Luonnonvarojen suojelu Jälkeä jättämättä

Pieni kotatyyppinen rakennus lumihangessa.
Luminen goahti, jossa kerran savustettiin lihaa ja kalaa. | Kuva (yksityiskohta): © Susanne Hætta

Ei saa ottaa enemmän kuin tarvitsee – tämä on perusajatus saamelaisessa kulttuurissa. Kuinka ajatus sopii yhteen kapitalistisen yhteiskunnan kanssa, joka enenevissä määrin riistää luontoa? Susanna Hætta kirjoittaa ihmisten aiheuttaman ilmastonmuutoksen uhasta alkuperäiskansoille.

Kirjoittanut Susanne Hætta

Muutaman metrin päässä perheeni mökistä isäni synnyinmailla, metsän reunassa, on kasa rehottavaa turvetta ja puunrunkojen jäänteitä. Kasa on miltei tyystin ruohon ja kukkien peitossa, mutta kerran se oli pieni goahti, saamelainen kota, jossa isäni savusti kalaa ja poronlihaa. 

Leikin toisinaan lapsena goahtissa. Vanhempana en voinut tajuta, miksi se jätettiin hajoamaan, kun se ei ollut enää käytössä. Vuosia myöhemmin ymmärsin. 

Saamelaiset ovat Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän alkuperäiskansa. Minä olen saamelainen ja asun pohjoisimmassa osassa Norjan puoleista Saamenmaata. Olemme moderni kansa, mutta meillä on silti yhteinen kulttuurimme ja monia perinteisiä käyttötapoja luonnonvaroille, jopa minunlaisillani saamelaisilla. En saa elantoani luonnosta, mutta korjaan satoa, kalastan, ja tunnen esivanhempieni perinnön painon – en taakkana vaan velvollisuutena, jota kannan ylpeänä. 

Kolonialistisen kapitalismin ja kestävän, maltillisen luonnonvarojen käytön välillä olevat erot ovat liki ylitsepääsemättömät. Jälkimmäinen vaatii merkittävää sitoutumista perinteeseen, perheeseen ja paikalliseen alueeseen. Tätä ei voida saavuttaa ilman kunnioitusta ja kiitollisuutta luonnon antimia kohtaan. Tällainen talous on kausiluonteista ja kestävää. Poronjäkälää laumalleen lisäravinnoksi keräävä nainen tietää olla keräämättä samasta paikasta seuraavana vuonna. Kasvillisuuden pitää antaa kasvaa uudelleen, jotta se voidaan korjata talteen kerta toisensa jälkeen, luonnolle sopivalla tahdilla. Paikalliset eivät kalasta järveä tyhjäksi vaan sitä hoidetaan, jotta järvestä voi kalastaa tarvittavan määrän vuodesta toiseen. Vaikka kaikki alkuperäiskansoihin kuuluvat eivät noudata näitä periaatteita, on tämä tieto sisäistä – tietoa, joka harvoin on kauempana kuin sukupolven päässä, tietoa, jonka voi löytää uudelleen ja elvyttää. 

Lonnon hintana on kourallinen dollareita

Tällaisen talouden pitäisi olla helppoa, mutta sen toteuttaminen on täysin mahdotonta, jos ihminen ei tunne yhteenkuuluvuutta alueeseen ja ajattelutapaan, jota paikallinen kulttuuri edustaa. Sillä kapitalismin edustajatkin ovat ihmisiä. Tämä on välillä hankala uskoa, kun valtavat laitteet vyöryvät läpi niille vieraiden maiden, ottaakseen luonnonvarat ja viedäkseen ne kauas. 

Mutta olemmeko me alkuperäiskansat osa ongelmaa? Ehkä saamelaisten ei pitäisi syödä vietnamilaista viljeltyä hummeria, japanilaisten ei pitäisi syödä norjalaista kuningasrapua, ja amerikkalaisten ei pitäisi syödä skotlantilaista viljelylohta. Yksi aiheuttamamme ilmastokriisin paradokseista on se, että meidän täytyy kääntää katseemme kotiin päin, sekä tiedostaaksemme kestävään luonnonvarojen käyttöön liittyvät velvollisuudet että pysäyttääksemme ruoan kuljettamisesta aiheutuvat päästöt. 

