomessa kansanurheilua! Ja että yhdistykset, joita kuuleman mukaan myös on Suomessa pilvin pimein, tekevät sieniretkiä! Paitsi jos jossakin on juuri sattunut ydinreaktorionnettomuus! Olet haltioissasi ja aivan sekaisin innosta. Vihdoinkin kerron sinulle jotain kiinnostavaa. Joten jos sinulta kysytään, tämän kirjoituksen pitäisi siis kertoa sienestyksestä, sinä (fem./mask.), joka et eläissäsi söisi ostettuja kantarelleja, sinä lukisit todella mielelläsi jotakin sienestyksestä, vaikka sitten minun kirjoittamaani, sinä kun sienestät niin mielelläsi ja olet lähettänytkin minulle tänä vuonna jo paljon kuvia poimimistasi sienistä (tarkkaan ottaen kuvan jokaisesta poimimastasi sienestä). Minä en missään tapauksessa haluaisi kirjoittaa sienistä, mieluummin reaktoreista, jos on pakko. Niistä tiedän kuitenkin vielä sieniäkin vähemmän. Ainakin faktatasolla, tunnetasolla tietoa on toki (ja siitä se riita sitten syntyikin! Vaikka on mainittava, että sinä (fem./mask.) minulle nimenomaan selitit tuosta noin vain erilaisten valo-, tuuli-, vesireaktorien toimintaperiaatteet. Huidoit paljon käsilläsi, jotta minulle hahmottuisivat suunnat ja rakenteet ja sen sellainen. Minä sitä vastoin näin kolme dokumenttielokuvaa Suomen ydinvoimaloista, se oli kokemus, jota puolestani pystyn kuvaamaan vain epätarkasti, mikä ei tarkoita: niukkasanaisesti, ennen muuta sitä, että yritän ja yritän kuvitella mielessäni 100 000 vuoden ajanjaksoa. Niin kauan menee, ennen kuin radioaktiivinen jäte ei enää ole vaaraksi.) Takaisin sieniin: Kielellisestikin, jos nyt ajatellaan pelkästään kielen ominaisuuksia, luulisin, että sinä sopisit Suomeen hyvin, paremmin kuin minä – nimittäin kun kysyn esimerkiksi: ”Mitä luulet, mikähän tuo viereisen pöydän tyyppi on ammatiltaan?” sinä vastaat: ”Mitä minä nyt siitä luulisin, enhän minä tunne koko ihmistä.” Ja jos jatkan: ”Mutta eikö sinua kiinnostaisi vähän arvuutella?” vastaat: ”Ei!” Luulisin, että se on hyvinkin suomalaista. Minä (fem./mask.), joka vietän 95 % ajastani konjuktiivimuodossa ja spekuloinnissa, käsitin nimittäin joskus muinoin niin, että suomen kielessä ei ole konjunktiivia (konditionaalia). Enkä saa sitä väärää informaatiota päästäni. (Järjellä ymmärrän, ettei se pidä paikkaansa, mutta tunteen tasolla se tuntuu oikealta. Varsinainen valeuutinen. Olen puhunut aiheesta jo useamman ihmisen kanssa ja yrittänyt selvittää, eikö se sittenkin pitäisi paikkaansa.) Vaikka futuuri, tulevaisuus itse asiassa on se, jolle ei ole omaa muotoa tai vain hyvin monimutkainen sellainen. (Sitä paitsi: sitä, mitä saksaksi nimitämme sanoilla sie [fem.] tai er [mask.] vastaa suomessa vain yksi pronomini: hän. Saksan kielessä tähän liittyvän problematiikan kanssa, niin kuin on helppo havaita, minullakin on ja on tässäkin tekstissä jo ollut vaikeuksia.) Berliinin Amerika Gedenkbibliothek -kirjastosta löytämästäni matkailusanakirjasta (josta voi oppia suomea ihan näppärästi, jos vaikka viipyy maassa vain muutaman päivän tai viikon mutta tulee tarpeen keskustella esim. terveydentilasta) luin lisäksi seuraavan tiedon: Koska suomi on keräily- ja pyyntikulttuurin kieli (alkuperältään, niinhän!) siinä on niin monia sijamuotoja (viidestätoista kuusi), jotka liittyvät paikkaan. Vastavuoroisesti se voisi tarkoittaa, että jos kielessä on käytössä kuusi paikallissijaa, on paljon hauskempaa etsiskellä yhdessä jotakin joltain alueelta (ja huudella toisilleen monimutkaisia päätteitä, alueen on pakko olla melko kieliopillisesti muotoutunut), ja sen vuoksi etsiskelyä tapahtuu usein ja sitä myöten muututaan ”keräily- ja pyyntikansaksi”, joka saksalaista (fem./mask.) (mitä kansaa? Byrokraatti–vitkuttelija–salaliittoteoreetikkokansaako?) ulkoapäin katsoen kovasti kiehtoo ja saa sen itsensä näyttämään hieman, no, saksalaiselta. Binääriseltä. Kategorian kategorian perään jäsentävältä, abstraktiin rakastuneilta yhdyssanoilta. Huolimatta asiattomista viittauksista johonkin, mikä ”tulee olemaan ollut”… niinpä niin. Miten pääsen loppuun? Oliko minun todellakin tarkoitus kertoa, etten saanut kirjoitettua kahteen viikkoon siksi, että Helsinkiin orientoituminen on vienyt niin paljon aikaa? Kuuluun saksalaiseen lyyriseen tyyliin, jonka runoilija Charlotte Warsen on määritellyt En osaa tätä, en tuota ‑runoudeksi. Sen sijaan olen kuvannut kännykällä kaksi videota: öisen salaman (halusin ottaa siitä valokuvan, mutta eihän se onnistu) ja toisen kaupunginmuseon viidennestä kerroksesta, missä Urbaanit puutarhat ‑teemaisessa näyttelyssä esiteltiin, miten sieniä voi kasvattaa kahvinporoissa – tiesit sen jo, sanot, ja seuraavan: ”Kahvinporoissa on itse asiassa niin paljon energiaa, että niistä voisi tehdä polttoainetta. Maaöljyn sijaan. Kymmenen vuotta sitten se oli vielä liian kallista, mutta ehkä se aivan pian jo tapahtuu.”


