Lea Sauer

Lea Sauer Kuva (yksityiskohta): Sebastian Schütz.

Lea Sauer

Lea Sauer on saksalainen kirjailija ja esseisti. Hän opiskeli luovaa kirjoittamista saksalaisessa kirjallisuusinstituutissa Leipzigissä. Hänen pienoisromaaninsa Métro julkaistiin vuonna 2015. Vuonna 2018 hän julkaisi kirjan lexen – Flâneusen schreiben Städte yhdessä kirjailijakollektiivi kollektiv flexenin kanssa. Hänen novellinsa ovat olleet PEN Internationalin New Voices Award -palkintoehdokkaana ja niitä on julkaistu saksalaisessa mediassa. Vuonna 2020 hän osallistui Mixed-Media Art Residency CoLaboratory-ohjelmaan Bukarestissa. Elo-/syyskuussa 2021 hän on residenssikirjailijana Helsingissä. Residenssi järjestetään yhteistyössä Nuoren Voiman Liiton kanssa.

Suomen-päiväkirja

Olin kirjoittanut, että se olisi minulle homecoming, kotiinpaluu. Että tulisin takaisin kotiin, maahan, joka ainakin kerran oli kotini yhden vuoden ajan, täkäläisen perheeni luo. En verisukulaisten luo, mutta kuitenkin perheen, jonka olen tuntenut pidempään kuin en ole tuntenut. Isäntäperheen, valitun perheen luo. Mutta olisinko todella valinnut tämän perheen, jos valinta olisi ollut omani? En oikein usko. Olisin valinnut perheen, joka olisi ollut erilainen kuin oma, oikea perheeni. Perheen, jossa asioista puhutaan, onnellisen perheen. Tolstoi ei ole oikeassa: kaikki perheet ovat yhtä lailla onnellisia ja onnettomia. Jos katsoo tarpeeksi tarkkaan. Jos sukeltaa tarpeeksi syvälle, jos katsoo arjen läpi. Ja onnettomuus on harvoin jännittävää, siitä puuttuu draaman kaari, se ei ole aina kerrottavissa; ei kerrottavissa, koska se on arkista, koska kerrottavissa vain toinen toistaan seuraavina aukkoina.
 
Niitä aukkoja minä mietin lautalla Helsinkiin.
Mietin, miten hullua oikeastaan on, että haluaa teini-ikäisenä jotain sellaista: elää vuoden toisessa perheessä.
Että perhe haluaa jotain sellaista: ottaa kotiinsa murrosikäisen teinin.
Mietin sitä, että olin, ainakin luulen, murrosikäisempi kuin muut.
Jotenkin wasted.
Että en jättänyt vuotta kesken, sillä olin maksanut siitä.
 
En muista enää paljoakaan ajasta ennen vuotta Suomessa. Samoin kuin en muista paljoakaan ajasta kymmenen vuotta sitten, tai viisi vuotta sitten, tai kaksi. Muistan kaikki asiat vähän samaan tapaan kuin valokuvat, elokuvat, jotka on nähnyt joskus. Ikään kuin kuvan henkilö ja minä emme olisi sama ihminen. Tyttö, joka vain sattuu olemaan samassa kehossa. Onko tosiaan niin, että elimistön jokainen solu uusiutuu seitsemän vuoden välein? Jotain sellaista on meneillään minun päässäni.

Siksi pystyn vain sommittelemaan vastauksen, mutten sanomaan onko se täysin totta, kun minulta kysytään, miksi halusin lähteä silloin vuodeksi ulkomaille ja miksi juuri Suomeen. Muistan, että halusin päästä pois. Pois länsisaksalaisesta pikkukylästä, pois syrjäseudulta. Pois linja-autopysäkeillä vietetyistä pitkistä iltapäivistä, ikkunan ääressä kulutetuista tunneista, kapeasta näkymästä seuraavalle metsäiselle mäelle. Pois liian kuumasta lastenhuoneestani, siitä teinihiestä. Niin, ennen kaikkea taisin haluta jättää taakseni tytön, joka ei enää tuntenut itseään tytöksi. Olin tarpeeksi naiivi uskoakseni, että lähteminen tekisi minusta vanhemman. Kotoa lähteminen, se oli kuvitelmani aikuistumisesta. Kyllä, siitä taisi olla kyse: että voisi vihdoin olla joku muu, tulla siksi joka jo on, niin siirappiselta kuin se kuulostaakin.

