Nevfel Cumart
Nevfel Cumart, s. 1964, on julkaissut 18 runoteosta ja lukeutuu näin sukupolvensa tuotteliaimpiin runoilijoihin. Hän on opiskellut turkologiaa, arabistiikkaa, iranistiikkaa ja islamtieteitä Bambergissa, missä on asunut 1992 lähtien vapaana kirjailijana, kääntäjänä ja puhujana. Cumartilta on ilmestynyt paitsi lyriikka saksaksi, englanniksi ja turkiksi myös kertomuskokoelma sekä proosaa, artikkeleita ja kirjallisia esseitä antologioissa ja alan julkaisuissa.
Cumart on kääntänyt useiden turkkilaiskirjailijoiden teoksia ja julkaissut lukuisia artikkeleita, henkilökuvia ja arvosteluja turkkilaisesta modernismin ajan kirjallisuudesta ja islamia käsittelevistä aiheista. Hän on toimittanut yhteensä 12 antologiaa. Vuodesta 1992 lähtien hän on Bambergin kaupunkilehden „Fränkische Nacht“ kirjallisuustoimituksen päällikkönä ja kirjoittanut lehtien „Fränkischer Tag“ ja „Nürnberger Nachrichten“ kulttuurisivuille.
Cumart on saanut kirjallisesta tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia, mm. Kulturpreis Bayern (2008), Kulturpreis der Oberfrankenstiftung (2009), Pax-Bank-Preis (2011). Vuonna 2012 hän toimi lyriikan professorina Innsbruckin yliopistossa. Vuonna 2014 Saksan liittotasavallan presidentti Gauck myönsi hänelle ansioristin Bundesverdienstkreuz am Bande.
Cumart on Erlangenin kirjallisuusseuran (NGL) puheenjohtaja, Saksan P.E.N.-keskuksen, Euroopan kirjailijaliiton (DIE KOGGE) ja Oberfrankenin saksalaiskirjailijoiden liiton (VS) johtokunnan jäsen. Hän kuuluu Georges Anawati –säätiön tieteelliseen neuvostoon, joka edistää kristittyjen ja muslimien välistä dialogia.
Nevfel Cumart työskenteli lokakuussa 2018 Goethe-Institutin kutsumana residenssikirjailijana Tampereella.
Cumart on kääntänyt useiden turkkilaiskirjailijoiden teoksia ja julkaissut lukuisia artikkeleita, henkilökuvia ja arvosteluja turkkilaisesta modernismin ajan kirjallisuudesta ja islamia käsittelevistä aiheista. Hän on toimittanut yhteensä 12 antologiaa. Vuodesta 1992 lähtien hän on Bambergin kaupunkilehden „Fränkische Nacht“ kirjallisuustoimituksen päällikkönä ja kirjoittanut lehtien „Fränkischer Tag“ ja „Nürnberger Nachrichten“ kulttuurisivuille.
Cumart on saanut kirjallisesta tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia, mm. Kulturpreis Bayern (2008), Kulturpreis der Oberfrankenstiftung (2009), Pax-Bank-Preis (2011). Vuonna 2012 hän toimi lyriikan professorina Innsbruckin yliopistossa. Vuonna 2014 Saksan liittotasavallan presidentti Gauck myönsi hänelle ansioristin Bundesverdienstkreuz am Bande.
Cumart on Erlangenin kirjallisuusseuran (NGL) puheenjohtaja, Saksan P.E.N.-keskuksen, Euroopan kirjailijaliiton (DIE KOGGE) ja Oberfrankenin saksalaiskirjailijoiden liiton (VS) johtokunnan jäsen. Hän kuuluu Georges Anawati –säätiön tieteelliseen neuvostoon, joka edistää kristittyjen ja muslimien välistä dialogia.
Nevfel Cumart työskenteli lokakuussa 2018 Goethe-Institutin kutsumana residenssikirjailijana Tampereella.
Suomen-päiväkirja
“Nyt olen saapunut Tampereelle.”
Ensimmäinen lauseeni Suomessa. Ensimmäinen lauseeni residenssikirjailijana. Ensimmäinen lauseeni – orpona!
Vielä muutama päivä sitten olin Adanassa. Etelä-Turkissa. Laitakaupungin ahtaalla sivukadulla. Täällä on isäni pieni talo. Täältä alkoi hänen matkansa 57 vuotta sitten, kun hän lähti leivän perässä kaukomaille – Almanyaan. Saksaan.
Saksa – minulle kotimaa. Isälleni aina työn maa, enimmäkseen kaipauksen maa, usein katkeruuden maa, toisinaan toivon maa, hyvin harvoin onnenmaa, ikuisesti vieras maa. Kun hän lähti sinne aikoinaan, hän ei voinut aavistaa, ettei enää palaisi kotiin. Ennen kuin kuolemassa.
Saksassa hän tutustui vieraan maan väreihin, näki ensimmäisen kerran lunta ja jäätä. Siellä syntyivät hänen kolme lastaan. Siellä hän hitsasi putkia yötä päivää. Siellä kuolema vei häneltä yhden hänen pojistaan ja aviovaimon. Siellä hän sai surkean pienen invalidieläkkeen. Mutta haudatuksi hän halusi tulla Turkkiin. Kotimaan multaan. Se oli hänen toivomuksensa. Niinpä matka hänen kohdallaan päättyy tänne ahtaalle sivukadulle, jolle kaikki ovat kokoontuneet hyvästelemään hänet.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä surujuhlaa. Jaoimme Koraanin lukemisen jälkeen pelkästään seitsemäntenä päivänä 600 ruokapakettia. Kaikki tapahtui ulkona, tukahduttavalla pikkukadulla. 37 asteen helle. Varjoa ei juuri missään. Jatkuva suruvieraiden virta. Lukemattomia ihmisiä aamusta iltaan. Monet viipyvät tuntikausia, jotkut koko päivän. Serkkujani, jotka tulevat joka päivä ja viipyvät pitkään. Loputtomasti muita sukulaisia, joita en edes tunne. Ihmisiä naapurustosta, lähitienoolta. Ja jokainen haluaa tavata minut. Vanhimpana poikana Sinun täytyy olla läsnä koko ajan, Sinun täytyy edustaa perhettä. Jokainen haluaa puristaa kättäsi, jokainen haluaa ilmaista osanottonsa. Et ole hetkeäkään yksin. Ei aikaa, ei tilaa surra. Eikä nukkumisesta tule mitään. Helteen takia, ajatusten takia, surun takia.
Ne olivat ensimmäiset hautajaiseni Turkissa. Islamilaisen perinteen mukaan hautajaiset on pidettävä 24 tunnin kuluessa. Siis saman tien! 15 vuotta sitten en ehtinyt matkustaa ajoissa äitini hautajaisiin. Siitä sukulaiseni syyttävät minua vielä tänäkin päivänä. Myös isäni hautajaisissa. ”Kun äitisi kuoli… missä Sinä silloin olit?” Tuo syytös vainoaa minua luultavasti elämäni loppuun saakka…
Nyt olen siis saapunut Tampereelle. Tähän pieneen puutaloon metsän reunassa. Saapunut hiljaisuuteen, yksinäisyyteen. Saapunut ilman isää. Mutta sydän surua täynnä. En tiedä, löytävätkö inspiraatio ja runonsäkeet minut täältä. Sellaista on olla runoilija. Mutta padotut kyyneleet löytävät minut varmasti. Sellaista on olla poika!
