Sodankylän elokuvajuhlat perustettiin vuonna 1986. Perustajina olivat Sodankylän kunta sekä suomalaiset elokuvantekijä Anssi Mänttäri, Aki Kaurismäki ja Mika Kaurismäki.
Sodankylän elokuvajuhlat on tunnelmaltaan yksi maailman ainutlaatuisimmista festivaaleista; keskiyön auringon alla kohtaavat maailman kuuluisimmat elokuvaohjaajat, uuden elokuvan nousevat nimet, kansainvälinen yleisö ja tavallinen kadunmies välittömässä ja lämpimässä ilmapiirissä. Tätä festivaalia leimaa ennen kaikkea rakkaus elokuvaan, täältä puuttuvat jäykät muodollisuudet eikä byrokratian viidakkoon eksymisestä ole pelkoa.
Elokuvia näytetään neljässä esityspaikassa ympäri vuorokauden. Vuorokaudenajalla ei ole merkitystä, aurinko paistaa yhtä kirkkaana astuipa yleisö ulos esityksestä kello neljältä aamulla tai iltapäivällä.
Tänäkin vuonna ohjelmistossa on useita saksalaisia tuotantoja ja yhteistuotantoja. Ohjaajavieraina Saksasta Dominik Graf ja Thomas Stuber sekä Sveitsistä Katharina Wyss ja Anja Kofmel.
Chris the Swiss, 2018
Chris the Swiss
Ohjaus: Anja Komfel
(Sveitsi, Kroatia, Saksa, Suomi)
Midnight Sun Film Festival
Anja Kofmelin hybrididokumentti punoo yhteen mielenkiintoisen mysteerin erilaisia kerrontatekniikoita hyödyntäen. Animaatiota ja arkistomateriaalia yhdistelevä Chris the Swiss kertoo Kofmelin toimittajaserkusta, joka lähti 90-luvun alussa Kroatiaan raportoimaan Jugoslavian alueen sotatilanteesta. Myöhemmin perhe sai kuulla suru-uutisen. Chris oli löytynyt erikoisissa olosuhteissa kuolleena, yllään kansainvälisen palkka-armeijan univormu.
Chris the Swiss tuo nähtäväksi harvoin kerrotun tarinan puolueettomista journalisteista, jotka sodan kauhujen keskellä hylkäävät ammattinsa ja päättävät tarttua aseisiin.
Anja Komfel
Midnight Sun Film Festival
Sodankylän elokuvajuhlat on perinteisen epävirallisen festivaalityönjaon mukaan keskittynyt fiktioihin, jolloin dokumentit ovat tulleet kysymykseen vain poikkeuksellisen tasokkuutensa tai muun erityisyytensä ansiosta. Sveitsiläisen Anja Kofmelin Chris the Swiss edustaa näitä molempia puolia, joten on harvinaisen kiinnostavaa saada myös nuori ohjaaja festivaalivieraaksi.
Toukokuussa Cannesin filmijuhlien Kritiikin viikolla huomiota herättäneessä Chris the Swississä Kofmel yhdistää lahjakkaalla tavalla normaaliin dokumenttikerrontaan animaatiojaksoja. Vaikka ”animaatiodokut” eivät enää ole aivan uusi keksintö, on Kofmelin elokuva sikäli lajissaan omaa luokkaansa, että Chris the Swissin animaatiot eivät ole mikään lisuke tai erikoisuustärppi, vaan hänen oman leipälajinsa vaikuttava saavutus.
Luganossa 1982 syntynyt mutta Zürichissä kasvanut Anja Kofmel opiskeli animaatiota Luzernin design- ja taidekoulussa, mistä hänen vuoden 2009 valmistumistyönsä oli seitsenminuuttinen animaatio, Winterhurin festivaalilla parhaana sveitsiläisenä oppilastyönä palkittu Chrigi. Yhdeksän vuotta myöhemmin Kofmelin ex-Jugoslavian sodissa kohtalonsa kokeneen serkun Chrisin tapaus on kehittynyt yli kymmenen kertaa mittavammaksi pitkäksi elokuvaksi, jonka valmistusprosessin aikana sveitsiläisohjaaja vietti 2015–17 pitkiä aikoja kenttätutkimuksissa Kroatiassa sekä kansainvälisen animaatiotiimin johdossa Saksassa.
