Nadine Rennert

Nadine Rennert  Rory MacLean in haastattelussa

Nadine Rennert with Rory MacLean
Nadine Rennert ja Rory MacLean
Nadine Rennert  
ja Rory MacLean
Mistä ideat ovat peräisin ja miten taiteilija työstää ne, esimerkiksi Moby Dickiksi tai Milon Venukseksi? Runoilija ja kriitikko Craig Raine sanoi kerran, että taiteilijan tehtävä on aina täydellisen yksinkertainen – löytää jotain, mitä ei ole vielä tehty, ja tehdä se. Ezra Pound ilmaisi asian vieläkin ytimekkäämmin. ”MAKE IT NEW”, hän kirjoitti Cantos-teoksessaan.

Luova työ on kaikkea muuta kuin helppoa. Intohimon, rehellisyyden, rohkeuden ja taidon lisäksi kaikilla tapaamillani taiteilijoilla on ollut teräksenlujaa sitkeyttä. Vuokra maksamatta? Murskakritiikit viimeisestä näyttelystä? Kumppani haluaa naimisiin ja kymmenen lasta? Entäs sitten? Todellisen taiteilijan on läimäytettävä ateljeen ovi kiinni heidän nenänsä edessä ja jatkettava työtä, vaikka sitten oman sosiaalisen elämänsä kustannuksella. Se mihin kuvanveistäjä Nadine Rennert on pystynyt, onkin siksi sitäkin ainutlaatuisempaa. Hän on luonut hämmästyttävän omaperäisiä taideteoksia ja onnistunut samalla pysymään tavattoman miellyttävänä ihmisenä.

Piirros saa sitten fyysisen hahmon, mihin hän käyttää silkkiä tai pitsiä, muovia tai jopa sähkövaloja. Prosessissa on kyse muutoksesta ja havainnoinnista, se vaatii syventymistä ja voimia, sillä hänellä saattaa mennä veistoksen työstämisessä jopa täydet kolme kuukautta.

Selbdritt. Copyright: Nadine Rennert Rennert pysähtyy veistoksen eteen, jossa on kolme dynaamisesti toisiinsa liittyvää alastonta ihmisruumista. Teoksen tematiikka kytkeytyy kristillisen taiteen perinteeseen. Nuori polvi istuu edellisen sukupolven sylissä. Pyhä Anna kurottaa kätensä syvälle tyttärensä Neitsyt Marian selkään ja Maria puolestaan pitkälle Jeesuksen sisään.

”Tämän minun Selbdrittini lähtökohta oli Leonardon Anna Selbdritt [’Pyhä Anna itse kolmantena’]”, Rennert kertoo. ”Ihastuin tapaan, jolla hän nitoi nuo kolme sukupolvea yhteen, loi niiden välille siteen yhdellä ainoalla liikkeellä. Halusin siirtää idean veistokseen, käsitellä menneisyyden vaikutusta ja näyttää, kuinka varhemmat sukupolvet yhä vaikuttavat meihin. Halusin myös tutkia sukusiteiden mystistä puolta.”

Selbdritt. Copyright: Nadine Rennert Gallerian seinällä riippuu Rennertin Selbdritt-teoksesta versio, josta välittyi intiimi kuva hänen työskentelytavastaan. Se on valokuva, jossa hän – itsekin alasti – istuu Marian paikalla Pyhän Annan kädet selässään ja pitää omia käsiään Jeesus-lasta esittävän muovihahmon sisässä.

”Käytän itseäni usein mallina”, hän selittää. ”Se on helppoa, olenhan aina käytettävissä. Mutta minun on ennen kaikkea tärkeää päästä veistoksen sisälle. Minun täytyy saada tuntea sisältä käsin, mitä siinä tapahtuu. Vasta sitten voin ottaa etäisyyttä ja alkaa hioa kokonaisuutta.”

”Vertauskuvallinen veistotaide on nykyään pulmallisessa tilanteessa”, hän jatkaa. ”Uusissa teoksissa keskitytään usein fyysiseen puoleen – lihaksiin, luihin, jänteisiin – sisäisten, psyykkisten näkökohtien kustannuksella. Aikaisemmat teokseni olivat abstrakteja, ja ne opettivat minulle kuinka tärkeää on että teoksella on sielu. Opin siis olemaan panematta painoa pelkälle anatomialle. Tutkin kehon mahdollisuuksia. Aloitan aina teeman työstämisen hengestä.”