Suomennos: Arja Nevalainen
Ensimmäinen lauseeni Suomessa. Ensimmäinen lauseeni residenssikirjailijana. Ensimmäinen lauseeni – orpona!
Vielä muutama päivä sitten olin Adanassa. Etelä-Turkissa. Laitakaupungin ahtaalla sivukadulla. Täällä on isäni pieni talo. Täältä alkoi hänen matkansa 57 vuotta sitten, kun hän lähti leivän perässä kaukomaille – Almanyaan. Saksaan.
Saksa – minulle kotimaa. Isälleni aina työn maa, enimmäkseen kaipauksen maa, usein katkeruuden maa, toisinaan toivon maa, hyvin harvoin onnenmaa, ikuisesti vieras maa. Kun hän lähti sinne aikoinaan, hän ei voinut aavistaa, ettei enää palaisi kotiin. Ennen kuin kuolemassa.
Saksassa hän tutustui vieraan maan väreihin, näki ensimmäisen kerran lunta ja jäätä. Siellä syntyivät hänen kolme lastaan. Siellä hän hitsasi putkia yötä päivää. Siellä kuolema vei häneltä yhden hänen pojistaan ja aviovaimon. Siellä hän sai surkean pienen invalidieläkkeen. Mutta haudatuksi hän halusi tulla Turkkiin. Kotimaan multaan. Se oli hänen toivomuksensa. Niinpä matka hänen kohdallaan päättyy tänne ahtaalle sivukadulle, jolle kaikki ovat kokoontuneet hyvästelemään hänet.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä surujuhlaa. Jaoimme Koraanin lukemisen jälkeen pelkästään seitsemäntenä päivänä 600 ruokapakettia. Kaikki tapahtui ulkona, tukahduttavalla pikkukadulla. 37 asteen helle. Varjoa ei juuri missään. Jatkuva suruvieraiden virta. Lukemattomia ihmisiä aamusta iltaan. Monet viipyvät tuntikausia, jotkut koko päivän. Serkkujani, jotka tulevat joka päivä ja viipyvät pitkään. Loputtomasti muita sukulaisia, joita en edes tunne. Ihmisiä naapurustosta, lähitienoolta. Ja jokainen haluaa tavata minut. Vanhimpana poikana Sinun täytyy olla läsnä koko ajan, Sinun täytyy edustaa perhettä. Jokainen haluaa puristaa kättäsi, jokainen haluaa ilmaista osanottonsa. Et ole hetkeäkään yksin. Ei aikaa, ei tilaa surra. Eikä nukkumisesta tule mitään. Helteen takia, ajatusten takia, surun takia.
Ne olivat ensimmäiset hautajaiseni Turkissa. Islamilaisen perinteen mukaan hautajaiset on pidettävä 24 tunnin kuluessa. Siis saman tien! 15 vuotta sitten en ehtinyt matkustaa ajoissa äitini hautajaisiin. Siitä sukulaiseni syyttävät minua vielä tänäkin päivänä. Myös isäni hautajaisissa. ”Kun äitisi kuoli… missä Sinä silloin olit?” Tuo syytös vainoaa minua luultavasti elämäni loppuun saakka…
Nyt olen siis saapunut Tampereelle. Tähän pieneen puutaloon metsän reunassa. Saapunut hiljaisuuteen, yksinäisyyteen. Saapunut ilman isää. Mutta sydän surua täynnä. En tiedä, löytävätkö inspiraatio ja runonsäkeet minut täältä. Sellaista on olla runoilija. Mutta padotut kyyneleet löytävät minut varmasti. Sellaista on olla poika!
Suomennos: Arja Nevalainen
Kun minut kaksi vuotta sitten kutsuttiin Helsinkiin, minulla oli kaksi sovittua tapaamista jo kolme viikkoa ennen Bambergista lähtöäni: Helsingin yliopiston germanistiikan opiskelijat halusivat ehdottomasti viettää iltaa kanssani. Ja Mikko, Goethe-Institutin silloinen johtaja, halusi ehdottomasti viedä minut suomalaiseen saunaan!
Opiskelijat veivät minut yhteen suosikkikapakoistaan. Siitä tuli hauska ilta, paljon ajatustenvaihtoa ja yhtä paljon (tai ehkä sitäkin enemmän) olutta. Ja illan päätteeksi minun piti nauttia nuorten seuralaisteni silmien alla perisuomalainen drinkki. Salmiakkisnapsi. (Valitettavasti en enää muista tuon lievästi sanoen totuttelua vaativan snapsin nimeä!)
Kaksi päivää myöhemmin Mikko haki minut yliopistolta ja menimme erittäin suosittuun miesten saunaan. Tuo luullakseni Helsingin vanhin sauna sijaitsi järven rannalla. (Valitettavasti en enää muista senkään nimeä!) Ulkona oli hyytävän kylmä, myrskysi ja satoi. Sisällä syöksyin tapahtumien pyörteisiin, kävin läpi kaikki saunomisen vaiheet ja laskeuduin välillä jopa jääkylmään järviveteen. Sillä seurauksella, että oloni myöhemmin samana päivänä yliopiston paneelikeskustelussa oli turhankin „rentoutunut“…
Myös tällä kertaa minulla oli sovittu tapaaminen jo ennen kuin matkustin Suomeen residenssikirjailijaksi. Nina, Tampereen saksalaisen kulttuurikeskuksen johtaja, oli ehdottanut, että tekisin hänen ja hänen tyttäriensä kanssa retken Helsingistä Tallinnaan. En ole koskaan ollut Virossa ja lisäksi pidän merellä olosta. Niinpä matkustimme Tallinnaan „Star“ –nimisellä autolautalla, joka muistutti pikemminkin pientä risteilyalusta. Yhdessä muutamien satojen muiden ihmisten kanssa.
Tallinnassa meitä odotti valitettavasti sadesää ja melko autio, sievä vanha kaupunki, joka hieman aurinkoisemmalla säällä olisi näyttänyt varmasti paljon houkuttelevammalta. Me emme välittäneet sateesta, vaeltelimme vanhan kaupungin lukuisilla pikkukaduilla, otimme muutamia valokuvia (minä epäammattimaisesti kännykällä, Nina erittäin ammattimaisesti oikealla kameralla!), kävimme pienessä museossa ja menimme myöhemmin pieneen pizzeriaan, niin että lapset saivat vatsansa täyteen.