Selitän aina välillä, että minusta tuntuu kuin en olisi vanhentunut sen jälkeen, kun täytin 17 vuotta. Ja se on totta. Ainakin jossain mielessä. Kuuntelen edelleen Frank Oceania repeatilla.

Totta on myös tämä: ajattelen usein, että olen elänyt elämässäni viisi elämää, eikä niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa
Lea Sauer
© Lea Sauer

Kannella paistaa aurinko, ja kuuntelen Frank Oceania repeatilla oikeastaan vain tämän yhden kohdan takia: Maybe I’m a fool to settle for a place with some nice views / Maybe I should move, settle down, two kids and a swimming pool. Ajatus siitä, että kaikki sai alkunsa tuosta vuodesta, etten ole sen jälkeen kestänyt missään kuutta viikkoa pidempään. Että pois haluaminen juurtui liikkeen suunnaksi jo silloin. Kuvitelma siitä, että jossain on toinen paikka, joka on erilainen. Paikka, jossa voisin vapautua tästä kylästä, perheestäni, syntyperästäni ja taustastani. Että ehkä olikin virhe valita tämä suunta. Virhe, joka ei luultavasti poistu minusta enää koskaan.

Se ei ole häpeää. En ole koskaan hävennyt perhettäni, syntyperääni, taustaani. Kieltäydyn häpeämästä jotain, joka ei ole minun vallassani, eikä heidän vallassaan. Kyse on jostain muusta: jatkuvasta joukkoon kuulumattomuuden tunteesta. Jatkuvasta olosta, ettei tiedä jotain, tunteesta, että muut tarkkailevat, syödessä, koska pelkää pitelevänsä haarukkaa väärin, hotkivansa ruoan liian nopeasti, noin esimerkiksi. Itsensä häpeämisestä ehkä. Se on eri asia kuin häpeä omasta syntyperästä, sen vaikutus on eri, se ei ole jotain, jota voisi vastustaa; se koetaan aina yksin, eikä kollektiivisena tunteena.

Nukun pommiin ikkunattomassa hytissäni lautan saapuessa Helsinkiin, ehdin ulos vasta viimeisen kuulutuksen aikana, sitten odotan kuljetusta maihin. Vieressäni perhe täysissä cargo-kuvioisissa tamineissa kuin voisivat hetkenä minä hyvänsä alkaa lastata kontteja kannen alla. Isä, äiti, tytär, poika. Vanhemmat puhuvat kuin heidän lapsensa ja päinvastoin. Meneeköhän se koskaan ohi? En edes tiedä, minne haluan mennä, koska tämä se ei ole, määränpää. Aina kun näen tuollaisia perheitä, epäilen tulipaloa, kytemässä jossain.
 