Luise Boege

Suomennos: Veera Kaski
 
Kissa voi avata oven.

Olen joskus asunut Kaiserslautenissa. Ei mitään Kaiserslautenia vastaan. Pidän Kaiserslautenista kovasti. Opelilla siellä. Kolme vuotta. Töissä. Tulin Helsinkiin 1988. 1988. Berliinissäkin olen ollut. 1985. Ja Dresdenissä. Se aika oli sellaista, se ei palaa koskaan. Niinhän se menneisyyden kanssa on. Tänne minä jäin. Töihin. Tuo on minun ravintolani. Kalakeittoni…

Olisi järjetöntä olla asumatta meren rannalla.

Minua yskittää näin aina. Ei huolta.

Kun tulin tänne, ihmiset kadulla halusivat valokuvaan kanssani. Ulkomaalaisia oli niin vähän. Siis ulkomaalaisen näköisiä. Viisi ainoastaan. Minulle se sopi. Välillä minä ihan piilottelin. Kuin joku julkkis. Kaikelta siltä valokuvaamiselta. Mutta nyt väkeä on tullut jo paljon lisää. Eivätkä ihmiset Suomessa ole enää niin… ovat enemmän… en osaa sanoa. Niin se vain on. Ja hinnat ovat nousseet. Ei ole enää niin… jos ymmärrät, niin…

Olen lukenut sadasta suomalaisesta sosiaalisesta innovaatiosta. Kirjasta nimeltä ”100 suomalaista sosiaalista innovaatiota”.

Muttei suomalainen sosiaaliturva enää ole parhaasta päästä. Sille on vain kertynyt hieno maine, kolme vuosikymmentä sitten, mutta kun täällä asuu… Paljon yksityistämistä tapahtuu, varsinkin sellaisilla alueilla, joilla ei…

Mutta kirjastot, kirjastot kyllä todella ovat parhaasta päästä. 3D-tulostimia. Ompelukoneita. Tulosteita. Kerran ohimennessäni koetin vilkuilla nuorten valokuvia. Niissä oli sellaisia kiviä. Rakenteet nimittäin kiinnostavat minua…

Kuin uni, jossa etsii ovea. Koska haluaa sulkea sen. Tai avata.