Illalla matkustimme sitten takaisin Helsinkiin. Autolautta oli kasvanut päivän aikana ja sen nimi oli nyt „Megastar“. Enemmän tilaa, enemmän ravintoloita, enemmän baareja ja enemmän ihmisiä kuin menomatkalla. Ja enemmän alkoholia! Olen harvoin elämässäni nähnyt niin paljon miehiä ja naisia istumassa ravintolapöydissä ja nauttimassa alkoholia kuin „Megastarilla“! Ja yhtä harvoin olen nähnyt niin monia miehiä (ja myös naisia) ostamassa niin paljon alkoholia. Kuormalavoittain oluttölkkejä. Laatikoittain vodka- ja viskipulloja ja muuta alkoholia. Jotkut kuljettivat ostoksensa omissa nokkakärryissään suoraan autoihinsa alakannelle. (Toiset poistuivat myöhemmin laivasta täysiä kasseja ja ostoskärryjä ja jopa nokkakärryjä mukanaan raahaten. Jotkut horjahtelevin askelin…)
Puolen tunnen välein kovaääniset mainostivat Tax free -myymälöiden uskomattoman edullisia erikoistarjouksia ja joka kerran kuulutuksissa muistutettiin, että lähes koko kansi 8 on yhtä Tax free –myymälää. Kun viimeinen kuulutus ennen Helsinkiin tuloa kaikui ilmoille, en lopulta kyennyt hillitsemään uteliaisuuttani. Ajattelin, että voisin ehkä ostaa pullon viskiä. Ehkä itselleni, iltojeni iloksi runoilijan kammiooni Tampereelle. Tai lahjaksi ystävälle. Siispä kohti Tax free -myymälää. Suklaan, hajuvesien ja kosmetiikan hinnoista minulla ei ole mitään käsitystä. Mutta joidenkin viskilaatujen hinnoista olen hyvinkin tietoinen. Ystäväni Wolf on nimittäin todellinen viskin tuntija, jolla on valtava kokoelma tuota „elämän vettä“. Ja minä kuuntelen aina mielelläni, kun hän kertoo viskeistä, niiden aromeista ja niiden hinnoista.
„Megastarin“ Tax free –areenalla myytiin alehintaan vanhaa kunnon irlantilaista, arkikäyttöön soveltuvaa „Jamesonia“! 20 prosenttia alennusta! Ja hinta oli kaksinkertainen Saksaan verrattuna! Mutta suomalaisille vain puolet Helsingin hinnasta, kuten minulle laivalla kerrottiin. En ole erityisen hyvä matematiikassa. Mutta jos en täysin erehdy, kyseinen viskipullo maksaa Helsingissä neljä kertaa niin paljon kuin Saksassa! Ei huono syy runoilijalle olla juomatta viskiä neljään viikkoon…
Suomennos: Arja Nevalainen
Opiskelijat veivät minut yhteen suosikkikapakoistaan. Siitä tuli hauska ilta, paljon ajatustenvaihtoa ja yhtä paljon (tai ehkä sitäkin enemmän) olutta. Ja illan päätteeksi minun piti nauttia nuorten seuralaisteni silmien alla perisuomalainen drinkki. Salmiakkisnapsi. (Valitettavasti en enää muista tuon lievästi sanoen totuttelua vaativan snapsin nimeä!)
Kaksi päivää myöhemmin Mikko haki minut yliopistolta ja menimme erittäin suosittuun miesten saunaan. Tuo luullakseni Helsingin vanhin sauna sijaitsi järven rannalla. (Valitettavasti en enää muista senkään nimeä!) Ulkona oli hyytävän kylmä, myrskysi ja satoi. Sisällä syöksyin tapahtumien pyörteisiin, kävin läpi kaikki saunomisen vaiheet ja laskeuduin välillä jopa jääkylmään järviveteen. Sillä seurauksella, että oloni myöhemmin samana päivänä yliopiston paneelikeskustelussa oli turhankin „rentoutunut“…
Myös tällä kertaa minulla oli sovittu tapaaminen jo ennen kuin matkustin Suomeen residenssikirjailijaksi. Nina, Tampereen saksalaisen kulttuurikeskuksen johtaja, oli ehdottanut, että tekisin hänen ja hänen tyttäriensä kanssa retken Helsingistä Tallinnaan. En ole koskaan ollut Virossa ja lisäksi pidän merellä olosta. Niinpä matkustimme Tallinnaan „Star“ –nimisellä autolautalla, joka muistutti pikemminkin pientä risteilyalusta. Yhdessä muutamien satojen muiden ihmisten kanssa.
Tallinnassa meitä odotti valitettavasti sadesää ja melko autio, sievä vanha kaupunki, joka hieman aurinkoisemmalla säällä olisi näyttänyt varmasti paljon houkuttelevammalta. Me emme välittäneet sateesta, vaeltelimme vanhan kaupungin lukuisilla pikkukaduilla, otimme muutamia valokuvia (minä epäammattimaisesti kännykällä, Nina erittäin ammattimaisesti oikealla kameralla!), kävimme pienessä museossa ja menimme myöhemmin pieneen pizzeriaan, niin että lapset saivat vatsansa täyteen.
Illalla matkustimme sitten takaisin Helsinkiin. Autolautta oli kasvanut päivän aikana ja sen nimi oli nyt „Megastar“. Enemmän tilaa, enemmän ravintoloita, enemmän baareja ja enemmän ihmisiä kuin menomatkalla. Ja enemmän alkoholia! Olen harvoin elämässäni nähnyt niin paljon miehiä ja naisia istumassa ravintolapöydissä ja nauttimassa alkoholia kuin „Megastarilla“! Ja yhtä harvoin olen nähnyt niin monia miehiä (ja myös naisia) ostamassa niin paljon alkoholia. Kuormalavoittain oluttölkkejä. Laatikoittain vodka- ja viskipulloja ja muuta alkoholia. Jotkut kuljettivat ostoksensa omissa nokkakärryissään suoraan autoihinsa alakannelle. (Toiset poistuivat myöhemmin laivasta täysiä kasseja ja ostoskärryjä ja jopa nokkakärryjä mukanaan raahaten. Jotkut horjahtelevin askelin…)
Puolen tunnen välein kovaääniset mainostivat Tax free -myymälöiden uskomattoman edullisia erikoistarjouksia ja joka kerran kuulutuksissa muistutettiin, että lähes koko kansi 8 on yhtä Tax free –myymälää. Kun viimeinen kuulutus ennen Helsinkiin tuloa kaikui ilmoille, en lopulta kyennyt hillitsemään uteliaisuuttani. Ajattelin, että voisin ehkä ostaa pullon viskiä. Ehkä itselleni, iltojeni iloksi runoilijan kammiooni Tampereelle. Tai lahjaksi ystävälle. Siispä kohti Tax free -myymälää. Suklaan, hajuvesien ja kosmetiikan hinnoista minulla ei ole mitään käsitystä. Mutta joidenkin viskilaatujen hinnoista olen hyvinkin tietoinen. Ystäväni Wolf on nimittäin todellinen viskin tuntija, jolla on valtava kokoelma tuota „elämän vettä“. Ja minä kuuntelen aina mielelläni, kun hän kertoo viskeistä, niiden aromeista ja niiden hinnoista.