Mikä tärkeintä, Chris the Swissistä kehittyi Anja Kofmelin pitkän työprosessin kuluessa niin sykähdyttävä tummanpuhuvan animaation ja paljonpuhuvan dokumenttimateriaalin liitto, että on jännittävää saada tekijä Sodankylään esittelemään taatusti paljon keskustelua herättävä elokuvansa.
Das ideale Brautpaar 1954)
The Perfect Couple
Ohjaus: Robert A. Stemmle
(Länsi-Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Das ideale Brautpaar oli varhainen, Jacques Königsteinin isännöimä radio- ja osin TV-ohjelma, jossa testattiin pariskuntien yhteensopivuutta – tunsivatko he toisensa tarpeeksi hyvin vai eivät? Elokuva seuraa kolmea paria ohjelmasta toiseen tarjoten panoraaman varhaisen Länsi-Saksan arkeen. Tämä tarkoittaa, ettei kyseessä ole varsinainen jalkapalloelokuva, mutta se on harvoja esimerkkejä elokuvista, jotka esittävät jalkapallon yhtenä ihmisten vapaa-ajanviettotapana – kuten elokuvat ja televisio, radion ja levyjen kuuntelu tai vaikkapa rivitanssin opettelu! Yksi elokuvan tähdistä on kuitenkin jalkapalloilija: hollantilainen maalivahti Frans de Munck, ensimmäinen hohdokkaimpiin sodanjälkeisiin joukkueisiin kuuluneen FC Kölnin vierastyöläisistä. De Munck oli hyvännäköinen mies ja siksi häntä usein kutsuttiinkin Komistus-Fransiksi. Hän oli päivätöissä kölniläisen muotitavaratalon miesten osastolla, missä hänen läsnäolostaan johtuen kävi tovin aikaa yllättävän paljon naisasiakkaita… Pedagogi, käsikirjoittaja ja todellinen taiteilija Robert Adolf Stemmle tiesi jälleen kerran, kuinka amatöörin kanssa työskennellään. Mutta tämä on vain yksi monista elokuvan riemuista!
Denk ich an Deutschland – Das Wispern im Berg der Dinge, 1997
A Whispering in the Mountain of Things
Ohjaus: Dominik Graf, Michael Althen
(Saksa)
Dominik Graf ohjasi esseedokumentin isästään, sodan jälkeisen ajan tunnetusta näyttelijästä Robert Grafista, jonka loistava ja merkittävä ura päättyi varhaiseen kuolemaan vasta 42 vuoden ikäisenä.
Isän uudelleen löytäminen avasi Grafille uuden taiteellisen polun: esseedokumentin, jonka hän seuraavan kahden vuosikymmenen aikana tekisi täysin omakseen. Jälkeenpäin katsottuna Das Wispern im Berg der Dinge osoittaa olevansa ensimmäinen luku massiivisesta tutkimuksesta Grafin syntymämaan lupauksiin ja lopulta epäonnistumisiin: Länsi-Saksan eli Saksan liittotasavallan, joka romahti marraskuussa -89 itäisen veljensä Saksan demokraattisen tasavallan kanssa.