Teksti, joka yrittäisi koko ajan sulkea ovea, A. sanoo. Sellaista voisi kokeilla.

Koko tämän ajan olen istunut kalliolla. Olla asumatta meren rannalla.

Voitaisiin nähdä Kallion kirjaston edessä. Miltä kuulostaisi. Siellä on rakennustelineiden takana yksi kiva baari. Baarin baarissa en olekaan käynyt sitten maaliskuun.

Baareissa käyminen on nykyään voimia vievää mutta mielenkiintoista. Pelkään omaa sisäistä kokemistani. En niinkään virusta.

Kallio tarkoittaa kiveä. Ei kiveä, vaan sitä toista. En nyt saa sitä päähäni. Se perusaines, mistä täällä kaikki… Ei tule nyt mieleen englanniksi… Talo on vuodelta 1907 tai 1901. Puutalot ovat Suomessa hyvin haluttuja. Talvisin on kylmä. Kesäisin on kuuma. Mutta puutarha. Kumpula tuoksuu kuin omena.

Kollikissa voi avata sinulle oven. Tekstin avoimet kohdat.

Ei tietenkään samanlainen puutarha kuin saksalaisten pingottajien puutarhat. Vaikkei pidäkään pakonomaisesti vertailla kaikkea. Pakonomainen symmetriahakuisuus on ongelma. Pingottajan ongelma. Täällä melkein taas jo metsää. Kiveä istuttavaksi, vettä katsellen. Täällä on puuta. Olisi sekin jo jotain. Olisi hyvä, jos olisi yhteinen kiinnekohta. Postikortille kirjoitettavaksi. Yhteydenpitomme kulkee yksinomaan yhtä kanavaa. Jos olisi esimerkiksi puutarha. Jotain omaa itseä suurempaa. Loisi yhteenkuuluvuutta. Hannah Arendt haastaa riitaa, selittää rasismin rasistisella tavalla.

Saksalaisilla ei ole tunnesidettä luontoon. Niin on helppo sanoa. Helsingissä luontoa on kuitenkin vähemmän kuin muualla Suomessa. Mutta silti tuntuu erilaiselta, miten ihmiset täällä ovat luonnon kanssa tekemisissä.

Tunne on helppoa.

Tästä reiästä voi työntää käden ja sitten onkin jo toisessa todellisuudessa.

Se yhdistyy moneen minulle tuttuun.

Heräilevä puun-… metsäkuolema.

Kivestä voi saada aikaan vaikka paperia.

Tunteen aikaansaaminen, sitä tarkoitin, se on helppoa.

Mutta mitä sanoit, mitä Saksassa oikein on meneillään. Mielenosoituksia.

Pelottaa se minuakin. Pelko on ongelma.

Niitä mielenosoituksia eivät suomalaiset ymmärrä.

Aina minusta tuntuu, että olen menossa kokeeseen. Psykiatrian historiaa. Saksalaista. Että haluaa tunnistaa oireita erinäisissä yksilöissä. Saksalaista. Täyttä roskaa. Saksalaista.

Yhteiskunta on kokonaisuudessaan sairas, sanoo A.

Uusi kieli olisi aina hyvä juttu. Pari hyllyllistä suomalaista kirjallisuutta Amerika Gedenkbibliothek -kirjastossa. Haluaisin tehdä sen kunnolla. Saksalaiset haluavat aina tehdä kunnolla. Jokainen osavaltio haluaa tehdä eniten kunnolla. Olla luokan paras. Kadulla kaikki haluavat eniten… Nyt on niitä hygieniamielenosoituksiksi sanottuja. Että ne olisivat alkaneet yhtäkkiä, se olisi väärin sanottu. Tapahtumat rakentuvat. Tiedän…

Jos on olemassa kieli, jossa ei ole sanaa minä.

Ei, suomalaiset eivät ole sellaisia. Mitä tietämiseen tulee. He sanovat ennemminkin: en tiedä mistään mitään. Kuunteleminenkin on tärkeää. Suomalaiset ovat hyviä kiroilemaan. Se johtuu S:stä ja R:stä.

Taukoja keskustelussa.