Olen turisti tässä kaupungissa, se on kaukana siitä metsäisestä ahtaudesta, kodikkuudesta, kaikki näyttää vasta pestyltä pyykiltä, väljältä ja vaalealta, valokin kuin vasta kylpenyt. Yritän kirjoittaa J:lle, mutta minulla menee jokaisen sanan kohdalla suomi ja ranska sekaisin, vaikkei niillä olekaan mitään tekemistä toistensa kanssa. Kirjoitan:
Moi.
Kirjoitan:
Olen tässä Helsingissä et voisin venir.
Tunnen itseni tyhmäksi, sillä ei minun ranskan kielen taitonikaan nyt niin kummoinen ole. Googletan, miten sanotaan, että olisi harmi, jos emme näkisi. Kirjoitan:
Olisi sääli, jos emme näkisi toisiamme.
Olen varma, että se on väärin, sillä en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan sääli, mutta mistäpä sitä tietää. Lisään niin korostaakseni, että se olisi todella harmillista.
Olisi niin sääli, jos emme näkisi toisiamme.
Sitten poistan viestin ja yritän soittaa, katkaisen puhelun kahden piippauksen jälkeen. J. soittaa takaisin, en vastaa. Katselen ikkunasta edessäni levittäytyvää aukiota. Ylhäältä katsottuna kaikki ihmiset näyttävät pelinappuloilta, kaikilla on pienet koirat, he liikkuvat kuin mallin mukaan, reitit eivät risteä koskaan. Mietin hyvää ensimmäistä lausetta, jonka sanoa kymmenen vuoden jälkeen, mitä oikein voisin kertoa ajasta tässä välissä, ajasta tämän hetken ja viimeisimmän vierailuni välissä, mutta en keksi mitään. Kun J. soittaa kolmannen kerran, vastaan puhelimeen.
 
Déjà vu. J. ja E. hakevat minut asemalta muutamaa päivää myöhemmin, aivan kuten omat vanhempani hakivat minut kahta viikkoa aiemmin, kaksituhatta kilometriä etelämpänä, toisessa kylässä, toisella syrjäseudulla, toisessa maassa: kevyin käsiottein, ilman suurta innostusta, kuin olisin juuri tullut jumppatunnilta. Täällä on ylipäätään aivan samanlaista kuin kaksituhatta kilometriä etelämpänä. Kuusia joka puolella, huppareihin pukeutuneita teinejä seisoskelemassa ja juomassa asemalla. Kaikki tuoksuu aivan samalta kuin silloin, pihkalta ja koiralta, koirat vain ovat kuolleet jo kauan sitten, J. ja E. eivät ole muuttuneet juuri ollenkaan, ainakaan ulkoisesti. Emme kysy toisiltamme, mitä kuuluu. Autossa on sama hiljaisuus; ilma, joka seisoo. Kaikki sanotaan taukojen aikana. Kohdalleni ei olisi voinut sattua sopivampaa isäntäperhettä, johon mukautua, ei sopivampaa ympäristöä sille tytölle kaksikymmentä vuotta sitten. Sekin on jäänne tuolta vuodelta: olen muuttunut vedeksi, mukautuvaiseksi, läpinäkyväksi, miltei olemattomaksi. Tai ei: olen vain vetäytynyt, tarkkailen, odotan, ja sitten kun paikalla ei ole ketään muuta, silloin minä olen olemassa.

On klisee, että suomalaiset eivät puhu, sanovat vain sen, mikä ansaitsee tulla sanotuksi. Täällä ihmiset sanovat sen oikeastaan aina ylpeinä, että he keskittyvät olennaiseen, ei turhaa chit-chattia, ei sanaakaan liikaa. Se ei ole klisee, eikä varsinkaan mitään, mikä pätee vain täällä.
Luulen, että asia on näin: luulen, että ryhdyin kirjoittamaan, koska minulle sanottiin, että vaikeneminen on kultaa.
Koska en halua sen olevan totta.
Koska minusta niille, jotka niin väittävät, on osoitettava, että asia on aivan päinvastoin. Koska myös se on tapa vaientaa ihmiset: kaupittelemalla sitä heille suhtautumistapana, kunniallisena, sanomalla heille, että puhuminen ei sovi heille, tekee heistä haavoittuvia, tarkoittaa vaaraa. Yksinkertaisesti kehottamatta heitä koskaan puhumaan.
 
