Hilkka-Liisa Iivanainen
LEIKKIÄ KESKELLÄ HILJAISUUTTA

Pyjamapukuinen nainen, kuollut päästäinen pienessä muovipussissa, pöly, rakennuspöly tai muu kasauma.
Spermajäljet, surmajäljet, lika, tahra. Stigma.

Tällaisia assosiaatioita nousee mieleen nyt, tekstin ensimmäisen läpiluvun jälkeen.
 

Työskentelyni Elfriede Jelinekin Rechnitz (Tuhon enkeli) -näytelmän parissa alkoi vuonna 2013, kun helsinkiläinen Jalostamo-kollektiivi (nyk. Jalostamo2) kutsui minut vierailevaksi ohjaajaksi. Konsultoituani luottokollegaani Jukka-Pekka Pajusta ehdotin Jalostamolle Jelinekin näytelmää. Jelinekin tekstiin pohjautuvan esityksen valmistaminen sisälsi monta itselleni tärkeää näkökulmaa: se oli ulkomaisen nykynäytelmän kantaesitys Suomessa, naiskirjailijan kirjoittama, muodoltaan haastava, liki ’mahdoton’ näyttämöteksti. Se käsitteli läpeensä julmaa ja kuolemasta kumpuavaa aiheistoa, annihilaatiota ja vaikenemista. Halusin taiteilijana antautua materiaalille, jonka parissa työskentelisin oman kompetenssini äärirajoilla. Tai ehkä halusin samastua Jelinekiin, kuka tietää.

Aloitimme liki kolmen vuoden mittaisen projektin. Sen lopputulemana toteutui esitys nimeltä Rechnitz (Tuhon enkeli) yhteistyössä useiden tuotantopartnerien kanssa. Näyttämöteos perustui Jukka-Pekka Pajusen suomennokseen Jelinekin saksankielisestä alkuperäistekstistä Rechnitz (Der Würgeengel).
Taiteellinen suunnittelu, harjoittelu ja esitykset tapahtuivat vuosina 2014–2016 useissa työpajoissa ja harjoitusjaksoissa, sekä kahdessa eri esitystilassa Tampereen yliopiston Nätyn (Teatterityön tutkinto-ohjelman) Teatterimontussa huhtikuussa 2015 sekä Kiasma-teatterissa tammikuussa 2016. Aluksi työskentelin suunnittelijoiden (Petri Tuhkanen, Janne Hast ja Paula Varis) sekä esiintyjien (Tanjalotta Räikkä, Anna Lipponen, Hannes Mikkelsson, Jarkko Mandelin ja Elisa Salo) kanssa 3-15 sivua pitkien tekstifragmenttien parissa. Kokonaisen suomennoksen valmistuttua alkuvuodesta 2015 alkoi pidempi harjoitusjakso.

Suomennoksen alkuperäispituus oli 124 sivua, esityksemme lopullisen käsikirjoituksen mitta puolestaan noin 45 sivua. Silti esityksen kesto ylitti ensi-illassaan kolme tuntia. Esitys jakaantui kolmeen näytökseen, joista ensimmäinen oli fiktiivinen luento ja keskimmäinen alppimaailmaa henkivä, ironinen after ski -juhla. Kolmannen näytöksen keskiössä oli sushi-illallinen maatuvassa maisemassa.
 
Kuva: Jalostamo-kollektiivi / kuvaaja: Petri Kovalainen Yksi Rechnitz (Tuhon enkeli) -näytelmän läpikulkevista aiheista, omasta historiasta hiljeneminen tai sen valikoiva käsitteleminen, on ehkäpä keskeisin yhdistävä tekijä tekstin tapahtumamaan (Itävalta) ja esityksemme toteuttamismaan (Suomi) välillä. En kuitenkaan ohjaajana rakentanut esityksen dramaturgiaa niin, että näyttämötilanteet rinnastuisivat suoraan Suomeen. Tekstin assosioiva ja toisteinen luonne tuntui liian voimakkaalta taipuakseen suoraan rinnastamiseen. Rechnitz vaikutti aihetason kansallisesta tunnistuspisteestä huolimatta väistävän rinnastamista ja yhtäläisyysmerkkien vetämistä. Teksti tarjosi tapaa uppoutua teoksen maailmaan mielikuvituksen kautta. Silti havainto hiljenevästä kansakunnasta ja yksittäisen ihmisen päätöksestä vaieta oli pakko käsitellä, ja käänsimme joitakin tekstejä suomalaiseen kontekstiin harjoitusaikana. Niistä aukesi uusi reitti: Jelinekin tekstiin syntyi ’ultra-henkilökohtainen’ suhde.
 