Kirjallisuuden kanssa puuhailu on muutenkin hyvä tapa ensin kasvattaa egoa ja sitten päästää siitä ilmat. Tietty tuloksettomuus on aina väistämättä läsnä.

Suomalainen äärioikeisto ei minua pahemmin huolestuta. Kyllä täällä niitä on. Nimittävät itseään Tosisuomalaisiksi, tai jotain sellaista. Muttei niitä niin paljon ole. Täällä ei ole niin kuin Saksassa.

Sellainen egonkäsittelymenetelmä pitäisikin ottaa maailmanlaajuisesti käyttöön.

Täälläkin on haitallisia vieraslajeja. Espanjansiruetanoita. Harlekiinileppäpirkkoja.

Ukonputki piti saksilaista kylää kuristuksissa. Se oli 2016… Lapset, ei saa koskea, sanoin.

Kollikissa osaa avata ja sulkea puutarhan oven, näköjään äänettömästi.

Kulkeeko ajatuksesi jo paremmin?

Ei. Tyhmänä on pysynyt.

Voisi kirjoittaa tekstin oven sulkemisesta. Tai avaamisesta.

Minulla on täällä ovi. Olen upottanut tähän oven.

Palaan Egyptiin. Harkitsin Nizzaakin. Mutta mitä minä siellä.

Ikävä kuulla, ettet enää viihdy täällä.

Minä viihdyn.

Jos en asu meren rannalla, en viihdy.

Etsin nyt ovea.

Kissa osaa.



Luise Boege

Suomennos: Veera Kaski
Viittä vaille yhdeksältä menin S-markettiin ja seisoin liukuhihnan äärellä olueni kanssa viittä yli eikä mitään enää ollut tehtävissä. Olivatko perääni luodut katseet myötätuntoisia vai pelkästään välinpitämättömiä? Kassa aavisti, etten puhu suomea, ja tuli siinä suhteessa vastaan.
 
Miehellä, joka ylitti pyörätien vähän ennen minua, oli kasvot yltä päältä veressä ja silmät selällään ties mistä syystä. Sitten kuva katosi kuin jokin, mitä skrollataan ylös ja alas ja ylös ja.
 
Kuulin tämän joltakulta, enkä saa sitä sopimaan mihinkään lokeroon: Suomessa koettiin suoranainen Thomas Bernhardin teosten tulva. Sitten suomentaja joutui polkupyörällä onnettomuuteen. Asia mietitytti minua todella pitkään, sillä joitakin vuosia aiemmin eräs toinenkin merkittävä kääntäjä oli joutunut onnettomuuteen polkupyörällä, ja Suomessa sentään tapahtuu polkupyöräonnettomuuksia hyvin vähän. En väitä, ettei se olisi sattumaa, mutta sattumaksi se on todella ikävä.
 
Enkä ole päässyt tästä lauseesta enää eroon, joten kirjoitetaan se nyt tähän: Saksan nykykirjallisuuden nimittäminen kokeelliseksi olisi sama kuin sanoisi suoristettua jokea luonnoksi. Kokeellisuus. Luonto. Oiotut joenuomat. Saksa. Maailman paras vesijohtovesi. Suomi.
 
Heräsin rakennustyömaan koneiden jyminään. Unessa joku sanoi: Sellaista se tosielämän ohjaaminen on! Siinä oltiin ulkona, taustalla pari hahmoa riiputti onkeaan altaassa. Päivän tunne: Kuin tietokonepelissä, jossa myös on peilityyntä vettä, laidoilla. Mutta jos haluaisi ajaa veteen, sinne ei pääse. Tajusin työstäväni perimmäistä kuilua. Muttei se johda mihinkään, ei tule johdonmukaisia seurauksia, peli vain päättyy tai jumiutuu nykimään.
 
Maailma on, päivittäin uutisia sen lopusta. Ei, maapallo pysyy. Sivilisaatio tuntemassamme muodossa sen sijaan katoaa.
 
Hyväksyttävä, että siitä huolimatta tai ehkä juuri sen tähden on opittava kommunikoimaan.
 