Ilman koiria talosta ei kuulu pihaustakaan, kaikki on paikoillaan, yläkerrassa entinen lastenhuoneeni kapeine ikkunoineen, peilin edessä nalle, seinillä valokuvia A:sta ja V:stä, V:n lapsista, hänen vaimostaan. Ilman A:ta ja V:tä talo ei päästä pihaustakaan. Vetäisen kaikki kaapinovet auki tarkistaakseni tilanteen, haluaisin sanoa, että tämä tuntuu kuin kotiinpaluulta, toiselta homecomingilta, ei saapumiselta, vaan paluulta. Tiedän, missä päin keittiötä kupit ovat, missä lautaset, pyykit, kävelen jokaiseen huoneeseen, kosketan kaikkea, liu’utan sormiani eteisen senkillä. Samat sohvat, menen makuulle saman maton päälle olohuoneen lattialle, levitän käteni, upotan sormeni hapsuihin, suljen silmäni. J. kysyy, mitä oikein teen. Hän on tullut huoneeseen niin hiljaa, että seisoo jo yläpuolellani, kun avaan silmäni. Avaan suuni, näen hänen leukansa alapuolelta enkä sano mitään.

Kirjoitan A:lle, että minusta perheemme muistuttavat toisiaan, että istun vanhassa huoneessani, hänen vanhassa huoneessaan, lähetän hänelle kuvan hänestä itsestään valokuvassa.
 
Kaksi tuntia myöhemmin istumme V:n luona, hänen olohuoneessaan.
Vain yksi muisto V:stä noilta ajoilta: olemme moottoriveneessä, jonka moottori on sammuksissa. Istumme keulassa auringon lämmössä, edessämme järvi niin harmaana ja tyynenä että se on kuin kallio. En muista, mistä puhuimme, mutta muistan, etten halunnut sen loppuvan, että olen siitä lähtien ajatellut, että minussa ja V:ssä on jotain samaa, mutta en tiedä mitä. Yritän pinnistellä ja muistaa, saada selvää, mitä hän sanoi, mutta kuva pysyy vaiti.

Mukaudun hänen sohvaansa. Mitä minä teen, miten kauan viivyn. Hänen kaksi lastaan keskeyttävät meidät jatkuvasti, he leikkivät lattialla, haluavat, että hän liittyy leikkiin mukaan. Heillä on puutarhassa lampaita, he haluavat esitellä lampaat minulle. V. selittää, että ne ovat vuokralla, ja minä sanon, etten olisi koskaan uskonut, että hän palaisi takaisin. Luulen, että kun istuimme veneessä, hän asui itse asiassa Kuala Lumpurissa.

Hänen pupillinsa kääntyvät ylöspäin liikkuvien silmäluomien alla, kun hän puhuu. Siitä on varmaankin tullut tapa viime vuosina, hän näyttää yhä enemmän isältään, ajattelen. Yritän kuvitella, miltä J. näytti meidän iässämme. V. sanoo, että kyse on väliaikaisratkaisusta, talo on vain vuokralla, ja kun hän sanoo sen, ajattelen, että hän on varmaankin jossain vaiheessa ymmärtänyt jotain paremmin kuin minä.
Maybe I’m a fool to settle for a place with some nice views.
Maybe I should move.
Settle down, two kids and a swimming pool.

Että minusta tuntuu, että minun on tehtävä päätös. Tai piti. Tietämättä, mitkä vaihtoehdot edes olivat. Ja siltikin, jotenkin vaistomaisesti tiedän, etten koskaan vuokraa lampaita puutarhaani, ettei minulla koskaan tule olemaan taloa, etten koskaan saa lapsia. Eikä siksi, etten olisi valinnut näitä asioita, vaan siksi, että olen valinnut jotain muuta, josta en vieläkään tiedä, mitä se oikein on, paitsi että se on:
Jotakin muuta kuin tätä.
Joku muu perhe kuin tämä.
I’d rather live outside.
I’d rather go to jail.
I’ve tried hell.