Der Felsen, 2002
A Map of the Heart
Ohjaus: Dominik Graf
(Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Ollessaan lomalla Calvissa Jürgen kertoo rakastajattarelleen Katrinille jättävänsä tämän ja menevänsä vaimonsa ja lastensa luokse – ja katoaa. Katrin, nyt yksinäisempänä kuin koskaan, ajelehtii läpi kaupungin kuumien päivien ja vielä kuumempien öiden, nauttien mm. kahden muukalaislegioonalaisen romanttisesta huomiosta. Kohtaaminen teinipoika Malten kanssa, joka suorittaa rangaistusta Länsi-Saksan ylläpitämässä nuorisovankilassa Korsikalla, ohjaa Katrinin aivan odottamattomalle elämänpolulle…
Weimar ja Rudolstadt kesällä 1788. Friedrich Schiller tapaa ja rakastuu von Lengfeldin siskoksiin, Carolineen ja Charlotteen. Heidän tavatessaan Caroline on naimisissa, puhtaasti rahallisista syistä, Friedrich Baron von Beulwitzin kanssa, koska siskosten äiti, Charlotte von Kalb, on rahan tarpeensa jäätyään leskeksi. Sosiaaliset tarpeet ja uhmaavan asosiaaliset sydämen ja kehon halut törmäävät vielä vuosikymmenien päästä. Ja silti, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta, näiden kolmen rakkaus toisiaan kohtaan ei koskaan kuole – tietoisesti tai ei, he pitävät tuon viimeisen ah niin tarvittavan intohimon liekin hehkumassa, kunnes kuolema vie veronsa…
Die Katze, 1988
The Cat
Ohjaus: Dominik Graf
(Länsi-Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Rikollinen nero Probek keksi jotain todella häijyä – ja hän tarvitsee siihen avukseen pankinjohtajan vieraantuneen vaimon, Jutan. Kun kura osuu tuulettimeen, poliisi Vossin kunnian hetki on käsillä – miehen, jolla on muutama kana kynittävänään…
Die Katze oli elokuvailmiö 80-luvun loppupuolella: Länsi-Saksan joutsenlaulu, kuten me nykyään siitä ajasta ajattelemme. Kukaan ei tietenkään vielä silloin arvannut, että vuotta myöhemmin tietämämme maailma katoaisi kokonaan…; mutta jotain oli ilmassa, kuten Die Katze vihjailee. Rikostoiminnaksi, joka perustuu perinteiseen kissa-hiiri -leikkiin, se on kuitenkin eriskummallisen melankolinen. Tämä on nähtävissä heti elokuvan alkuteksteistä lähtien, kun Jutta nauttii tullessaan Probekin rivosti hässimäksi Eric Burdon & The Animalsin Good Timesin (1967) soidessa taustalla – epäonnistuminen ja epätoivo ovat pelin säännöt heti ensiruudusta alkaen. Mutta vaikka kaikki meneekin lopulta mönkään, elokuva tekee sen kauniin ja loisteliaan lennokkaasti. Viimeinen dialogi, lakonisen machopuheen klassikko, kuulostaa niin maltilliselta, että kuulija ei voi muuta kuin järkyttyä. Me yritimme, se tuntuu sanovan. Aivan kuten itse maakin, joka pian korvautui jollain samankaltaisella, mutta pahemmalla.
Dominik Graf
Midnight Sun Film Festival
Dominik Graf on yksi niistä harvoista elossa olevista elokuvamestareista, jotka syntyivät ja toimivat hyvin aktiivisesti Saksan liittotasavallassa. Josko hän ei olekaan kotimaansa rajojen ulkopuolella niin hyvin tunnettu kuin ansaitsisi olla, johtuu se hänen urakaarestaan: Graf tekee töitä pääasiassa televisiolle – vain kymmenisen prosenttia hänen yli seitsemästäkymmenestä teoksestaan on tehty elokuvateatterilevitystä varten.