Valokuva tuo mieleeni Gérômen Pygmalion ja Galatean, jossa taiteilija on kuvannut itsensä kuvanveistäjänä veistämässä ja herättämässä henkiin idealisoitua naispatsasta. Kerron sen Rennertille, ja hän nauraa ja osoittaa kuvassa olevaa pientä postikorttikuvaa samaisesta maalauksesta.

”Mieskuvanveistäjät pyrkivät usein luomaan täydellisen naisen. Naistaiteilijan kohdalla tilanne on toinen. Näen veistämisen ennemminkin prosessina, jossa yritän mieluummin uudistaa olemassa olevaa kuin saavuttaa jotakin täydellistä.”

Flucht auf der Stelle.  Copyright: Nadine Rennert Lähdemme maahan pudonneen, varjoonsa sotkeutuneen laskuvarjohyppääjänaisen luota kohti sokeaa, tulevaisuuttaan pohtivaa lapsimallinukkea ja lintuverkkoon takertuneita irrallisia kasvoja. Rennertin teokset tuntuvat häivyttävän rajan sisäisen ja ulkoisen maailman väliltä, sekoittavan hirveyksiin satuja ja arkkityyppisiä unikuvia. Pysähdymme kun edessämme on Flucht auf der Stelle, ”Pako paikan päällä”, voimakas mutta kyyristelevä seitsenjalkainen naishahmo, joka on verhoutunut pitsiin mutta silti alasti, haavoittumaton mutta silti vailla suojaa.

”Panen töissäni niin paljon itseäni alttiiksi, että tunnen joskus olevani itsekin alasti.” Hän viittaa hurjan ja tuskallisen näköisesti kahlehdittuun, pakenemaan kykenemättömään juoksijanaiseen. ”Tämä on veistos. Näyttelyvieraat kuljeskelevat sen ympärillä, tuijottavat syvälle sen sisään, ja minusta tuntuu kuin he katsoisivat minun sisälleni.” Päättäväisyys, jolla hän paljastaa sisintään, on lisännyt hänen mielenkiintoaan identiteettejä ja turvallisuutta kohtaan. ”Tutkin töissäni sitä, kuinka me yritämme suojella itseämme luomalla turvallisia tilanteita, jotka osoittautuvat kuitenkin lähemmin tarkastellen usein pelkiksi kuvitelmiksi. Harhaluulomme haihtuvat ja olemme taas alasti.”

Inwendiges Warten. Copyright: Nadine Rennert Edessämme on lopulta teos, jolle taiteilija on antanut nimen Inwendiges Warten, ”Sisäänpäin kääntynyt odotus”. Se koostuu kahdesta rähmällään maassa makaavasta, uhkaavan oloisesta mustakaapuisesta olennosta, joiden käsineisiin verhotuissa sormissa palaa pienenpieniä valoja. Kuvittelen heidät mestatuiksi, antaumuksellisesti rukoileviksi munkeiksi, jota jumalallinen valo on koskettanut. ”Yritän olla töissäni avoin ja rohkaista katsojaa liittämään oman tarinansa teokseen, aktivoimaan sen”, Rennert sanoi. ”Minulle nämä kaksi hahmoa ovat yksilöitä, ehkä ihmisiä, ehkä eläimiä, yhtä hämäriä ja salamyhkäisiä kumpikin, kaksi olentoa kurkottamassa sormenpäillään – kehonsa herkimmällä osalla – toisiaan kohti valaistakseen toinen toistaan ja ilmaistakseen tuntevansa mielenkiintoa toisiaan kohtaan.”

Schinkel on kirjoittanut: ”Taide ei ole mitään jollei se ole uutta.” Inwendiges Warten on aavemainen ja – niin kuin niin monet Rennertin teoksista – aivan toista kuin mikään aiemmin näkemäni: se on alistuvuuden ja surrealismin vastakkainasettelua, josta kumpuaa hämmentävää dynamiikkaa. Pyysin Rennertiä selittämään, mitä hän ajaa teoksillaan takaa. ”Etsin sellaista, mitä ei ole ollut koskaan ennen olemassa”, hän sanoo ja yhtyy näin Craig Rainen näkemykseen. ”Se on hauskaa, mutta siinä on luotettava itseensä, ja se ei ole helppoa. Mutta koen myös olevani taiteen traditiossa. Sulaudun mielelläni prosessiin. Kun panen työni näytteille, olen osa prosessia. Se on minun mielestäni lahja, lahja meille kaikille.”

Rory MacLean
Helmikuu 2009

Linkkejä

Dossier: Media Art in Germany

History, tendencies, names and institutions
Katso myös