 
Tajuan, etten tiedä yhtään mitään tästä perheestä, J:stä tai E:stä, V:stä tai hänen vaimostaan, tunnen heidät samalla tavalla kuin kaukaiset sukulaiset tunnetaan, faktuaalisesti. Tiedän olennaiset asiat, heidän osoitteensa, heidän talonsa. Tunnen heidät niin kuin tunnen oman perheeni. Tarinoina, joita kerron itselleni. Kuvina, tarinoina jaetusta ajasta.

Haluaisin kirjoittaa hänestä jotakin; jotakin, joka tekisi hänestä konkreettisemman, myös tässä tekstissä. Haluaisin kysyä häneltä jotakin, mutta miten voi kysyä jotakin, josta tietää jo etukäteen, että on liian myöhäistä, että kaikki ovat jo asettuneet asemiinsa? Jos jokainen kysymys asettaa suhteen alttiiksi. Ja jokainen kysymys saa aikaan vain uuden kysymyksen. Joka on: miksi haluat tietää?

Kirjoitan asiasta A:lle. Hän vastaa, ettei hänkään tiedä sen paremmin. Hän kysyy, olenko saanut muita oivalluksia. Hän tosiaan käyttää sanaa oivalluksia, ja se kuulostaa ironiselta, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei hän tarkoita sitä niin.
Lea Sauer Blog
© Lea Sauer
Keneltä tämä lause on peräisin: että mikään koti ei tunnu kodilta sen jälkeen, kun on lähtenyt vanhempiensa luota, lapsuudenkodistaan. Mutta entä jos sekään paikka ei enää tunnu kodilta? Jos jokainen paluu vain paljastaa, miten vähän sinne kuuluu, toimii vain peilinä; peilattuna etäisyytenä. Miksi se, omaan itseen saapumisen mahdollisuus, toimii minulle toistaiseksi vain näin: vieraantumisena, irti repimisenä, karkotuksena. Hyvästinä kaikenlaisille perheille. Maybe I’m a fool. Minä saarena. Vieraantumisena, irti repimisenä, karkotettuna itsestäni ja itsessäni. Ulkopuolisena kaikissa tiloissa. Maybe I should move and settle. Miksi kuulostan aina niin naiivilta, kokemattomalta ja tietämättömältä, kun kysyn: Miksi? Miksi se huolestuttaa minua niin paljon, se ajatus? En ole täällä kotonani sen enempää kuin toisenkaan perheeni luona tai minkään muun perheen luona. Miksi kuulostan siltä pikkutytöltä, kun kysyn, miksi minulla ei ole oikeutta siihen, kumpaankin. Perheeseen, pesään, kotiin. Two kids and a swimming pool. Johonkin muuhun, jolla ei ole mitään tekemistä näiden perheiden kanssa. Miksei niitä saa sovitettua yhteen. Miksi todellinen kysymys ei tule ulos suustani. I’m not brave.
 
Maybe I’m a fool to settle for a place with some nice views.

Junassa pidän pääni käännettynä kohti ikkunaa koko matkan ajan, ulkona kaikki on epätarkkaa, siistin kasvoni junan vessassa ja toivon, ettei levinnyt ripsiväri näy. J. toi minut asemalle. Kun halasimme hyvästiksi, olkapäämme osuivat toisiinsa kömpelösti, käsivarret kankeina
B:llä on mukanaan tuhat euroa käteisenä, rahoja, jotka hän oli tienannut kesällä varsinaisen työnsä ohessa kavereita autellessaan, kuten hän asian ilmaisi, puutarhahommia, lammen kaivuuta, kiviaidan rakentamista ja sen sellaista, eikä voi käyttää rahoja täällä mihinkään, koska kaikkialla käy vain kortti, eikä hänen kortillaan ole katetta. Vanhempien talon vuokra, viime vuonna konkurssiin menneen yrityksen velat. Edes kauppahallissa, josta hän oli halunnut ostaa lounasta, ei hänen mukaansa ollut voinut maksaa käteisellä. Hänen oli pitänyt taivutella nainen tiskin takana myymään hänelle, minkä jälkeen hän oli antanut tälle kaksikymppisen voileivästä. Juomarahaa, hän totesi. Siitä minä hänessä pidän: hän on pikkujutuissa avokätinen ja suurissa ymmärrettävän korruptoitunut.