„Megastarin“ Tax free –areenalla myytiin alehintaan vanhaa kunnon irlantilaista, arkikäyttöön soveltuvaa „Jamesonia“! 20 prosenttia alennusta! Ja hinta oli kaksinkertainen Saksaan verrattuna! Mutta suomalaisille vain puolet Helsingin hinnasta, kuten minulle laivalla kerrottiin. En ole erityisen hyvä matematiikassa. Mutta jos en täysin erehdy, kyseinen viskipullo maksaa Helsingissä neljä kertaa niin paljon kuin Saksassa! Ei huono syy runoilijalle olla juomatta viskiä neljään viikkoon…
Suomennos: Arja Nevalainen
„Televisiosta tulee näköjään tänä iltana jalkapalloa. Mestarien liigan ottelu mahdollisesti?“
Se oli ensimmäinen kysymykseni ja esitin sen yleisölle jo ennen kuin esittelin itseni. Kun Nina oli varmuuden vuoksi kääntänyt nuo kaksi lausetta suomeksi, paikalla olevat naiset puhkesivat nauruun. Ja koska tilaisuuteen oli saapunut pelkkiä naisia, koko yleisö siis nauroi!
Olimme kirjamuseo „Pukstaavin“ kahvilassa Sastamalassa ja näin käynnistyi kirjallisuusilta ihastuttavan leppoisissa tunnelmissa ja erittäin kodikkaassa ympäristössä. Esitin runojani saksaksi ja englanniksi. Nina käänsi spontaanit tarinani ja siirtymät runojen välillä, naisten kysymykset ja minun vastaukseni. (Ja pidin tarkasti huolta siitä, että käytin vain lyhyitä lauseita, niin ettei kääntämistehtävä kävisi liian raskaaksi…)
Ennen tapahtuman alkua museon johtaja Pama Alavilo esitteli minulle yläkerran lämmöllä ja taidolla rakennetun näyttelyn. Ja luultavasti ihmetteli, kun viivyin pitkään katselemassa kirjasinlaatikoita, joita juuri kukaan ei enää edes muista. Eihän hän voinut tietää, että minulla oli runsaasti omakohtaista kokemusta juuri tuollaisista kirjasinlaatikoista. Käsilatomoissa kussakin laatikossa säilytettiin tietyn kirjasityypin eri kokoiset kirjakkeet. Setäni Vehbin kirjapainossa katselin usein kuinka yksittäisiä sivuja tai käyntikortteja painettiin vanhoilla, liitoksissaan natisevilla Heidelberg-painokoneilla. Sitä ennen kirjaimet ladottiin yksitellen paikoilleen manuaalisesti. Sanaa „digipaino“ ei vielä ollut olemassakaan!
Tilaisuuden jälkeen menimme Ninan luokse. Hän onnistui taikomaan pikavauhtia pöytään herkullisen avokado-juustospagetin ja eteeni kylmän oluen. Itse en valitettavasti onnistunut sytyttämään tulta ruokailuhuoneen takkaan! Neljän tai viiden yrityksen jälkeen luovutin…
Myöhemmin illalla, huoneessani matkustajakodissa (vai oliko se sittenkin hotelli? Tiedän vain olleeni sen ainoa asukas…) tunsin vahvan oluen vaikutuksen kehossani. Ja vuoteessa maatessani tulivat myös museovierailun jälkivaikutukset. Mieleeni palasi loputtomasti muistoja setäni Vehbin kirjapainosta. Kesälomilla, jotka aina vietin perheeni kanssa Adanassa, oli tuo vanha, tunkkainen kirjapaino kuin toinen kotini. Erityisesti vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen aikoihin, kun olot olivat erittäin rauhattomat ja armeijan julistamat ulkonaliikkumiskiellot tavallisia, vietin setäni kirjapainossa lukemattomat päivät aamusta iltaan saakka.
Kirjapaino oli seissyt paikoillaan iät ja ajat. Verisen maailmansodan, kolme sotilasvallankaappausta, sotkuisen avioeron, neljä pahankurista poikaa – kirjapaino kesti ne kaikki! Siellä minä tein töitä apupoikana, kokosin pahvilaatikoita, leikkasin paperia, lajittelin paperiarkkeja ja sain jopa „palkkaa“. Siellä opin laskemaan tunteja ja kunnioittamaan paperia! (Siitä lähtien en ole koskaan elämässäni tuhlannut paperia!) Ja iltaisin istuin setäni kanssa syömässä hänen vaimonsa herkullisia alkupaloja ja juomassa anisviinaa. (Ja täytyy tunnustaa, että pidän rakista enemmän kuin suomalaisesta salmiakkisnapsista).
Setäni Vehbi joi joka ilta. Tietääkseni todella joka ikinen ilta! Eräänä päivänä hän kuoli maksakirroosiin luultavasti juuri massiivisen alkoholinkulutuksen vuoksi ja jätti jälkeensä kirjapainon. Sekä käsinsidotun kirjan, joka sisälsi hänen elämäntarinansa. Se oli kirjoitettu känsäisin käsin mutta niin kauniilla käsialalla, että se saattaisi häpeään joka ikisen kalligrafin Istanbulista Abu Dhabiin!
Seuraava runo on omistettu setäni kirjapainolle ja muistuttaa siitä, kuinka kallisarvoista paperi voi joillekin ihmisille olla:
kunnioitus
minun setäni
kirjapainossa
ei tuhlattu
sormenleveyttäkään
paperia
koska se on kallista
sanoi teepoika
koska se on tehty puusta
sanoi oppipoika
koska se antaa meille leivän
sanoi kisälli
koska se on sielumme
sanoi setäni
Suomennos: Arja Nevalainen
Se oli ensimmäinen kysymykseni ja esitin sen yleisölle jo ennen kuin esittelin itseni. Kun Nina oli varmuuden vuoksi kääntänyt nuo kaksi lausetta suomeksi, paikalla olevat naiset puhkesivat nauruun. Ja koska tilaisuuteen oli saapunut pelkkiä naisia, koko yleisö siis nauroi!
Olimme kirjamuseo „Pukstaavin“ kahvilassa Sastamalassa ja näin käynnistyi kirjallisuusilta ihastuttavan leppoisissa tunnelmissa ja erittäin kodikkaassa ympäristössä. Esitin runojani saksaksi ja englanniksi. Nina käänsi spontaanit tarinani ja siirtymät runojen välillä, naisten kysymykset ja minun vastaukseni. (Ja pidin tarkasti huolta siitä, että käytin vain lyhyitä lauseita, niin ettei kääntämistehtävä kävisi liian raskaaksi…)
Ennen tapahtuman alkua museon johtaja Pama Alavilo esitteli minulle yläkerran lämmöllä ja taidolla rakennetun näyttelyn. Ja luultavasti ihmetteli, kun viivyin pitkään katselemassa kirjasinlaatikoita, joita juuri kukaan ei enää edes muista. Eihän hän voinut tietää, että minulla oli runsaasti omakohtaista kokemusta juuri tuollaisista kirjasinlaatikoista. Käsilatomoissa kussakin laatikossa säilytettiin tietyn kirjasityypin eri kokoiset kirjakkeet. Setäni Vehbin kirjapainossa katselin usein kuinka yksittäisiä sivuja tai käyntikortteja painettiin vanhoilla, liitoksissaan natisevilla Heidelberg-painokoneilla. Sitä ennen kirjaimet ladottiin yksitellen paikoilleen manuaalisesti. Sanaa „digipaino“ ei vielä ollut olemassakaan!
