Anatolialainen svaabi

Özdemir syntyi vuonna 1965 pienessä Bad Urachin kylässä Baden-Württembergin svaabialueella. Hän puhuu saksan ja turkin lisäksi svaabin murretta, jota hän SPIEGEL Internationalille lokakuussa 2008 antamansa haastattelun mukaan käyttää “ystävällisenä provokaationa” aina kun joku pitää häntä ulkomaalaisena. Ylioppilaaksi päästyään hän luki ensin opettajaksi ja opiskeli sen jälkeen sosiaalipedagogiikkaa läheisen Reutlingenin kaupungin ammattikorkeakoulussa, josta valmistui vuonna 1994.

Özdemir liittyi jo koulupoikana vuonna 1981 Saksan vihreisiin, Die Grünen -puolueeseen, joka oli syntynyt vain vuotta aiemmin länsisaksalaisen ekologia- ja rauhanliikkeen yhdistyessä. Vihreistä tuli valtakunnallinen poliittinen vaikuttaja senaikaisessa Liittotasavallassa vuonna 1983, jolloin puolue nousi maan parlamenttiin, liittopäiville. Muurin murtumisen jälkeen puolue yhdistyi itäsaksalaiseen sisarjärjestöönsä ja otti nimekseen Bündnis 90/Die Grünen.

Özdemir nousi maanlaajuiseen tietoisuuteen vuonna 1994, jolloin hänet valittiin ensimmäisenä turkkilaistaustaisena kansanedustajana liittopäiville. Hän kertoi SPIEGEL Internationalille päättäneensä lähteä ehdokkaaksi liittopäivävaaleihin, kun turkkilaisten maahanmuuttajien kotiin tehtiin Solingenissa vuonna 1993 tuhopolttoisku, johon jälleenyhdistyneen Saksan yli pyyhkäissyt ulkomaalaisvastainen rikosaalto huipentui. Kaksi naista ja kolme lasta kuoli liekkeihin. Özdemir otti askelen eteenpäin “havainnollistaakseen, että asiat muuttuvat jo sillä että on ulkomaalaiselta kuulostava nimi – nimi, joka ei ole tyypillinen saksalaisnimi”.

Hän sai liittopäiväuransa alussa vastuulleen vain pakolais- ja maahanmuuttopoliittisia kysymyksiä – ilmaus stereotyyppisestä ajattelusta, johon politiikkaan uskaltautuvat maahanmuuttajataustaiset saksalaiset yhä törmäävät. Media nimitti häntä “anatolialaiseksi svaabiksi” tai Özdemir “spätzle-turkkilaiseksi” (”Spätzle” on svaabilainen makaroniruoka), ja hän totutti suuren yleisön siihen kauan torjuttuun tosiasiaan, että Saksa on ”maahanmuuttomaa”. ”Fundojen” ja ”realojen” – fundamentalisti- ja realistivihreiden – välillä pitkään jatkunut suuntataistelu nosti Özdemirin puolueensa ei-ideologisen siiven johtavaksi ajattelijaksi, ja häntä pidettiin Joschka Fischerin, vihreiden ”salaisen” johtajan ja myöhemmän ulkoministerin, uskottuna.

Kun vihreät vuonna 1998 nousivat valtaan yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa ja Saksaan muodostettiin liittokansleri Gerhard Schröderin johdolla ensimmäinen punavihreä hallitus, Özdemiristä tuli vihreän liittopäiväryhmän sisäpoliittinen tiedottaja. Hän vaikutti ratkaisevasti kauan odotettuun kansalaisoikeusuudistukseen, joka tuli voimaan vuonna 2000. Se teki Saksan kansalaisuuden saamisen helpommaksi maahanmuuttajille ja etenkin niille, jotka ovat syntyneet ulkomaalaisten lapsena Saksassa.

Özdemir myös kirjoitti tehdäkseen tavoitteensa tunnetuiksi. Jo vuonna 1997 ilmestyi hänen omaelämäkerrallinen kirjansa Ich bin Inländer (”Olen sisämaalainen”) ja berliiniläinen radiokanava Sender Freies Berlin, SFB (tätä nykyä RBB) valitsi hänet ”vuoden monikulttuurimieheksi”. Vuonna 1999 seurasi kirja nimeltä Currywurst und Döner – Integration in Deutschland (”Currymakkaraa ja kebabeja – saksalaista integraatiota”), jossa selvitellään saksalaisen integraatiopolitiikan historiaa, ja vuonna 2008 nuorille suunnattu Turkkia esittelevä kirja Die Türkei. Politik, Religion, Kultur (”Turkki. Politiikkaa, uskontoa, kulttuuria”).

Heinäkuussa 2002 Özdemirin nimi näkyi sitten yhtäkkiä negatiivisissa otsikoissa. Hän oli monien muiden poliitikkojen tavoin käyttänyt liittopäiväedustajana tekemillään työmatkoilla ansaitsemiaan lentoyhtiöbonuksia yksityismatkoihinsa. Lisäksi tuli tietoon, että hän oli ottanut frankfurtilaiselta PR-konsultti Moritz Hunzingeriltä edullista yksityislainaa verovelkojen maksuun. Hunzingerin oli uutisoitu vähän aiemmin antaneen varsin kohtalokkaita neuvoja silloiselle puolustusministerille, sosiaalidemokraatti Rudolf Scharpingille. Özdemir erosi toimestaan vihreän ryhmän tiedottajana ja ilmoitti, että ei aio asettua uudelleen ehdokkaaksi liittopäivävaaleissa.

Tätä pohjakosketusta seurasi vuosi Saksan Marshall-rahaston ulkomaisena jäsenenä Washingtonissa, jossa Özdemir syventyi ennen muuta ulkopolitiikan kysymyksiin. Hän aloitti pitkän taipaleensa takaisin Saksan politiikkaan kiertoteitse europarlamentin kautta, jonne hänet valittiin vuonna 2004. Özdemir keskittyi Vihreät/Euroopan vapaa allianssi -ryhmässä lähinnä kansainvälisen politiikan ja turvallisuuspolitiikan ongelmiin.

Hänen nopeaa nousuaan vihreän puolueen puheenjohtajaksi Claudia Rothin rinnalle on seurattu hyvillä mielin muuallakin kuin hänen kotiseudullaan svaabialueella. Siellä hän on nykyisin ”unser Obamale”, ’meitin oma Obama’.