Pidän siitä, että hän tekee yllätysvierailuja, tuosta noin vain.

Sain häneltä pari päivää sitten viestin, että hän tulisi kaupunkiin ja että olisiko minulla aikaa nähdä, ja tässä me nyt istumme, jalkakäytävällä Sinebrychoffin puiston edustalla ja tuijotamme tiiliä. Minä siksi, etten kestä katsoa häntä silmiin, hän siksi, että kokee ehkä samoin, mistä sitä tietää. Kun tapasimme viime vuonna, kesti tuntikausia ennen kuin hän alkoi puhua, ja sittenkin epäsuoraan niin, etten ensin ymmärtänyt, ja jälkeenpäin minusta tuntui kuin olisin joutunut rikoskumppaniksi johonkin sellaiseen, jota ei olisi pitänyt tapahtua. Ihan kuin olisin vahingossa myöntänyt hänelle synninpäästön, tuosta noin vain, ohi mennen. Lääkäri oli sanonut, ettei hänen sydämensä kestäisi viittä vuotta kauempaa, ellei hän lopettaisi tupakointia, ja tuplavuorojen tekemistä. En sanonut mitään viime vuonna, enkä sano mitään nytkään, tässä jalkakäytävällä, tuijottaessani rakennusten seiniä, hänen käsiään, omia käsiäni, kääriessämme sätkän toisensa jälkeen. Arvelen, että olen ainut ihminen, jolle hän on kertonut lääkärikäynnistä, ja alan ymmärtää miksi.

Tunnemme toisemme alakoulusta saakka ja näimme toisiamme melkein joka päivä silloinkin, kun jouduimme eri luokille neljännen luokan jälkeen, ja kun hän 16-vuotiaana pääsi koulusta, olin hänen avecinsa päättäjäisjuhlassa. Hänellä on taito, oli jo siihen aikaan, lyödä minut ällikällä lauseilla, jotka saavat yskimään ja haukkomaan henkeä niin kuin ensimmäinen jointti, jonka hän tarjosi minulle sinä iltana juhlasalin takana. Hän kutsuu minua pikkusiskokseen, vaikka olen häntä vanhempi.

Seuraavana päivänä sovimme menevämme Helsinki Biennaaliin Vallisaareen. Kuin loma lomasta, sanoo B. ollessamme pienellä lautalla. Biennaalissa osallistumme Meiju Niskalan ääniteokseen Tulin kyllä ajatelleeksi, mutta hieman liian myöhään. Seisomme kalliolla ja kuuntelemme kuulokkeiden kautta tulevia ohjeita, ääntä, joka esittää kysymyksiä maailman tilasta. Käsi ylös, jos uskot, että maapallolla on vielä ihmisiä kolmen sadan vuoden kuluttua. Kukaan ei nosta kättään, kaikki katselevat ympärilleen, hetken aikaa saari on täysin hiljainen, ei edes sirkan siritystä, ei tuulen huminaa, ei mitään. Myöhemmin seisoskelemme matkamuistomyymälässä, ja B. sanoo, ettei varmaankaan olisi pahin juttu, jos ihminen vihdoin kuolisi sukupuuttoon, noin kokonaiskuvan kannalta. Seinät ovat täynnä julisteita ja postikortteja, joissa on kumpupilviä avomeren yllä, raakana hehkuvia auringonlaskuja, hän osoittaa niitä ja sanoo: draamaa on olemassa ilman meitäkin. Totta, sanon. Mutta ajattelen myös sitä, että minulla ollut viime aikoina tunne, josta en pääse eroon, jotain, joka on kasautunut talven aikana. Sanon: tiedätkö B., tunnen itseni niin vanhaksi. Enkä minä sitä tarkoita, mutta ehkä se on lähimpänä sitä jotain, tuntemusta, joka on juuttunut jonnekin pääni sisään. B. tönäisee minua kylkeen ja nauraa.

