Residenssin jälkeisiä ajatuksia
Terveisiä Gáregasnjárgasta

Residenssit ovat tärkeä osa The Right To Be Cold -projektia. Tässä artikkelissa Sunna Nousuniemi kertoo, miten residenssin järjestäminen Marie-Andrée Gillille toi hänet entistä lähemmäksi esivanhempiensa maata. 

Kirjoittanut Sunna Nousuniemi

Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, jäin pohtimaan, miten ihmeessä selittäisin residenssi-käsitteen saameksi. Käsite on syntynyt länsimaisessa taidemaailmassa, enkä tiedä, miten kääntäisin sen. Sen sijaan, että yrittäisin sovittaa vieraan ajatuksen saamelaiskontekstiin, aloin ajatella, millainen olisi Gáregasnjárgasta kumpuava paikallinen, käytännöllinen ja filosofinen saamelaislähtökohta residenssille. Jaan nyt kanssanne oman osani tästä matkasta. 

Siemenet on istutettu 

Heinäkuu 2018. Olen ystäväni seurana, kun tämä poimii kukkia Nukkumajoen varrella Anárissa. Kesä on kuumin pitkään aikaan. Keskustelemme ystäväni kanssa maailman tilanteesta ja mietimme, miten voisimme tehdä hyvää yhteisössämme. Unelmoimme paikasta, johon ihmiset voisivat kokoontua olemaan luovia. Puhumme tuohtuneina hotellista, jonka rakentamista kyläämme suunnitellaan, vaikka meillä on jo hotelleja, kun taas paikallisten asunnot ovat harvassa. 

Ystäväni mainitsee, että hän on nähnyt tämän ennenkin: lomakylät ilmestyivät 90-luvulla, lama iski, lomakylät tyhjenivät ja lopulta hylättiin. Ystäväni sanoo, että niin käy uudestaan; tällä kertaa tyhjilleen jäävät luksushotellit. Jatkamme kukkien poimimista ja mainitsen, että perheelläni on esivanhempiemme mailla vanha lomakylä, mutta siteeni paikkaan on heikentynyt. Ystäväni innostuu ja odottaa, että minäkin tajuan. Siinä hetkessä syntyy unelma, jossa kaikuu sama totuus kuin tässäkin tarinassa: parhaat oivallukset syntyvät luonnossa, toisten seurassa. 

Suhteiden vaaliminen 

Marraskuu 2019. Goethe-Institut on kutsunut minut keskustelemaan The Right to Be Cold -residenssistä muiden napaseudun kulttuurityöntekijöiden, aktivistien, tutkijoiden ja taiteilijoiden kanssa Helsinkiin. Otan kutsun vastaan ja soitan paikalliselle poronkasvattajalle. Ostan savustettua poronkylkeä vietäviksi. 

Poronkylkeä aamiaiseksi. Vasemmalta: Aka Niviâna, Sunna Nousuniemi, Asinnajaq ja Dine Arnannguaq Fenger Lynge syömässä poronkylkeä ja valmistautumassa The Right To Be Cold -kokouksen toiseen päivään Helsingissä. | © henkilökohtainen Marraskuu 2020. Dáiddadállu, Guovdageaidnussa sijaitseva saamelainen taiteilijakollektiivi, järjestää EadnámetMaidin, monialaisen tapahtuman, johon voi osallistua Áltássa ja netissä. Tapahtumassa keskustellaan väkivallasta Äitiämme, maata, kohtaan. EadnámetMaid oli jatkoa SápmiToo 2019 -tapahtumalle, jossa luotiin keskustelua sukupuolirooleista ja #MeToosta Saamenmaassa. Haluan tässä kohtaa nostaa Dáiddadállua esiin loistavana esimerkkinä itsehallinnosta: siitä, miten ohjat voi ottaa käsiin kollektiivina raivatakseen uutta tietä saamelaisessa yhteisössä taiteen ja keskustelun kautta. 

Palataan kuitenkin asiaan. EadnámetMaidin digipuolella saamelaisaktivisti ja duojár Jenni Laiti piti tärkeän puheen Eallit olmmožin (Ihmisenä eläminen) ja tarjosi käytännön työkaluja, joilla tuoda merkitystä kaaoksen keskelle. Yksi näistä oli saamelainen dikšut oktavuođaid -ajatus:

”Yhteistyö ja funktionaaliset sosiaaliset verkostot ovat keino selvitä ja pärjätä, ennen, nyt ja tulevaisuudessa. Viime aikoina olen saanut tarkoitusta yhteyksistäni huolehtimisesta, olen vaalinut suhteitani. Tämä tarkoittaa arvonantamista, suhteet ovat vastuu ja ne ovat paikallisia.” 