Tilaisuuden jälkeen menimme Ninan luokse. Hän onnistui taikomaan pikavauhtia pöytään herkullisen avokado-juustospagetin ja eteeni kylmän oluen. Itse en valitettavasti onnistunut sytyttämään tulta ruokailuhuoneen takkaan! Neljän tai viiden yrityksen jälkeen luovutin…
Myöhemmin illalla, huoneessani matkustajakodissa (vai oliko se sittenkin hotelli? Tiedän vain olleeni sen ainoa asukas…) tunsin vahvan oluen vaikutuksen kehossani. Ja vuoteessa maatessani tulivat myös museovierailun jälkivaikutukset. Mieleeni palasi loputtomasti muistoja setäni Vehbin kirjapainosta. Kesälomilla, jotka aina vietin perheeni kanssa Adanassa, oli tuo vanha, tunkkainen kirjapaino kuin toinen kotini. Erityisesti vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen aikoihin, kun olot olivat erittäin rauhattomat ja armeijan julistamat ulkonaliikkumiskiellot tavallisia, vietin setäni kirjapainossa lukemattomat päivät aamusta iltaan saakka.
Kirjapaino oli seissyt paikoillaan iät ja ajat. Verisen maailmansodan, kolme sotilasvallankaappausta, sotkuisen avioeron, neljä pahankurista poikaa – kirjapaino kesti ne kaikki! Siellä minä tein töitä apupoikana, kokosin pahvilaatikoita, leikkasin paperia, lajittelin paperiarkkeja ja sain jopa „palkkaa“. Siellä opin laskemaan tunteja ja kunnioittamaan paperia! (Siitä lähtien en ole koskaan elämässäni tuhlannut paperia!) Ja iltaisin istuin setäni kanssa syömässä hänen vaimonsa herkullisia alkupaloja ja juomassa anisviinaa. (Ja täytyy tunnustaa, että pidän rakista enemmän kuin suomalaisesta salmiakkisnapsista).
Setäni Vehbi joi joka ilta. Tietääkseni todella joka ikinen ilta! Eräänä päivänä hän kuoli maksakirroosiin luultavasti juuri massiivisen alkoholinkulutuksen vuoksi ja jätti jälkeensä kirjapainon. Sekä käsinsidotun kirjan, joka sisälsi hänen elämäntarinansa. Se oli kirjoitettu känsäisin käsin mutta niin kauniilla käsialalla, että se saattaisi häpeään joka ikisen kalligrafin Istanbulista Abu Dhabiin!
Seuraava runo on omistettu setäni kirjapainolle ja muistuttaa siitä, kuinka kallisarvoista paperi voi joillekin ihmisille olla:
kunnioitus
minun setäni
kirjapainossa
ei tuhlattu
sormenleveyttäkään
paperia
koska se on kallista
sanoi teepoika
koska se on tehty puusta
sanoi oppipoika
koska se antaa meille leivän
sanoi kisälli
koska se on sielumme
sanoi setäni
Suomennos: Arja Nevalainen
"Teitä minäkin haluaisin opettaa!“
Sanat tulevat sydämestäni, kun katselen nuorta yleisöäni. On toinen kirjallisuustilaisuuteni Tampereen klassillisessa lyseossa. Kaksi päivää aiemmin paikalla oli yli 40 oppilasta, tänään hieman vähemmän. He istuvat edessäni neljässä puolikaaren muotoisessa tuolirivissä. Aivan kiltisti. Aivan hiljaa. Lauhkeina kuin lampaat. — Tuleekohan tässä kohtaa kellekään mieleen trilleri Das Schweigen der Lämmer (suom. Uhrilampaat)?
Tosin toivoisin heidän olevan hieman eloisampia ja aktiivisempia (ja tilaisuuden toisella puoliskolla esiintyikin varovaista yritystä siihen suuntaan), mutta toistaiseksi vain nautin hiljaisuudesta tilassa. Nautin siitä, ettei minun tarvitse korottaa ääntäni. Riittää, kun esitän runojani ja tarinoita niiden välissä normaalilla puheäänellä. Ja nautin siitä, että voin istua mukavasti pöydän ääressä. Ainoa voimanponnistus on, että minun täytyy muuntaa lauseeni ja tarinani silmänräpäyksessä kielellisesti helpompaan muotoon. Sillä heidän saksanopettajansa Laura kertoi, etteivät nuoret ole vielä kovin pitkällä saksanopinnoissaan. Se onkin ainoa haaste tässä muuten rennossa tilaisuudessa.
Monissa saksalaisissa oppilaitoksissa tilanne on täysin toinen… Kun vierailen kouluissa, joissa on runsaasti sosiaalisia ongelmia, tuntuu usein siltä, että suurin osa energiasta menee tilanteen rauhoittamiseen ja oppilaiden pitämiseen kurissa. Joskus tunnen itseni eläintenkesyttäjäksi, jonka tehtävänä on kesyttää lauma pieniä (ja joskus suuriakin) leijonia ja tiikereitä. Ja koska minut hyvin usein kutsutaan juuri sellaisiin kouluihin, on erityinen ilo esiintyä välillä vaikka katolisessa tyttökoulussa, jossa kaikki sujuu yleensä rauhallisesti ja sivistyneesti. Tai sitten Tampereen klassillisessa lyseossa.
Tiedän yleisön hiljaisuuden johtuvan osin siitä, että nuoret ovat saksanopinnoissaan vasta alussa. Mutta tiedän myös, että vaikka he osaisivat erittäin hyvin saksaa, tilaisuus sujuisi huomattavasti rauhallisemmin kuin useimmissa saksalaisissa kouluissa. Sillä suomalaiset ovat (Huomio, nyt seuraa stereotypia!) yleensä hillittyjä ihmisiä, jotka ovat myös mielellään hiljaa.
Apropoo stereotypiat: Joskus käytän työssäni apuna stereotypioita, kuten usein muutkin opettajat. Opetan kulttuurienvälistä kommunikaatiota ja jos haluan intensiivisten työskentelyjaksojen välillä vähän rentouttaa tunnelmaa (ja kirvoittaa muutamat naurut), kerron opiskelijoille toisistaan poikkeavista kulttuurisista kategorioista, käsityksistä ja mielikuvista. Esimerkiksi eroista suhteessa tilaan, siis siitä kuinka eri kulttuureissa suhtaudutaan läheisyyteen tai etäisyyteen, tai vaikkapa aikaan.