Ei ole epäkohteliasta jättää keskusteluun hiljaisuuksia. Keskustelukumppanin keskeyttäminen on epäkohteliasta. Sitä sattuu minulle noin sata kertaa keskustelussa. Netistä luin, että siihen syyllistyvät vain psykopaatit ja alfaeläimet. Kerran jopa aloin lausua Vuorten yllä lauha on sees. Eikös tuo ole Heinea? kysyi Goethe-Institutin johtaja. Oltiin mökissä saarella, jonne mentiin soutamalla. Koko Goethe-Institut sousi saarelle pikku porukoissa. Saarelta löytyi lukuisia johtolankoja ihmisten olemassaolosta: kummusta törröttävä kirves merkkinä kirvesmurhaajasta, heinäseipäät maanviljelyksestä, ja minulle olisi käynyt erinomaisesti, vaikkei ihmisiä olisi saarella ollutkaan, mutta oli siellä, ja mikäpäs siinä. Söimme nimittäin lounasta mökissä, oli tuhottomasti ruokalajeja, kahden keskenään venäjää puhuvan naisen valmistamia. Lounaan jälkeen esiintyi naispuolinen taikuri, jota ei ollut tilattu. Hän esitti koko joukon taikatemppuja samalla periaatteella kuin ruokakin tarjoiltiin: ilman turhia krumeluureja ja tauotta. Ensin kaikki liinatemput. Sitten kaikki narutemput. Sitten minigiljotiini. Porkkana, kaniinin metonymiana, halkaistiin. Ilmoittauduin välittömästi vapaaehtoiseksi tarjoamaan giljotiinille käteni, ahnaana kuulemaan kiinni tai auki loksahtavan mekanismin raksahduksen, mutta valituksi tuli eräs lempeänoloinen saksanopettaja. Onpahan minulla vielä kaksi kättä tallella.
 
Jännittäväähän se olisi ollut. Suunnata kohti kaiken perustalla olevaa kuilua, luonnosteltuun veteen. Ihmistenvälisen yhteyden luonnosteltu vesi. Pakokauhun välähdys silmissä, kun tulee tunne liiasta sitovuudesta.
 
Ei pidä olla noin utelias. Sinulla on kädet liian isot, käsivarret liikapitkät, kaikki ihan valtavan kokoista. Ihmiset, joita kohtaat, eivät luonnossa ole niin kovin kookkaita lainkaan, vain kookkaan näköisiä, johtuu parroista, jotka heillä on fantasiaelokuvissani, suomalais-saksalaisissa yhteistuotannoissa. Sama kuin olisi huikean vahva meikki tai kanniskelisi isoa kukkaa päänsä päällä. Ihmiset, joita täällä kohtaat, ovat ujoja, särkyviä, ja sinä vain rymistelet kuin mikäkin saksalainen turisti. Niin minä itselleni motkotin ja havaitsin kovettavani kuorta omaa motkotustani vastaan, kuin lapsi äitiään vastaan.
 
Silloin sousin takaisin. Kielellisesti. Vesi oli jälleen peilityyni.
 
Seuraavana päivänä kahden saksalaisen tapaaminen muistutti taas äkisti mieleeni koronaviruksen olemassaolon. Peräännyn askeleen etäämmäs, he seuraavat askeleella lähemmäksi, tonttien hinnat, että ne vihreät tahtovat täyskäännöksen ilmaston saralla näin äkisti, tuulivoimaloita, suomalaisethan hakkaavat myös kaikki metsät matalaksi, eivät suomalaisetkaan sen parempia ole, paperitehtaat rakennetaan nykyään ulkomaille. Siihen tapaan kierrämme pöydän, jolle on aseteltu juomia ja juomalaseja.
 
 
Luise Boege

Suomennos: Veera Kaski
 
 
 
Junamatkalla Ouluun aloin pohtia erästä elokuvaa, saksalais-suomalaista yhteistyötä 2000-luvun alkuvuosilta. Mitkä värit, mikä valo! Lohduton nimittäin on aina myös lohdullista. Samaan aikaan sitoo ja katkoo siteet. Huutomerkki!
 