Jennin puhe tuntui antavan minulle kadottamani avaimet ja kyvyn sovittaa ajattelutapaani. Aloin pohtimaan, milloin ja missä opin unelmoimaan turvasta ja hoitamaan suhteitani. Palaan ajatuksissani lapsuuteeni, jolloin ystäväni ja minä katosimme leikin maailmaan rakentaessamme kaikenlaisia majoja ja pesiä metsään, kivien väliin, lumeen, heinään ja veteen. Muistan yhä, kuinka ihmeellistä oli, kun löysimme jonkun toisen tekemän majan: tuntui kun vastaan olisi tullut jotain pyhää. Kerran pääsin käymään isoveljeni ja hänen ystäviensä majassa, jonka he olivat rakentaneet lapsina kotimetsäämme. Oli jännittävää pohtia, mitä he olivat kuvitelleet majassa. Mistä he unelmoivat? Täyttikö maja heidät ilolla samalla kun muu maailma katosi näkyvistä? 

Kenen unelmia me nyt unelmoimme? 

Otetaan rakkaus takaisin 

Aivan kuten Jenni sanoi, keskeistä sekä saamelaisissa tietojärjestelmissä että dekolonisaatiossa on suhteiden rakentaminen, uudelleenrakentaminen ja korjaaminen. Samasta teemasta puhutaan All My Relations -podcastin jaksossa ”All My Loving Relations”: kuinka ammoisista ajoista alkuperäiskansoille on ollut elintärkeää suhteiden rakentaminen – ihmissuhteiden, luontosuhteiden, näkymättömien suhteiden. Nämä oppijärjestelmät ja elämänkatsomukset kuitenkin romutti kolonisaatio, joka ”häiritsi rakkaussuhteitamme, häiritsi kulttuurista muistiamme”, kuten asian ilmaisee yksi podcastin juontajista, sosiologi ja datasoturi Desi Small Rodriguez, pohjoisen cheyenne ja chicana. 

Tämä lainaus auttoi minua sanoittamaan mitä residenssi voisi tarkoittaa saamelaisessa kontekstissa, tai ainakin omassa kontekstissani. Se on paikka muistamiselle ja rakkauden takaisin ottamiselle, itsehallinnon harjoittelemiselle ja suhteiden rakentamiselle. Se on sukupolvien välinen, vastavuoroinen voima, joka on sidottu maahan: setäni pitää maan elossa vain asuttamalla sitä, kalastamalla ja tekemällä muuta tärkeää työtä yhteisössä. Isäni kirjoittaa tarinoita sukulaisistamme ja Gáregasnjárgan menneistä tapahtumista. Hän myös johti residenssin valtavaa siivousoperaatiota, jossa setäni perhe ja minä autoimme. Pikkuserkkuni Laura on käyttänyt lukemattomia tunteja elvyttäen sukulaistemme joikuja. He, ja niin moni muu, ovat punoneet tämän yhteisön.  

Marie-Andrée Anárjohkan varrella Gáregasnjárgassa. Ensimmäisenä päivänä lähdimme levolliselle kävelylle luontoon oppiaksemme toistemme tarinat. | © henkilökohtainen Marraskuussa 2021, kun Marie-Andrée vietti kaksi viikkoa TRTBC-residenssistään luonani, en tuntenut oloani järjestäjäksi vaan ennemmin paikan välittäjäksi – se kun kantaa niin paljon vanhempaa tietoutta ja tapoja kuin minä. Näytimme toisillemme elokuvia yhteisöistämme ja kuuntelimme pikkuserkkuani joikaamassa perheemme puulle. Kuuntelimme kappaleita ja perhetarinoita samalla kun teimme helmikirjontaa tai vierailimme paikoissa. Tuntui kuin olisin tuonut esivanhempieni muistot lähemmäksi. Laitoin ruokaa, jota áhkorohkkini, edesmennyt isoäitini, oli laittanut. Vastineeksi Marie-Andrée teki meille poutinea, Quebecin lahjaa maailmalle. Tuntui kuin kauan kadonneet sukulaiset olisivat heränneet residenssin aikana eloon. Residenssistä tuli tila, jossa kaikki elävä, inhimillinen, luonnollinen ja näkymätön kokoontui juhlimaan. 

Loppusanat 

Jo lapsena olen ystävieni kanssa unelmoinut, kuvitellut ja rakentanut mielikuvitusmaailmoja. Vaikka kyseessä olisikin vain tilapäinen, rakennettu leikkipaikka, kuten lumiluola, joka sulaa keväällä, nuo hetket pitivät sisällään vaihtoehtoisia todellisuuksia. Pystyn yhä tuntemaan lumilinnan lämmön, kun makasin porontaljalla katselemassa tähtiä jäätävässä yössä rakas ystävä vierelläni. Nuo ohikiitävät hetket ovat aina arvokkaita. 

Tshinashkumitin – giitos eatnet – kiitos, Marie-Andrée, että sain vahvistaa sidettäni esivanhempien maahan kanssasi. 



Tämä teksti on inspiroitunut työstä ja keskusteluista seuraavien ihmisten ja kollektiivien kanssa: 

Piia Kangas 

Taiteilijakollektiivi Dáiddadállu – EadnámetMaid 2020 

Jenni Laiti – Eallit olmmožin, 2020 

All My Relations -podcast – All My Loving Relations (Desi Small Rodriguez, Matika Wilbur ja Adrienne Keene) 

Marie-Andrée Gill 

 Niillasaččat