Suhteessa aikaan on huimia eroja: Opiskelin vuosia sitten Kairossa ja asuin saman katon alla jemeniläisen, väitöskirjaansa valmistelevan Abbasin kanssa. Kerran hän ehdotti minulle tapaamista seuraavasti: „Rakas veljeni Naufal, tavataanko huomenna kymmeneltä Tahririn aukiolla ja mennään kahville. Jos en ole tullut yhteentoista mennessä, ole kiltti ja odota kahteentoista, ja yhdeltä voit jo lähteä…“
Tai kerron muutaman esimerkin kulttuurien välisistä väärinkäsityksistä, joita non-verbaalinen viestintä saattaa synnyttää. Kiinalaisten pään nyökyttely neuvottelun tai esityksen aikana on yksi esimerkki. (Se ei suinkaan ilmaise myöntymistä, vaan pelkästään sitä, että toinen kuuntelee). Toinen on japanilaisten hymyily keskustelukumppanin kertoessa perhettään kohdanneesta kuolemantapauksesta. (Mikä ei suinkaan merkitse pieteetin puutetta…). Tai nimenomaan suomalaisten vaikeneminen, joka ei suinkaan ole osoitus mielenkiinnon puutteesta. (Mutta joka voisi hyvinkin ajaa espanjalaisen tai kolumbialaisen keskustelukumppanin hulluuden partaalle.)
Täytyy myöntää, että myös minä olen pohjimmiltani ihminen, joka on välillä mielellään hiljaa. Siinä suhteessa en luultavasti ole mikään tyypillinen turkkilainen. (Mutta nyt saavat stereotyypit riittää!). Seison jatkuvasti yleisön edessä puhumassa (tai istun, kuten Tampereella), mikä voi olla syynä siihen, että olen vähemmän muodollisissa tilanteissa mielelläni myös joskus hiljaa. Tai se, että kuuntelen mielelläni muita ihmisiä. Tai se, että olen perehtynyt jonkin verran buddhalaisuuteen ja meditoin. (Mindfullness-kurssilla joudun joskus olemaan hiljaa kokonaisen päivän).
Apropoo meditaatio: Tarkkaavaisuus ja tiedostaminen ovat buddhalaisen mielenvalmennuksen peruspilareita. Niinpä Buddha Shakyamuni kiteytti 2500 vuotta sitten oppinsa perusajatuksen seuraavaan tapaan: „Katsominen on pelkkää näkemistä, kuunteleminen on pelkkää kuulemista, koskettaminen on pelkkää koskettamista, haistaminen on vain haistamista…“ Suomi oli tuolloin ja on edelleen hyvin kaukana Intiasta, missä Buddha Shakyamuni valaistui ja opetti 45 vuoden ajan. Suomen buddhalaisille hänellä olisi luultavasti vielä tämä täydennys: „Vaikeneminen merkitsee pelkästään sitä, ettei sanota mitään.“!
Suomennos: Arja Nevalainen
Sanat tulevat sydämestäni, kun katselen nuorta yleisöäni. On toinen kirjallisuustilaisuuteni Tampereen klassillisessa lyseossa. Kaksi päivää aiemmin paikalla oli yli 40 oppilasta, tänään hieman vähemmän. He istuvat edessäni neljässä puolikaaren muotoisessa tuolirivissä. Aivan kiltisti. Aivan hiljaa. Lauhkeina kuin lampaat. — Tuleekohan tässä kohtaa kellekään mieleen trilleri Das Schweigen der Lämmer (suom. Uhrilampaat)?
Tosin toivoisin heidän olevan hieman eloisampia ja aktiivisempia (ja tilaisuuden toisella puoliskolla esiintyikin varovaista yritystä siihen suuntaan), mutta toistaiseksi vain nautin hiljaisuudesta tilassa. Nautin siitä, ettei minun tarvitse korottaa ääntäni. Riittää, kun esitän runojani ja tarinoita niiden välissä normaalilla puheäänellä. Ja nautin siitä, että voin istua mukavasti pöydän ääressä. Ainoa voimanponnistus on, että minun täytyy muuntaa lauseeni ja tarinani silmänräpäyksessä kielellisesti helpompaan muotoon. Sillä heidän saksanopettajansa Laura kertoi, etteivät nuoret ole vielä kovin pitkällä saksanopinnoissaan. Se onkin ainoa haaste tässä muuten rennossa tilaisuudessa.
Monissa saksalaisissa oppilaitoksissa tilanne on täysin toinen… Kun vierailen kouluissa, joissa on runsaasti sosiaalisia ongelmia, tuntuu usein siltä, että suurin osa energiasta menee tilanteen rauhoittamiseen ja oppilaiden pitämiseen kurissa. Joskus tunnen itseni eläintenkesyttäjäksi, jonka tehtävänä on kesyttää lauma pieniä (ja joskus suuriakin) leijonia ja tiikereitä. Ja koska minut hyvin usein kutsutaan juuri sellaisiin kouluihin, on erityinen ilo esiintyä välillä vaikka katolisessa tyttökoulussa, jossa kaikki sujuu yleensä rauhallisesti ja sivistyneesti. Tai sitten Tampereen klassillisessa lyseossa.
Tiedän yleisön hiljaisuuden johtuvan osin siitä, että nuoret ovat saksanopinnoissaan vasta alussa. Mutta tiedän myös, että vaikka he osaisivat erittäin hyvin saksaa, tilaisuus sujuisi huomattavasti rauhallisemmin kuin useimmissa saksalaisissa kouluissa. Sillä suomalaiset ovat (Huomio, nyt seuraa stereotypia!) yleensä hillittyjä ihmisiä, jotka ovat myös mielellään hiljaa.
Apropoo stereotypiat: Joskus käytän työssäni apuna stereotypioita, kuten usein muutkin opettajat. Opetan kulttuurienvälistä kommunikaatiota ja jos haluan intensiivisten työskentelyjaksojen välillä vähän rentouttaa tunnelmaa (ja kirvoittaa muutamat naurut), kerron opiskelijoille toisistaan poikkeavista kulttuurisista kategorioista, käsityksistä ja mielikuvista. Esimerkiksi eroista suhteessa tilaan, siis siitä kuinka eri kulttuureissa suhtaudutaan läheisyyteen tai etäisyyteen, tai vaikkapa aikaan.
