Pikavalikko:
Suoraan sisältöön (Alt 1)Alavalikkoon (Alt 3)Päävalikkoon (Alt 2)

Jukka-Pekka Pajunen
Elfriede Jelinekin tuotannon matka Suomeen ja suomeksi

Näytelmästä: Clara S. | vas. Anne Nielsen, Katarina McAlester, Tomi Salmela, Jukka Pitkänen ja Marja-Leena Kouki
Näytelmästä: Clara S. | vas. Anne Nielsen, Katarina McAlester, Tomi Salmela, Jukka Pitkänen ja Marja-Leena Kouki | Kuva: Teatteri Vantaa

Kaikki on mahdollista. Mahdottoman toteuttaminen vie vain enemmän aikaa.


Buchcover Klavierspielerin Bild: Rowohlt Verlag Elämässä on lukuisia kohtaamisia, jotka jäävät kaihertamaan mielen sopukoihin, ja yksi sellaisista oli Elfriede Jelinekin kirja Die Klavierspielerin, jonka ostin nuorena opiskelijana Interrail-matkallani Saksassa kesällä 1985. Eräs tuttavani oli kehunut kirjailijan kieltä ja suositellut etenkin Jelinekin näytelmiä luettavakseni. Tuttu kirjailijanimi ja halpa pokkari kutsuivat ostamaan. Nuoren tytön kasvutarina julmasti dominoivan äidin helmoissa ja varttuminen kompleksiseksi seksuaalifantasioitaan toteuttavaksi naiseksi tuntui aluksi mahdottomalta lähestyä, eikä vähiten vaikean, taitojeni äärirajoilla liikkuvan kielen vuoksi. Kirjan kulttuurinen vimma ja ajatusten hurja ryöppy ahdettuna kaikkiin suuntiin kurkotteleviin kielellisiin kenttiin jätti kuitenkin vahvan jälkensä ja halusin tutustua muuhunkin Jelinekin tuotantoon.
 
Luin innolla Jelinekin näytelmiä ja innostuin etenkin hänen rohkeudestaan käyttää kieltä instrumenttina, jota kielioppi ja sanasto eivät kahlinneet. Myös yhteiskunnallisesti päivänpolttavat aiheet tuntuivat tärkeiltä. Syksyllä 1989 Frankfurtin kirjamessuilta kuului kummia, koska Jelinekin romaani Lust aiheutti pienoisen skandaalin. Kirjaa pidettiin pornografisena ja äärimmäisen kylmänä, jopa kyynisenä, mutta kieleltään uutta luovana. Tartuin uteliaana kirjaan. Tehtaanjohtajan rouvan ahdistava elämä miehensä seksileluna ja karkumatka nuoren miehen pauloissa todella johtivat väistämättä karuun loppuun, mutta kirja toki käsittelikin nimenomaan ihmisten esineellistymistä ja tunteettoman hedonismin valtaa. Pornografinen kuvasto ja kielenkäyttö vääntyivät ja vääristyivät Jelinekin käsittelyssä irvikuvaksi miehisestä vallasta ja alistamisesta. Yksikään kirjan henkilö ei nostattanut myötätuntoa ja kylmyys kalvoi jopa lukiessa.
 
Näytelmästä: Clara S. Näytelmästä Clara S. | Anne Nielsen (vas.) ja Katarina McAlester | Kuva: Teatteri Vantaa Suomentajan urani ensimmäinen merkittävä konkreettinen kohtaaminen Jelinekin kanssa tapahtui 90-luvun puolivälissä, kun tutustuin ikäiseeni teatteriohjaajaan Maiju Sallakseen, joka oli opiskellut ohjaajaksi Berliinissä ja tutustunut sitä kautta laajasti saksankieliseen dramatiikkaan, myös Jelinekin tuotantoon. Maiju oli tarjonnut Jelinekin näytelmiä moniin teattereihin ja viimein Vantaan Tikkurilassa sijaitseva Teatteri Kehä III (nykyään Teatteri Vantaa) uskaltautui ottamaan näytelmän Clara S. ohjelmistoonsa. Säveltäjä Robert Schumannin vähemmälle huomiolle jääneestä säveltäjä- ja pianistivaimosta Clara Schumannista kertovan näytelmän tapahtumat Jelinek oli siirtänyt 20-luvulle italialaisen runoilijan Gabriele D'Annunzion Gardajärven huvilalle, missä eräänlaista haaremia pitänyt eksentrikko oli kerännyt ympärilleen kuuluisia naistaiteilijoita. Käännösprosessi osoittautui todella haastavaksi, suunnitteluryhmä joutui odottelemaan ja työskentelemään synopsisten ja tekstifragmenttien kanssa, mutta esitys saatiin kuin saatiinkin ensi-iltaan talvella 1996. Näyttelijöiden ja esityksen pianistin rohkea heittäytyminen, ohjaajan hienot ja epäsovinnaisetkin ideat sekä Tiina Makkosen upea kokonaisvaltainen lavastus nostattivat esityksen lentoon ja siitä tuli arvostelu- ja yleisömenestys. Hannu Harju kirjoitti Helsingin Sanomissa: ”Kehä III:een menevien on turha odottaa hienostunutta kamarinäytelmää, jonka taustalla soisi Schumannien musiikki. Ehkäpä joku sellaisenkin Jelinekin näytelmästä tekisi, mutta ei ainakaan ohjaaja Maiju Sallas. Ja hyväkin ettei tee - nyt lopputulos on nimittäin voimakasta ja onnistunutta, osin irvokkaisiin mittoihin nousevaa teatteria. (...) Värikäs dialogi on rakenteeltaan saksalaisen raskasta, pitkälauseista, mutta Jukka-Pekka Pajusen käännös silti yllättävän puhuttavaa, notkeaa ja näyttelijöiden suussa sujuvaa.” (HS 19.2.1996)
 