Tässä me kehimme jonkinlaista yhteyttä omien henkilöhistorioidemme sekä Euroopan lähihistorian synkimmän aikakauden välille. Me ollaan kivoja ja hirvittäviä.
Sound of Music on acid. Että vaan lauletaan, tanssitaan, tanssitaan, tanssitaan ja tanssitaan.
 
Päätin työskennellä tekstin äärellä myöntäen oman tyhmyyteni ja kärsimättömyyteni. Näytelmä inspiroi mielikuvitteluun, tosin tuo mielikuvittelu tuntui pakottavan minut jonnekin psykoanalyysin ja painajaisen väliseen limboon. Jelinekin kieli ja intertekstuaalisuus sekä Pajusen suomennos loivat kiinnostavan ristiriidan: koimme voimakasta halua oppimiseen ja asioiden faktatason ymmärtämiseen, toisaalta halusimme välillä tahallisesti ymmärtää väärin tapahtumien ’kovan ytimen’ ja vain leikkiä. Tämä saattaakin olla Jelinekin tekstien ja niiden näyttämöllistämisen keskeinen jännite. Sen voi havaita Rechnitz (Tuhon enkeli) -tekstin ensimmäisellä sivulla, jossa Jelinek ilmoittaa pitkän ja tarkan näyttämötoiminnan ohjeistuksen jälkeen: ”Kaiken voi tietysti tehdä myös aivan toisin, kuten aina minun tekstieni suhteen.”
 
Harjoittelimme usein leikkien, höpsötellen. Riveiltä ja niiden välistä paljastui myös monta kevyttä ja miellyttävää mielikuvaa, vaikka tapahtumatason julmuudesta ei voinutkaan irtisanoutua. Vaikka Jelinek ei varsinaisesti tarjoa henkilöitä draamallisessa mielessä, yhdeksi merkittävimmäksi henkilöitymäksi muodostui tekstissä toistuva sanansaattajan hahmo. Näitä sanansaattaja-persoonia aloimme kehitellä leikkien. Eräässä harjoituksessa annoin esiintyjille kouluratsastuksen kilpailuradan ohjeistuksen. Esiintyjien tuli oman ymmärryksensä mukaan toteuttaa se näyttämöllä. Toisin sanoen, he leikkivät puoliksi näkymätöntä ratsukkoa, jolla oli tärkeä tehtävä suoritettavanaan. Tulimmekin omillemme kun työskentelyyn yhdistyivät leikillisyys, musiikki tai liike. Hyödynsin ohjaajana näitä lähestymistapoja myös siirtyessämme kohti epämiellyttäviä tunnelmia ja tapahtumia. Harjoitteleminen oli parhaimmillaan mielikuvia ruokkivaa ja keinojen kritisoinnista vapaata.
 
Esityksessä tärkeää on freskon kaltainen kuvallisuus sekä pittoreskius, sympaattisuus ja leikinomaisuus, sillä kaikkea ympäröi brutaalin faktan raskas massa. Ehkä esityksessä voikin tulla aistein havaittavaksi ’hiljaisen keskiluokan’ näennäinen hellämielisyys ja aggressiottomuus. Että kuten keskiluokka, tämä esityskin on kontrolloitu, mutta muotonsa sisällä sinkoileva; sisältä raaka, ulkoa nätti ja napakka.
 
Rechnitz (Tuhon enkeli) on tekstinä mielestäni hiljaista mutta voimakasta huutoa, manauksen ja profetian kaltaista ryöppyä. Huomaankin nyt, kolme vuotta kantaesityksen ohjaamisen jälkeen, miettiväni eniten sitä miten suomalaisiin vaikuttaa tietoinen vaikeneminen, hiljeneminen ja hiljentäminen. Vasta vuonna 2018, Suomen itsenäisyyden ja sisällissodan historian muistelemisen äärellä, nuo aiheet nousevat minulle kuoleman ja leikin kuvastoa voimakkaammiksi. Se lienee osin merkki siitä miten aikaan sidottua näytelmän valmistaminen on, mutta ennen kaikkea se on todiste siitä miten älykkäällä tavalla Jelinekin näytelmä Rechnitz (Tuhon enkeli) toimii yksilöllisesti, tajunnan keskustelukumppanina.
 
——
Kursivoidut otteet Iivanaisen työmuistiinpanoista vuosilta 2013-2016.

Etusivulle