Suhteessa aikaan on huimia eroja: Opiskelin vuosia sitten Kairossa ja asuin saman katon alla jemeniläisen, väitöskirjaansa valmistelevan Abbasin kanssa. Kerran hän ehdotti minulle tapaamista seuraavasti: „Rakas veljeni Naufal, tavataanko huomenna kymmeneltä Tahririn aukiolla ja mennään kahville. Jos en ole tullut yhteentoista mennessä, ole kiltti ja odota kahteentoista, ja yhdeltä voit jo lähteä…“
Tai kerron muutaman esimerkin kulttuurien välisistä väärinkäsityksistä, joita non-verbaalinen viestintä saattaa synnyttää. Kiinalaisten pään nyökyttely neuvottelun tai esityksen aikana on yksi esimerkki. (Se ei suinkaan ilmaise myöntymistä, vaan pelkästään sitä, että toinen kuuntelee). Toinen on japanilaisten hymyily keskustelukumppanin kertoessa perhettään kohdanneesta kuolemantapauksesta. (Mikä ei suinkaan merkitse pieteetin puutetta…). Tai nimenomaan suomalaisten vaikeneminen, joka ei suinkaan ole osoitus mielenkiinnon puutteesta. (Mutta joka voisi hyvinkin ajaa espanjalaisen tai kolumbialaisen keskustelukumppanin hulluuden partaalle.)
Täytyy myöntää, että myös minä olen pohjimmiltani ihminen, joka on välillä mielellään hiljaa. Siinä suhteessa en luultavasti ole mikään tyypillinen turkkilainen. (Mutta nyt saavat stereotyypit riittää!). Seison jatkuvasti yleisön edessä puhumassa (tai istun, kuten Tampereella), mikä voi olla syynä siihen, että olen vähemmän muodollisissa tilanteissa mielelläni myös joskus hiljaa. Tai se, että kuuntelen mielelläni muita ihmisiä. Tai se, että olen perehtynyt jonkin verran buddhalaisuuteen ja meditoin. (Mindfullness-kurssilla joudun joskus olemaan hiljaa kokonaisen päivän).
Apropoo meditaatio: Tarkkaavaisuus ja tiedostaminen ovat buddhalaisen mielenvalmennuksen peruspilareita. Niinpä Buddha Shakyamuni kiteytti 2500 vuotta sitten oppinsa perusajatuksen seuraavaan tapaan: „Katsominen on pelkkää näkemistä, kuunteleminen on pelkkää kuulemista, koskettaminen on pelkkää koskettamista, haistaminen on vain haistamista…“ Suomi oli tuolloin ja on edelleen hyvin kaukana Intiasta, missä Buddha Shakyamuni valaistui ja opetti 45 vuoden ajan. Suomen buddhalaisille hänellä olisi luultavasti vielä tämä täydennys: „Vaikeneminen merkitsee pelkästään sitä, ettei sanota mitään.“!
Suomennos: Arja Nevalainen
Kaptan müsait bir yerde!
Tämä turkinkielinen lause tarkoittaa suomeksi: „Kapteeni, sopivassa kohdassa!“
Mutta henkilö, jolle pyyntö osoitetaan, ei ole kapteeni! Hän ei seiso purjealuksen tai laivan ruorissa. Eikä häntä kehoteta ankkuroimaan huvijahtia kauniiseen lahdenpoukamaan. Tai venettä sopivalle paikalle laituriin. Tämä lyhyt lause sanotaan usein ohimennen, joskus spontaanisti huudahtaen ja aina takaa päin ja se on osoitettu ratin takana istuvalle kuljettajalle. Tällä lauseella häntä pyydetään pysähtymään seuraavassa sopivassa paikassa tien reunaan, jotta matkustaja voi hypätä pois kyydistä. Dolmuşin eli kimppataksin kyydistä. (Käännös on onneton mutten tähän hätään keksi parempaakaan…).
Muistan vielä elävästi turkkilaiset dolmuşit. Minun nuoruudessani ne olivat vanhoja amerikanrautoja, joissa oli rattivaihteet. Dodgeja, Plymoutheja, Chevroleteja ja Cadillaceja… Joidenkin sisätiloja oli muokattu uuteen uskoon. Ja uskokaa tai älkää: Olen ollut Adanassa vanhan Letukan kyydissä (sellaisen, jossa oli ne legendaariset takasiivet) ja tuohon tavalliseen amerikkalaiseen perheautoon oli lisäkseni ahtautunut kymmenen muutakin matkustajaa! (Siihen verrattuna on lasten leikkiä matkustaa nelistään mumbailaisen tai bangkokilaisen tuktukin kyydissä …!)
Näiden vanhojen jenkkirautojen aikakausi on enää muisto vain. Jo vuosien ajan dolmuşin virkaa on toimittanut „minibüs“, pikkubussi. Mutta mikään ei ole periaatteessa muuttunut. Dolmuş ajaa edelleenkin tiettyä reittiä. Matkustaja voi nousta kyytiin ja jäädä pois missä tahansa. Pysäkkejä ei ole. Kun joku haluaa jäädä pois, hän ilmoittaa sen tuota vanhaa fraasia käyttäen (ks. ensimmäinen lause!). Ja se joka haluaa nousta kyytiin, antaa merkin heilauttamalla kättään tien reunassa. Kyyti maksetaan harvoin suoraan kuljettajalle. Kun matkustaja on istuutunut paikalleen, hän ojentaa kyytimaksun jossain vaiheessa ennen pois jäämistään edessään istuvalle asiakkaalle tämän olan yli. Tämä puolestaan ojentaa rahat eteenpäin seuraavalle matkustajalle. Jossain vaiheessa rahat päätyvät kuljettajalle, joka ottaa ne vastaan olkapäänsä yli. Jos kyseessä on tasaraha, asia on sillä selvä. Jos ei, kuljettaja kerää kokoon vaihtorahat ja ojentaa ne jollekulle takanaan istuvalle. Ja tämä puolestaan taakseen ja niin edelleen kunnes vaihtoraha on saapunut perille.
Jos haluaa tietää, millaiseen monitoimisuuteen turkkilainen henkilö pystyy, ei tarvitse kuin tarkkailla dolmuşin kuljettajaa. Hän ohjaa matkustajia täynnä olevaa pikkubussia, pysähtyy vähän väliä tien reunaan ja jatkaa taas matkaansa, avaa ovet ja sulkee ne jälleen, huutaa vähän väliä ikkunasta tai ovesta mitä reittiä ajaa, ottaa vastaan kyytimaksut ja antaa takaisin vaihtorahat – ja nykyisin kaiken lisäksi puhuu samaan aikaan älykännykkäänsä…
Mutta miksi oikeastaan kerron tämän kaiken? Koska bussimatkat Tampereella ovat palauttaneet mieleeni dolmuşilla matkustamisen! Tosin vain yhdessä ainoassa suhteessa: Turkissa ihmiset heilauttavat kättään kadun reunassa, jolloin dolmuş pysähtyy ja ottaa heidät kyytiin – ja aivan samoin tekevät suomalaiset täällä Tampereella! Tosin eivät jossain tien reunassa, vaan oikealla bussipysäkillä! Jotkut osaavat tehdä sen tosi coolisti. Monilla on bussilippu jo kädessään, kun he heilauttavat kättään. Joillakin kämmenpuoli osoittaa vasemmalle bussin suuntaan ja peukalo on hieman pystyssä. Näyttää melkein siltä kuin he liftaisivat.