Matkani Jelinekin yhä monologisempien näytelmien parissa jatkui tutustumalla kirjailijan tuotantoon etupäässä Saksassa Mülheim a/d Ruhrin Stücke-festivaalin yhteydessä järjestetyissä kansainvälisissä näytelmäkääntäjien työpajoissa. Työpajojen ansiosta olen sukeltanut kollegoiden ja teatteriammattilaisten seurassa Jelinekin kielen ja ajattelun syvyyksiin sekä saanut nähdä lukuisia näyttämötoteutuksia hänen teksteistään.
 
Seuraavan kerran Suomessa tarjoutui yllättäen mahdollisuus nähdä näyttämötulkinta Jelinekin näytelmästä maaliskuussa 1999, kun Deutsches Schauspielhaus Hamburg vieraili Espoon Teatterissa Jossi Wielerin ohjauksella näytelmästä Wolken.Heim. Helsingin Sanomien kriitikko Kirsikka Moring piti esityksestä ja ihmetteli, miten moinen ”teatterivierailu Euroopan huipulta aivan ilma mitään syytä” oli kutsuttu Espooseen. Moring nosti Jelinekin kielialueensa kirjailijoiden ehdottomaan eliittiin. Kollaasimaisessa tekstissä Jelinek lainaa mm. Hölderliniä, Hegeliä, Heideggeria ja RAF-terroristi Gudrun Enssliniä ja Moring kirjoittaa kiittävässä arviossaan: ”Jelinekin teksti luo runollisia kauhuskenaarioita kansasta, kansankodista, kansallisromantiikan ja -sosialismin perinnöstä. Kansa olemme Me, Euroopan alkukansa saksalaiset. Suuret runoilijat ja filosofit ovat antaneet kansalle kielen, sielun ja mielen, jolla kumartua isänmaansa puoleen ja uhrautua. Kansa tarvitsee sankareita.” (HS 29.3.1999)
 
Kun Ruotsin akatemian ovet 7.10.2004 avattiin ja muutama minuutti myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan nimi, Elfriede Jelinek, oli ilmoitettu, alkoi puhelimeni soida. Suomalainen teatteriväki tunsi jo Jelinekin nimen, mutta kustantamot ja kulttuuritoimittajat tuntuivat olevan ymmällään eivätkä oikein osanneet luonnehtia todellisen yllätyspalkitun teoksia. Jopa lyhyet palkintoperustelut kuulostivat sangen ylimalkaisilta. Niissä kiitettiin kielen musikaalista virtaa ja mainittiin, että Jelinekin tekstit tuovat ilmi poikkeuksellisella kielellisellä kiihkolla yhteiskunnallisten klišeiden absurdiutta ja alistavaa valtaa.
 
Pianonsoittaja_kansikuva Kuva: Otava Suomalaisista kustantamoista Otava ennätti ensimmäisenä apajille ja pian istuinkin työpöytäni ääressä kääntämässä Jelinekin romaania Die Klavierspielerin. Palasin siis 20 vuoden jälkeen kirjaan, joka oli jäänyt vaivaamaan mieltäni vuosikausiksi. Työ oli jälleen hidasta ja haastavaa, eikä vähiten ajatusten monikerroksisuuden, tekstin musiikillisen vyörytyksen ja merkityskenttien punosten sekä assosiatiivisen leikkisyyden vuoksi. Onneksi kustannustoimittaja jaksoi kannustaa ja vaatia riittävän sinnikkäästi, ja niinpä viimein syksyllä 2005 ilmestyi ensimmäinen suomennettu Jelinekin romaani Pianonsoittaja. Kirjan vastaanotto oli kahtalainen, mutta ainakin Helsingin Sanomissa kriitikko Mervi Kantokorpi jakeli kiitoksia: ”Romaanin asenne on leppymätön, eikä se lupaa armoa patriarkaatille tuomiossaan. Taiteista korkein - musiikki - tai muut hengentuotteet eivät voi parantaa itse rakentamaansa. Kirjailijan epäkiitollinen tehtävä on tämän maailmanjärjestyksen riisuminen. Sen Elfriede Jelinek tekee hirvittävän hyvin.” (HS, 11.12.2005) Uurastukseni kirjan parissa palkittiin seuraavana vuonna kahdella palkinnolla, Valtion kirjallisuuspalkinnolla sekä Otavan Kirjasäätiön Erkki Reenpää -suomentajapalkinnolla.
 