No yritetään sitten uudelleen.

Selitän hänelle, että kaikki ennen koronaa on pyyhkiytynyt pois, että tämä tuntuu kuin taitekohdalta, etten muista enää mitään, mitä tapahtui sitä ennen. Tai jos muistankin, niin tuntuu kuin se ei olisi tapahtunut minulle, tuntuu kuin olisin vain lukenut siitä, nähnyt sen, havainnut sen tapahtuvan jollekulle muulle. Että se on vastaukseni aiempaan kysymykseen. B kysyy, eikö se ole vain jotain, joka liittyy ikääntymiseen. Jossain vaiheessahan asioiden välillä ei olekaan enää kaksi tai viisi vuotta, vaan kymmenen tai kaksikymmentä vuotta, ja asiat unohtuvat yhä vain helpommin. Hän sanoo: Me nyt vain vanhenemme. Totta, minä sanon, mutta kun kaikki, siis ihan kaikki sitä edeltänyt on kuin pyyhitty pois. Ja että tuntuu oudolta elää sillä tavalla, ilman menneisyyttä, ilman, että on oikeasti kokenut jotain, vaan ollut ikään kuin vain olemassa. Etten ole koskaan ennen tuntenut vastaavaa, että minulla on ollut tämä tunne vasta muutaman viikon. Hän sanoo: Olethan sinä nyt kokenut kaikenlaista. Niin, mutta jos tuntuu siltä, että aivan kuin olisin kokenut – unohda koko juttu, minä sanon, ilmeisesti ehkä, tai en sano, mutta kirjoitan se nyt tähän. Enkä minä sitä tarkoita, mutta ehkä se on se, mitä tällä hetkellä on mahdollista sanoa. Jotenkin se liittyy myös kaipaamiseen, totean, mutta mitä oikeastaan tarkoitan, on paitsi jäämiseen. Mutta en tietenkään sano sitä. Sanon, että täytyy käydä pissalla ja kävelen kaupan viereiseen pikku kahvilaan. Näen lavuaarin yllä olevassa peilissä hiirimäiset kasvot, juoksutan vettä ranteilleni, kunnes tuntuu, että on kulunut tarpeeksi aikaa, jotta voin mennä jälleen ulos.

Kuten aina, kun olen pidempään poissa kotoa, kaipaan jotakuta, josta tiedän, etten näe häntä enää koskaan. Tiedän sen aina jo lähdön hetkellä, noustessani junaan, lentokoneeseen, tai kuten viime viikolla, laivaan. Joskus minusta tuntuu, että kaipaaminen vie elämästäni niin paljon aikaa, etten tee paljon mitään muuta. Kaipaan aamulla suihkussa, illalla ennen nukkumaanmenoa, ripustaessani pyykkiä, tänäkin iltana katsellessani laiturilta Helsinkiä B:n kanssa, aina. Kaipaan sitä, kun olin pieni, lapsuutta, kaipaan ruohonleikkurien ääntä kesän kuumuudessa, kaikkien niiden metrojen hajua, joilla olen koskaan matkustanut, kaipaan Sacramenton tuulia 70-luvulla, piparminttuteehen kastettujen Ikea-keksien makua, sitä hetkeä, kun P:n sormi menee sisääni, kaipaan mitä pienimpiä, mitä epätodennäköisimpiä asioita, enkä osaa enää erottaa niitä toisistaan. Toisin sanoen: en enää tiedä, mitä on oikeasti tapahtunut tai mitä tapahtuu ja jos tapahtuu, niin missä järjestyksessä. Kaipaanko ensin vai nousenko ensin junaan, lentokoneeseen tai laivaan. Tieto siitä, että se on tavallaan vaarallista, sillä nostalgia ei tee kenellekään hyvää. Ajatus siitä, että olisi mukava kerätä jotain, jotain, joka on olemassa vain keräämistä varten. Keksiä omituinen tapa. Luin kerran professorista, joka kiipeää joka päivä tuolille todistaakseen itselleen, että pystyy siihen. Joka päivä hän kiipeää tuolille ja laskeutuu taas alas, jotain sellaista. Minäkin haluan jotain sellaista, jonkin asian, jonkin hetken itselleni, jotain, jolla ei ole muuta merkitystä kuin olla olemassa minua varten, jotain salaista, pienen salaisuuden, joka ei jätä minua koskaan.