Olin ensin hämmentynyt, kun näin ensimmäistä kertaa bussin ikkunasta näin tapahtuvan matkustaessani Haiharan „runoilijankammiostani“ Tampereen keskustaan. Tämähän on moderni eurooppalainen maa, jossa kaikki toimii erinomaisesti ja järjestys vallitsee, ajattelin. Ihminen seisoo bussipysäkillä, joka on selkeästi tunnistettavissa sellaiseksi ja usein varustettu jopa pienellä katoksella. Ja silti: Jos et heilauta kättäsi, bussi ei pysähdy eikä ota sinua kyytiin. Näin minulle ovat ainakin kertoneet ne muutamat suomalaiset, joilta olen asiaa varmuuden vuoksi tiedustellut.
Ja nyt olen oppinut jo suorastaan nauttimaan asiasta: Heti kun näen bussin numero 10 lähestyvän, kaivan ladattavan bussikorttini elegantisti oikealla kädelläni paksun Helly Hansen -takkini vasemmasta rintataskusta ja ojennan käsivarteni. Sisäisesti myhäillen odotan pysäkkiä lähestyvää bussia rauhallisin mielin, sillä tiedän, että kuljettaja pysähtyy ja ottaa minut kyytiin.
Suomennos: Arja Nevalainen
Tämä turkinkielinen lause tarkoittaa suomeksi: „Kapteeni, sopivassa kohdassa!“
Mutta henkilö, jolle pyyntö osoitetaan, ei ole kapteeni! Hän ei seiso purjealuksen tai laivan ruorissa. Eikä häntä kehoteta ankkuroimaan huvijahtia kauniiseen lahdenpoukamaan. Tai venettä sopivalle paikalle laituriin. Tämä lyhyt lause sanotaan usein ohimennen, joskus spontaanisti huudahtaen ja aina takaa päin ja se on osoitettu ratin takana istuvalle kuljettajalle. Tällä lauseella häntä pyydetään pysähtymään seuraavassa sopivassa paikassa tien reunaan, jotta matkustaja voi hypätä pois kyydistä. Dolmuşin eli kimppataksin kyydistä. (Käännös on onneton mutten tähän hätään keksi parempaakaan…).
Muistan vielä elävästi turkkilaiset dolmuşit. Minun nuoruudessani ne olivat vanhoja amerikanrautoja, joissa oli rattivaihteet. Dodgeja, Plymoutheja, Chevroleteja ja Cadillaceja… Joidenkin sisätiloja oli muokattu uuteen uskoon. Ja uskokaa tai älkää: Olen ollut Adanassa vanhan Letukan kyydissä (sellaisen, jossa oli ne legendaariset takasiivet) ja tuohon tavalliseen amerikkalaiseen perheautoon oli lisäkseni ahtautunut kymmenen muutakin matkustajaa! (Siihen verrattuna on lasten leikkiä matkustaa nelistään mumbailaisen tai bangkokilaisen tuktukin kyydissä …!)
Näiden vanhojen jenkkirautojen aikakausi on enää muisto vain. Jo vuosien ajan dolmuşin virkaa on toimittanut „minibüs“, pikkubussi. Mutta mikään ei ole periaatteessa muuttunut. Dolmuş ajaa edelleenkin tiettyä reittiä. Matkustaja voi nousta kyytiin ja jäädä pois missä tahansa. Pysäkkejä ei ole. Kun joku haluaa jäädä pois, hän ilmoittaa sen tuota vanhaa fraasia käyttäen (ks. ensimmäinen lause!). Ja se joka haluaa nousta kyytiin, antaa merkin heilauttamalla kättään tien reunassa. Kyyti maksetaan harvoin suoraan kuljettajalle. Kun matkustaja on istuutunut paikalleen, hän ojentaa kyytimaksun jossain vaiheessa ennen pois jäämistään edessään istuvalle asiakkaalle tämän olan yli. Tämä puolestaan ojentaa rahat eteenpäin seuraavalle matkustajalle. Jossain vaiheessa rahat päätyvät kuljettajalle, joka ottaa ne vastaan olkapäänsä yli. Jos kyseessä on tasaraha, asia on sillä selvä. Jos ei, kuljettaja kerää kokoon vaihtorahat ja ojentaa ne jollekulle takanaan istuvalle. Ja tämä puolestaan taakseen ja niin edelleen kunnes vaihtoraha on saapunut perille.
Jos haluaa tietää, millaiseen monitoimisuuteen turkkilainen henkilö pystyy, ei tarvitse kuin tarkkailla dolmuşin kuljettajaa. Hän ohjaa matkustajia täynnä olevaa pikkubussia, pysähtyy vähän väliä tien reunaan ja jatkaa taas matkaansa, avaa ovet ja sulkee ne jälleen, huutaa vähän väliä ikkunasta tai ovesta mitä reittiä ajaa, ottaa vastaan kyytimaksut ja antaa takaisin vaihtorahat – ja nykyisin kaiken lisäksi puhuu samaan aikaan älykännykkäänsä…
Mutta miksi oikeastaan kerron tämän kaiken? Koska bussimatkat Tampereella ovat palauttaneet mieleeni dolmuşilla matkustamisen! Tosin vain yhdessä ainoassa suhteessa: Turkissa ihmiset heilauttavat kättään kadun reunassa, jolloin dolmuş pysähtyy ja ottaa heidät kyytiin – ja aivan samoin tekevät suomalaiset täällä Tampereella! Tosin eivät jossain tien reunassa, vaan oikealla bussipysäkillä! Jotkut osaavat tehdä sen tosi coolisti. Monilla on bussilippu jo kädessään, kun he heilauttavat kättään. Joillakin kämmenpuoli osoittaa vasemmalle bussin suuntaan ja peukalo on hieman pystyssä. Näyttää melkein siltä kuin he liftaisivat.
Olin ensin hämmentynyt, kun näin ensimmäistä kertaa bussin ikkunasta näin tapahtuvan matkustaessani Haiharan „runoilijankammiostani“ Tampereen keskustaan. Tämähän on moderni eurooppalainen maa, jossa kaikki toimii erinomaisesti ja järjestys vallitsee, ajattelin. Ihminen seisoo bussipysäkillä, joka on selkeästi tunnistettavissa sellaiseksi ja usein varustettu jopa pienellä katoksella. Ja silti: Jos et heilauta kättäsi, bussi ei pysähdy eikä ota sinua kyytiin. Näin minulle ovat ainakin kertoneet ne muutamat suomalaiset, joilta olen asiaa varmuuden vuoksi tiedustellut.
Ja nyt olen oppinut jo suorastaan nauttimaan asiasta: Heti kun näen bussin numero 10 lähestyvän, kaivan ladattavan bussikorttini elegantisti oikealla kädelläni paksun Helly Hansen -takkini vasemmasta rintataskusta ja ojennan käsivarteni. Sisäisesti myhäillen odotan pysäkkiä lähestyvää bussia rauhallisin mielin, sillä tiedän, että kuljettaja pysähtyy ja ottaa minut kyytiin.
Suomennos: Arja Nevalainen