Muutaman vuoden kuluttua sain tarjouksen kääntää Otavalle toisen romaanin Lust, joka ilmestyi vuonna 2008 nimellä Halu. Tällä kertaa olin jo sinut Jelinekin kielen ja muodon kanssa, ja työ sujuikin hieman joutuisammin. Kirjailija siteeraa teoksessaan jokseenkin omalakisesti erityisesti Hölderlinin runoja sekä Schubertin lied-sanoituksia, ja alkutekstin vaikutelma on hyvin musiikillinen. Satu Taskinen kirjoitti Voima-lehden kritiikissään: ”Sanojen suhde toisiinsa uusissa ja hyvin epätavallisissa yhteyksissä tuo niihin moneen suuntaan samanaikaisesti avautuvia merkityksiä. Ne hajoavat tavanomaisessa merkityksessään ja räjähtävät auki kuin tähti tai sitten uppoavat itseensä kuin mustaan aukkoon.” (Satu Taskinen, Voima 8.5.2011)

Viimeisimmät kohtaamiseni Jelinekin tuotannon kanssa ovat olleet näytelmiä. Nobelin palkinnon jälkeen kirjailija on keskittynyt teatteriteksteissään lähinnä nykypäivän Euroopan mielentilojen tutkiskeluun. Hän nostaa esiin yksittäistapauksia, joiden kautta hän avaa käsityksiään mm. kansallismielisyyden kasvusta, rahavallan epäinhimillisyydestä, historian unohtamisesta tai suoranaisesta vääristelystä, aatteiden ja uskontojen valjastamisesta kyseenalaisiin ja jopa väkivaltaisiin tarkoituksiin sekä muukalaisvihasta. Näytelmässä Rechnitz (Tuhon enkeli) Jelinek nostaa esiin 180 juutalaisen pakkotyöläisen joukkomurhan Rechnitzin pikkukaupungissa juuri ennen toisen maailmansodan loppumista vuonna 1945. Sen suorittivat kaupungin linnassa juhlineet paikalliset. Ruumiit haudattiin ja alkoi unohtamisen ketju, joka ulottuu meidän päiviimme asti. Vaikka teko ja tekijät olivat tiedossa, kukaan ei joutunut vastaamaan teoistaan. Tätä allegoriaa Jelinek pyörittää tekstissään fuugamaisesti ja lukuisia kertoja varioiden. Keskeiseksi nousee kertojien, sanansaattajien, rooli: mitä kukin minäkin aikana kertoo vai vaikeneeko täysin? Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen innostui tekstistä ja tarjosi sitä Jalostamo-kollektiiville (nyk. Jalostamo²). Lähes kahden vuoden aherruksen jälkeen ensi-ilta toteutui huhtikuussa 2015 Teatterimontussa Tampereella ja lisäesityksiä järjestettiin Helsingissä Kiasma-teatterissa talvella 2016. Kriitikko Maria Säkö kirjoitti Tampereen esityksestä: ”Menneisyyden laukaukset pamahtelevat nykypäivässä ja rikkovat ehjää tarinaa ja kieltä. Ja samalla täytyy kuitenkin yrittää yhä uudelleen selvittää syyllisyyttä, uhrina olemista, pahuuden ongelmaa. Viiden "sanansaattajan" eli näyttelijän Rechnitz antaisi eväitä hyvinkin artistiseen tulkintaan, mutta Jalostamo-kollektiivi kulkee omaan suuntaansa. Kaikki on sisäistettyä, harkittua, vilpittömän henkilökohtaista.” (HS 9.4.2015)
  Kohtaus näytelmästä Rechnitz_Tuhon_enkeli Kuva: Jalostamo-kollektiivi / kuvaaja: Petri Kovalainen Matkani mahdottoman toteuttamisen kanssa jatkuu. Vaikka olen jokaisen Jelinek-suomennokseni valmistuttua vakaasti vakuuttanut, että ei enää ikipäivinä, niin lokakuussa 2018 ilmestyi kaksi näytelmää sisältävä sähköinen kirja, jonka kustansi Goethe-Institut. Kirja sisältää näytelmän Rechnitz (Tuhon enkeli) lisäksi toisen näytelmäsuomennoksen Viha (Wut), jonka keskiössä ovat vuonna 2015 Pariisissa Charlie Hebdo -satiirilehden toimitukseen ja juutalaisten supermarkettiin tehdyt terrori-iskut. Näiden veritekojen kautta Jelinek pohtii muun muassa terrorismin yhteyttä eri uskontojen jumaliin sekä sosiaalisten medioiden vaikutusta tekojen julkituomisessa. Jelinekillä on edelleen paljon sanottavaa ja voimia sekä rohkeutta kirjoittaa myös ikäviä asioita. Hän panee itsensä alttiiksi vihapuheille ja suoranaiselle vihalle, kuten myös teatterit, jotka esittävät hänen näytelmiään. Vaikeneminen ei ole Jelinekille vaihtoehto ja siksi suomennettavaa riittänee myös lähivuosina.

Etusivulle

Top