Mistään tästä en tietenkään kerro B:lle.

Kaksi päivää myöhemmin matkustamme yöjunalla pohjoiseen. Iloitsemme hytissä olevasta suihkusta, mutta lopulta nukummekin pommiin emmekä käytä sitä. Odotamme vuokra-autoa Rovaniemen aseman kahvilassa, joka näyttää ihan amerikkalaiselta dinerilta, siellä on jopa kahvikannuja, joista voi täyttää kuppinsa yhä uudelleen ja uudelleen. Postikortteja, joissa on puolialastomia joulupukkeja, miehiä leveissä baseball-lippiksissä istumassa punaisilla nahkapenkeillä, puuta, ulkona ikkunan toisella puolella teollisuutta. Rakastan tätä, sanon. B nyökkää vasemmalle kohti jääkiekkojoukkueen huppareihin pukeutunutta keski-ikäistä pariskuntaa, kohottaa kulmakarvojaan enkä voi muuta kuin nauraa.

Varasimme kahdestaan kahdeksan hengen mökin. Alun perin siksi, että olimme liikkeellä viime hetkellä eikä pienempiä mökkejä ollut enää jäljellä; mutta sitten ajattelimme, että jälleennäkeminen olisi myös hyvä syy hemmotella itseämme, juhlistaa jälleennäkemistä, jossa kaikki on yhä ennallaan. Ajaessamme mökin pihaan meitä odottaa Suomi-klisee. Poro ei hievahdakaan, vaikka paiskaamme auton ovet kiinni, ei vaikka kävelemme pitkin soratietä, ei sittenkään, kun seisahdumme vain viiden metrin päähän siitä. Hullua, B. sanoo, ja osoittaa mökkiä, joka koostuu itse asiassa kolmesta rakennuksesta: päärakennuksesta, grillikodasta ja saunasta, jopa kanootti löytyy. Meillä kestää kolme tuntia saada sauna lämpimäksi. Mietin hetken, riisummeko kumpikin kaikki vaatteet, mutta yhtäkkiä B. onkin jo alasti. Se ei tunnu lainkaan omituiselta, vaikka mieleeni juolahtaakin, tämä hetki – milloinkahan viimeksi? Milloin viimeksi olin jonkun kanssa kahden alasti jossain tilassa niin, ettei ilmassa ollut odotusta siitä, että kohta tapahtuisi jotain.

Edessämme järven peilityyni pinta, johon piirtyy kuitumaisia untuvapilviä, niiden alla, niiden takana pelkkää mustaa, aavistamme, tiedämme sen. Se meidät saa pelkäämään syvyyksiä: ei se, että pinnan alla piilee vaara, vaan ajatus siitä, että siellä ei yksinkertaisesti olekaan mitään. Istumme laiturilla pyyheliinoihin kääriytyneinä jälkilämpö kehoistamme kohoten. B. viskaa oksan yhteen pilvikuiduista ja peili särkyy. Ilman odotusta siitä, että kohta tapahtuisi jotain. Siitä minä B:ssä pidän: että tästä hetkestä ei puutu mitään.

Kun saavun takaisin kotiin, Saksaan, postilaatikossa odottaa kortti. Kuva dramaattisista pilvistä, saaresta veden keskellä, valon sarastuksesta. Kortissa lukee: Ostin kortin, kun olit vessassa, muistatko? B.