Graf (s. 1952 Münchenissä) syntyi suoraan elokuvan, televisioteatterin ja kirjallisuuden maailmaan: Hänen isänsä Robert (jonka elämä ja perintö on keskiössä elokuvassa Denk’ ich an Deutschland in der Nacht…: Das Wispern im Berg der Dinge, 1997) oli luultavasti nuoren liittotasavallan näyttelijöistä karismaattisin ja lahjakkain; hänen äitinsä Selma Urfer aloitti uransa näyttelijänä keskittyen myöhemmin kirjoittamaan. Grafin kertoessa lapsuudestaan saa vaikutelman, että hänet kasvattivat Adenauerin Saksan kirjallisuuden ja esittävän taiteen parhaat ja älykkäimmät edustajat. Graf itse valitsi aluksi toisen tien: Hänestä tuli muusikko – vasta sen jälkeen hän kääntyi elokuvan pariin. Münchenin HFF:ssä (sama koulu, jota Mika Kaurismäki kävi), Graf kuului kapinoivaan sukupolveen. Se halusi tehdä suosittuja elokuvia, ei sellaista elitististä tavaraa joita heidän Wim Wendersin kaltaiset edeltäjänsä työnsivät arvostelukyvyttömille, helppoa purtavaa haluaville hyväuskoisten hölmöjen massoille Cannesissa ja Venetsiassa. Graf niitti ensimmäistä kertaa tunnustusta keskimittaisella ja herkullisen rohmerilaisella elokuvallaan Der kostbare Gast (1979); TV:lle tehty aikuistumiselokuva Treffer (1984) ja sarja Der Fahnder (joka alkoi vuonna ’85) tekivät hänestä seuraamisen arvoisen auteurin; hänen kolmannesta pitkästä teatterilevitykseen tarkoitetusta elokuvastaan Die Katze muodostui sensaatio, joka teki hänestä yhden valtakunnan suurista tekijöistä – arvio, joka ei sittemmin ole muuttunut, ylä- ja alamäet eivät merkitse mitään palkintomassojen kulkiessa käsi kädessä katsojalukukatastrofien ja rakastettujen käsitteiden ja lukujen sotkemisesta syntyvän yleisen suuttumuksen kanssa. Graf pyrkii jatkuvasti kokeilemaan mahdollisen rajoja. Graf provosoi. Graf on Saksan liittotasavallan elokuvallisen erinomaisuuden kultakanta. Graf on aito asia.
In den Gängen, 2018
In the Aisles
Ohjaus: Thomas Stuber
(Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Christian (Franz Rogowsky) saa työpaikan hyllyjentäyttäjänä. Uusi työympäristö vaikuttaa kylmältä ja sen mekaaninen tarkastelu ohjaajan ja kuvaajan osalta luo mielleyhtymiä halki elokuvan historian, Chaplinin Nykyajasta (1936) moniin Stanley Kubrickin mestariteoksiin. Christian tutustuu työtovereihinsa ja opettelee käyttämään työkoneistoa. Sandra Hüllerin esittämä Marion inspiroi tätä kestämään konemaista työrutiiniaan ja marketin käytävien öistä hiljaisuutta. In the Aisles hyödyntää innovatiivisella tavalla ympäristöä, kasvaen tilallisena pohdiskeluna hiljaisen intensiiviseksi mestarityöksi. Erityisen kiitosmaininnan ansaitsee pääosan esittäjä Franz Rogowsky, joka vähällä dialogilla ja pienin elein tekee Christianista mielenkiintoisen ja yleismaailmallisen ihmishahmon.
Thomas Stuber
Jörg Singer
Viimeistään Sodankylässä nähtävä Thomas Stuberin kolmas pitkä ohjaustyö In the Aisles vahvistaa käsitykset siitä, että hän jatkaa vakuuttavasti Maren Aden, Ulrich Köhlerin, Valeska Grisebachin ja kumppaneiden jatkuvaa virtaa saksalaisen nykyelokuvan uusina toivoina. Leipzigissä, entisessä Itä-Saksassa 1981 syntyneellä Stuberilla on selvästi oma maailmansa ja tyylinsä, joiden aihioita voi varmasti nähdä jo hänen aikaisemmassa tuotannossaan.
Arvostetussa Baden-Württenburgin elokuva-akatemiassa koulutuksensa hankkinut Stuber on saanut mainetta jo voittamalla puolituntisella opinnäytteellään Of Dogs and Horses (2011) paitsi Saksan lyhytfilmipalkinnon myös niin sanottujen opiskelija-Oscarien hopean. Taitavat työtoverit, käsikirjoittajakumppani Clemens Meyer ja kuvaaja Peter Matjasko olivat mukana jo tuolloin, samoin kuin Stuberin toisessa pitkässä elokuvassa A Heavy Heart eli Herbert (2015), jonka mieleen jäävässä nimiosassaan kuusikymppisenä ex-nyrkkeilijänä nähtiin myös uudessa elokuvassa keskeisessä roolissa näyttelevä Peter Kurth.