Elokuvassa saksalainen nainen, kirjailija, matkustaa linja-autolla ja junalla Suomessa. (Siinä viitataan vanhoihin, käsitellään saksalais-saksalaista Suomeen liittyvää kilpajuoksua: aina jos DDR teki jotain, BRD seurasi heti perässä. Hieman naurettavaa kulttuurivaihtokilpaa, jossa ei ollut lainkaan kysymys Suomesta. Muodollinen ongelman toisinto: jakautunutta, häikäilemättömästi levittäytymään pyrkivää itsekeskeisyyttä.) Elokuvan kirjailija potee reikäkammoa. Hän tahtoo ikään kuin kielellisesti täyttää kaikki kolot.
 
Oulu on ystävällinen ja kylmä, isoja kirjaimia, kun Helsinki taas tuo minulle mieleen jonkin pikkukirjaimilla kirjoitetun. Pidän lakoista alkoholiin sekoitetussa muodossa ja marmeladina, sekä siitä, ettei lakkaa voi viljellä. Veneistä, kapakan kokolattiamatosta, lujista pöydistä, mukavista, toimiston mieleen tuovista tuoleista ja laulajan äänen suomalaisen makuisesta kaikuefektistä.
 
Koko pohjoisenmatkani ajan otan elokuvan tämän tästä esiin mielessäni tai nykäisen lähelleni, mutta täydellisesti se ei istu.
 
Lopulta Torniossa, missä käyn taidemuseossa ja kohtaan viivasyövytyksenä jälleen Kuoleman puutarhan, jota ihastelin jo Tampereen tuomiokirkossa, jätän elokuvan sikseen. Pidän pienistä teoksista suuria enemmän. Vesiväreistä, ruskean sävyistä, siitä että teoksen nimi on Story 1 ja siinä on ruskeita kukkia, niistä pidän. Myös Baby Kitchenistä, siinä on vauva paistinpannulla.
 
Saksalainen kirjailija miettii, ovatko suomalaiset vaitonaisia myös mielessään, toisin sanoen, mahtaako vaitelias ihmistyyppi päänsä sisällä hölpöttää yhtä lakkaamatta kuin hän. Toimivatko keskustelun hiljaisuudet hapen tai vitamiinien tavoin. Jonakin, mitä ihmisruumis tarvitsee, varsinkin kun on paljon kylmää ja pimeää.
 
Oulun esiintyminen on kauniissa suomalaisessa ravintolassa osana festivaalia, josta näen ja ymmärrän vain murto-osan. Yhtäkkiä olen osa eräänlaista kolmesta hengestä muodostuvaa saksalaisdelegaatiota, kukin oman instituutionsa tai yhdistyksensä edustajana. Kaikki käyttäytyvät kuin olisin saksalainen kirjailija, ja niin käyttäydyn itsekin. Minusta otetaan myös valokuvia, muun muassa taustalla viileä, leppoisa auringonlasku Pohjanlahden rannalla. Haluan lähettää kuvat mummolleni, jolla on iPad, mutten saa niitä koskaan. Teknisistä syistä kuulemma. (Ehkä niitä voi katsella suomalais-saksalaisen yhdistyksen arkistossa diakuvina?) Itse esiintyminen on lyhenemistään lyhenevien käännöslenkkien ketju, viimeisenä: Kieli on voimavara!
 
Sitten olen taas itseni ja juon kaljaa.
 
Illan määrittelemättömyydestä, illan, johon kaikki merkityksellisenä tai merkityksettömänä kurottuu, siitä pidän. Minulle kerrotaan kuuluisasta kuorosta, joka ei laula vaan huutaa: Mieskuoro Huutajat.
 
Nuoria kauppakujalla yöllä, hotellille kävellessä. Kylmää ilmaa. Yhteyden otto mahdollinen aina eikä koskaan.
 
Todellisia koloja ja metaforisia. Jokaista tekoa edeltää ajatus (sitaatti Satu Taskiselta, luulen).
 
Myöhemmin kuuntelen podcastia siitä, että Lapin maaperässä on rikkaat luonnonvarat ja nyttemmin niitä on alettu kaivaa, vääryytenä saamelaisia kohtaan.
 
Paluumatkasta pidin. Siitä, miten uhkaavan näköiset, Torniossa bussiin nousseet pojat kuvasivat itseään laskevan auringon kajossa. Niin, miten aurinko lepäsi siinä puiden oksilla.
 
Jotain pohjoisesta uskoin jo tajuavani.
 
 

Luise Boege

Suomennos: Veera Kaski