Saamelaisen luontokäsityksen perusajatus – luontoon ei saa jättää mitään mikä ei maadu eikä sieltä saa ottaa yli tarpeensa – esiintyy myös monissa muissa alkuperäiskulttuureissa. Meillä on vahva yhteys ja velvollisuus perhettä ja yhteisöä kohtaan, joka heijastuu yhteisömme rakenteeseen ja mytologiaamme. 

Ikävä kyllä muu yhteiskunta, lainsäätäjät ja poliitikot, eivät useimmiten kuuntele meitä. Siksi luonnonsuojelujärjestöistä on tullut liittolainen taistelussamme saamelaisten maalle tunkeutumista vastaan. Ekologisesti kestävämpi luonnonvarojen käyttö johtaa väistämättömästi työpaikkojen kansainväliseen vähenemiseen, mutta myös liikenteen ja sitä kautta päästöjen vähenemiseen sekä – ennen kaikkea – bisnesjohtajien tulojen vähenemiseen. Johtajien, jotka eivät usein ole samasta maasta tai edes samalta mantereelta riistämiensä luonnonvarojen kanssa, oli kyseessä sitten tuulivoima tai kaivokset. Poliitikot eivät halua tehdä epäsuosittuja päätöksiä, joilla alkuperäiskansat ja paikalliset saisivat päättää alueensa asioista ja luonnonvaroista, ja tällä tavalla voisivat pysäyttää luonnon hyväksikäyttämisen ulkoisten tahojen toimesta, jotka pyrkivät tahkoamaan korkeinta mahdollista, alati kasvavaa voittoa osakkeenomistajille. Luonnon hintana on kourallinen dollareita tai muutama paikallinen työpaikka. 

Muistaakseni

Sana ’kehitys’ on liki uskonnollinen kapitalisteille: se on miltei pyhä lehmä, täysin koskematon. Ongelmana on, että ’kehitys’ ei tarkoita samaa kaikille eikä päde kaikkiin. Tämä johtaa siihen, että kapitalistit voivat esteettä riistää luontoa ja sivuuttaa alkuperäiskansat, koska ’kehityksen’ – tuon silmättömän, pohjattoman nälkäisen kaivinkoneen – pysäyttäminen on tabu. Eihän yksikään poliitikko halua seistä kehityksen tiellä. 

Jos kapitalistisilla, joskus kolonialistisilla periaatteilla toimivat yritykset saavat päättää alkuperäiskansojen maasta, luonnosta ja varoista, matkaa maailma kohti tuhoa. Juuri tuohon suuntaan kuljemme tällä hetkellä. Kansallisilta poliitikoilta puuttuu valta vastustaa suuryrityksiä. Siksi tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä sekä alkuperäiskansojen arvomaailmoiden ja luonnonvarojen kestävän käytön elvyttämistä. 

Kirjoittaessani tätä on keskikesä pohjoisessa Saamenmaassa. Hyttyset inisevät, kalat hyppivät, ja me odotamme innolla tämä vuoden lakkasatoa – meidän kultaamme. Mieleeni tulee goahti, joka kerran seisoi nykyisen lomamökkimme vieressä, maalla, jolla isäni perhe eli ja elää. Goahti on umpeenkasvaneempi kuin muistan viime käynniltä. Pian se katoaa metsän siimekseen ja vain me tiedämme, että se koskaan oli siinä. Pidän ajatuksesta. 

Siksi otan valokuvia. Tietääkseni, muistaakseni; jota lapseni ja lapsenlapseni voivat tietää, muistaa, ja – toivottavasti – elää elämänsä tietäen, että luonto on käytettävissä muttei loppuun käytettävissä. Ettei saa ottaa enemmän kuin tarvitsee. Ettei saa jättää jälkiä, joita luonto ei voisi lunastaa.