Thomas Stuber sai In the Aislesilla palkintoja ja hyvät arvostelut helmikuun Berliinin filmijuhlilla, mutta ei vielä ansaitsemaansa kansainvälistä huomiota, koska hänen melankolinen draamakomediansa esitettiin hieman katveessa, aivan kilpailun lopulla. Olen täysin vakuuttunut, että vuoden festivaalikierroksella tämä pieni helmi tuo ohjaajalle paljon ystäviä kautta maailman. On harvoja elokuvia, jotka pystyvät kertomaan suuren marketin työporukasta näin realistisesti mutta sydämellisesti ja luomaan valtavan hallin tiloista tällaista arjen runoutta, missä varastokäytäviltä kuuluu korvissamme kutsuva aaltojen kohina kuin koko elämän intohimon vertauskuvana siinä missä suurellisemmissa teoksissa tarvitsee näyttää meri.
Jonas, 1957
Jonas
Ohjaus: Ottomar Domnick
(Länsi-Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Eräänä päivänä toisen maailmansodan veteraani kadottaa hattunsa – sinänsä merkityksetön tapahtuma, joka kuitenkin eskaloituu totaaliseksi itsemurhan sävyttämäksi eksistentiaaliseksi kriisiksi. Jonas ajelehtii läpi Stuttgartin, joka sen ajan tyypilliseen lasin ja betonin vallitsemaan tyyliin näyttää pysäyttävän seksikkäältä kaikkine kulmineen ja suorine linjoineen, ollen silti samalla tavallisuudessaan jopa uhkaava. Kuin outo mikämikämaa, puoliksi pikkukaupunkihelvetti ja puoliksi levottomien ja juurettomien sielujen koti. Jonaksesta tuli tiennäyttäjä elokuvataiteelle, joka ei lopulta koskaan realisoitunut: elokuvakulttuurille, joka käsittelee atomiajan aikaisen miehen ongelmia täysin modernein termein, antamatta myöten alan standardeille siitä, mikä on suosittua tai helposti lähestyttävää. Kriitikot ihastelivat sitä aikanaan, yleisöt antoivat sille mahdollisuuden. Kun Domnick sai valmiiksi seuraavan täyspitkän elokuvansa Ginon (1960), ihmiset käänsivät kohteliaasti katseensa muualle. Tänä päivänä harva saman aikakauden elokuva tuntuu yhtä ajankohtaiselta tai visionääriseltä kuin Jonas.
More – mehr –immer mehr , 1969
More
Ohjaus: Barbet Schroeder
(Länsi-Saksa, Ranska, Luxemburg)
Midnight Sun Film Festival
Saksalainen opiskelijanuorukainen Stephan pitää vapaata opinnoistaan Pariisissa, missä hän sekaantuu ensin rikolliseen rahanhankintaan ja tutustuu sen seurauksena vapaamieliseltä vaikuttavaan Estelleen. Nainen lähtee Ibizaan ja Stephan perässä. Siellä paljastuu Estellen hämärä suhde puolirikolliseen natsipakolaiseen Wolfiin, jolta hän varastaa rahaa ja huumeita.
Niin alkaa parin makea elämä, jota varjostavat Wolfin vaatimukset. Stephanin kärsimykseksi Estelle paljastuu yhä häilyvämmäksi ihmissuhteissaan ja tunteissaan, joita huumeet entistä enemmän hallitsevat. Samalla hän vetää Stephanin mukaansa narkoottiseen maailmaan, jossa elämän ongelmia paetaan lumetodellisuuteen.
Nachtwache, 1993
Nachtwache
Ohjaus: Dominik Graf
(Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Tyylikkäästi valkoisiin pukeutunut nainen odottaa valkoisessa huoneessa tappajiaan saapuviksi. Hän on syyttäjän todistaja isossa oikeusjutussa. Vain yksi mies erottaa naisen tappajistaan: rähjääntynyt poliisi Faber…
Timanttinen, kauhun reunalla keikkuva neonkyllästetty ultranoir, joka on kuin houreinen sekoitus tuhdissa kamoissa olevia Fernando Di Leota ja Mario Bavaa – harvassa ovat tapaukset, missä näennäisesti tavanomainen jakso alkuillan rikossarjaa paljastuukin muodollisesti hervottomaksi ja on niin täynnä omituisia ideoita (kuten ninjapellet!).
Sarah joue un loup-garou, 2017
Sarah Plays a Werewolf
Ohjaus: Katharina Wyss
(Sveitsi, Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Teini Sarah (Loane Balthasar) etsii paikkaansa ja ilmaisukanavaa tunteilleen. Taide ja kirjallisuus antavat nuorelle naiselle keinot jäsentää todellisuutta. Silti kukaan muu ei tunnu ymmärtävän häntä saatikka olemaan valmis kuuntelemaan. Ulkopuolisuus saa suuret tarinat sekoittumaan sepitteisiin, kunnes koulun teatterityöpajasta muodostuu Sarahin tunteiden näyttämö, keino selviytyä, ainoa paikka jossa sisäinen peto pääsee valloilleen ja löytää todellisen voimansa.
Missä kulkee raja, kuuluuko peto häkkiin? Sarahin unelmat sekoittuvat painajaisiin ja hiljalleen porvarikodin verhojen takaa näyttäytyy perverssin salaisuuden näyttämö. Aivan kuin nuori nainen liikkuisi vaarallisella kentällä, maailmassa, joka sietää hänen tarpeensa niin kauan kuin hän pysyy vakiintuneissa normeissa, eikä varsinkaan uhmaa perheen patriarkkaa. Maailma ei ehkä ole valmis, mutta Sarah was here.
Katharina Wyss
Midnight Sun Film Festival
Festivaalin kaksi nuorta naisohjaajaa ovat molemmat syntyjään Sveitsistä. Kumpikin on tehnyt elokuvia kymmenisen vuotta, ja saavuttanut kansainvälisen läpimurtonsa viimeisen vuoden kuluessa – Katharina Wyss viime syyskesällä Venetsian kunnianarvoisella festivaalilla, jossa hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Sarah Plays a Werewolf sai merkittävää huomiota Kritiikin viikolla.
Nykyään Saksassa asuva Wyss on opiskellut elokuvaohjausta Saksan elokuva- ja televisioakatemiassa Berliinissä ja suorittanut elokuvan ja filosofian opinnot loppuun myös Pariisissa. Kansainvälisyydestään huolimatta hän ei ole vieraantunut juuristaan, kuten omakohtaisia kokemuksia esimerkiksi nuoren naisystävien traagisista kohtaloista hyödyntävä, Wyssin syntymäpaikassa eli Fribourgin historiallisessa pikkukaupungissa Länsi-Sveitsissä filmattu Sarah Plays a Werewolf osoittaa.
Vaikkei kenties kannata erotella sukupuolta tekijöistä puhuttaessa, naisen asema ohjaajana ei Sveitsissä(kään) ole helppo ja pitkän debyytin valmistus vei Wyssiltä seitsemän vuotta kaikkine kehittely- ja rahoituskuvioineen. Sitä ennen hän oli ehtinyt tehdä kaksi lyhytfilmiä ja yhden ”puolipitkän”. Kuusiminuuttinen Es war einmal ein König (2008) oli elokuvakoulun tuotantoa, kuten myös lähes tunnin mittainen 1000 Meilen von Taschkent (2009) sekä nelikymmenminuuttinen Minusland (2010), joissa molemmissa oli toisessa pääosassa Neuvostoliitossa syntynyt nainen.
Tatort: Der Rote Schatten, 2017
The Red Shadow
Ohjaus: Dominik Graf
(Saksa)
Midnight Sun Film Festival
Der rote Schatten sai syntynsä ja esitettiin televisiossa Tatortin vuosipäivän vuoksi, tehden kunniaa tasan 40 vuoden takaisille tapahtumille. Graf ja hänen tiiminsä halusivat kysyä kysymyksiä siitä, miten tämä tärkeä ajanjakso Länsi-Saksan myrskyisestä synnystä muistetaan, miten sitä käsitellään ja mikä siitä muodostui osaksi virallista historiaa.
Astridin ja Jordanin ollessa nuoria he uskoivat, että Länsi-Saksan muuttaminen tapahtuisi suoralla voimalla – ja liittyivät RAF:iin eli Punaiseen armeijakuntaan. He olivat Stuttgartissa verisenä syksynä -77, kun Ensslin, Baader ja Raspe kuolivat Stammheimin supermax-vankilassa – ja nyt he ovat tulleet takaisin syistä, jotka poliisi Lannertin täytyy selvittää…
