Elämänharjoittelijat

”Työttömänä? Entäs sitten?” – elämänharjoittelijoita lähikuvassa

Nikola Richter; Kuva: Timo Berger Copyright: Nikola Richter Jokainen on joskus elämässään työharjoittelijana. Ennen opintoja, niiden aikana ja valitettavasti myös niiden jälkeen, pienestä maksusta tai maksutta, aina työkokemuksen kartuttamisen ja parempien työnsaantimahdollisuuksien toivossa. Mutta ”työharjoittelu on usein vain peiteltyä työttömyyttä”, sanoo 29-vuotias Nikola Richter, joka otti ja kirjoitti aiheesta kirjan. Die Lebenspraktikanten (”Elämänharjoittelijat”) on satiirinen dokumentti työelämän harmaasta vyöhykkeestä toimeentulon turvaamisen ja riiston, taloudellisen voimavaran ja elämäntyylin välimailla. Nikola Richter puhuu kirjastaan, vaikeudesta löytää vakituista työtä, yhteiskunnan vastuusta.

Milloin keksit kirjoittaa kirjan niin sanotusta ”harjoittelijasukupolvesta”?

No, en suoranaisesti päättänyt kirjoittaa harjoittelijoista: jossain vaiheessa vain aloin kirjoittaa asioita muistiin, koska elin sillä tavalla itse. Ennen pitkää minulla oli yllin kyllin materiaalia, ja keräsin myös tarinoita samankaltaisissa tilanteissa olevilta ihmisiltä. Lopulta sitten yksinkertaisesti tuli vaihe, jolloin aloin miettiä, millaiseen muotoon saattaisin koko homman.

Muistatko, moneenko henkilöön ja kokemusperäiseen kertomukseen kirjasi henkilöhahmot perustuvat?

Suunnilleen 50:een, mutta jotkut heistä esiintyvät vain parilla rivillä.

Kirjaasi voi lukea niin kuin tykkää: jos sen ottaa tosissaan, siitä tulee paikoin tavattoman surullinen ja melkeinpä ärtynyt olo ja haluaa vain tarttua niitä ihmisiä harteista ja ravistaa heitä tekemään viimeinkin jotain tilanteelleen. Tuntuu ihan siltä kuin he haluaisivat niin kovasti toimia että unohtavat elää. Ja jos ne jutut ottaa hiukan kevyemmin, kirjaa voi lukea satiirina. Oliko se tarkoituksellista?

Tuo faktan ja satiirin vuorottelu, niin, siinä tosiaan oli kysymys tyylistä. Hyödynnän ironiaa ja liioittelua: kuvaan esimerkiksi huonoa harjoittelupaikkaa, jossa on tosi häijyjä työkavereita. Kirja on monessa mielessä sekoitus: siinä kerrotaan fiktiivisiä tarinoita, mutta se on myös dokumentaarinen.

Tietenkään ei voi olla miettimättä, miksi hahmosi eivät kapinoi, miksi he eivät yksinkertaisesti vain irtisanoudu huonoista työharjoittelupaikoistaan. Giulia on ainut, joka on hieman kriittinen: hän penkoo työlainsäädäntöä ja aikoo perustaa harjoittelijapuolueen, mutta lopussahan juuri hän saa sitten kaksivuotisen työsopimuksen ja hyvän palkan. Onko tämä meidän sukupolvemme sinun mielestäsi hyvä kestämään kärsimyksiä, kun asetamme jatkuvasti työn omien tarpeidemme – ystävyyden, ihmissuhteiden, harrastusten – edelle?

Miksi täällä Saksassa ei kapinoida? Olin vappuna siinä harjoittelija-mielenosoituksessa Potsdamin torilla Berliinissä: Saksassa on puoli miljoonaa harjoittelijaa ja siellä heitä oli vain 120. Ja asiaa puidaan sentään jatkuvasti tiedotusvälineissä. Tietysti sitä ihmettelee, miksi ihmiset eivät nouse kapinaan. En minäkään aikoinani noussut. Ai miksi en? Uskoisin että ihmiset ovat vähän peloissaan Saksassa vallitsevista synkistä tunnelmista. Moni ajattelee: No, minulla on edes jotakin, ja jos luovun siitä, minulle ei jää yhtään mitään. Sitä ei tule ajatelleeksi, että joskus on parempi, ettei ole mitään kuin että olisi vain jotain huonoa. Toisaalta sitä uskottelee itselleen olevansa oikeilla jäljillä, koska yhtä ja samaa on iskostettu mieleen alusta pitäen: hanki harjoittelupaikka, tartu jokaiseen mahdolliseen tilaisuuteen, jousta, mukaudu, mene sinne mistä saat lisää koulutusta. Siinä unohtaa helposti, että muitakin vaihtoehtoja voisi ehkä olla. Koska sitä loppujen lopuksi haluaa kuitenkin oppia, ja siinä on vielä se opittu joustavuuskin ja kaikki siihen liittyvä, mutta sitten ei enää pysähdytä miettimään, mitä minä oikein teen.
Ja sitten on vielä se iänikuinen rahaongelma. Olisi varmasti parempi tehdä useammin jotakin, josta ei makseta, jotakin, jossa voisi antaa kaikkensa, mutta sellaiseenhan ei ole varaa. Ja kun sitten tarjotaan jotakin hanttihommaa, siihen vain suostuu. En kutsuisi sitä kyvyksi kestää kärsimyksiä, päinvastoin: jos asia halutaan nähdä niin, niin meidän sukupolvessamme ollaan hyvinkin tavoitehakuisia, mehän haluamme kuulua joukkoon, ammatillisesti ja yhteiskunnallisesti.

Toinen juttu, joka minulle pisti kirjassa silmään on se, että monilla sen henkilöistä ei ole kovin hyvät välit vanhempiinsa tai, niin kuin voi käydä, vanhemmat eivät enää kykene ymmärtämään lastensa elämäntilannetta ja jakelevat raivostuttavimmissa tapauksissa tyypillisiä 68-radikaalien neuvoja siitä, miten näiden pitäisi elää elämäänsä ja suhtautua työnhakuun. Halusitko kuvata kirjassa myös sukupolvien välistä kuilua?

Vanhempia esiintyy siinä vain ihan sivumennen, ja suhteet heihin ovat omasta mielestäni täysin normaaleja. Mutta halusin näyttää, että on aina asioita, joita vanhemmat eivät ymmärrä. Hyvin tyypillistä on esimerkiksi tämä “ylhäältä tuleva paine”, toisin sanoen se, että vanhemmat sanovat yhtenään: ”Sinun tulee tehdä sitä ja tätä, sillä jos toimii hyvin, niin onnistuu. Sinun ikäisinäsi me…” Ensiksikin se ei tietenkään pidä paikkaansa, ja toiseksi siitä ei ole juuri apua, koska tilanne on muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana yhä vaikeammaksi eikä sillä ole mitään tekemistä yksilöllisen osaamisen kanssa. En kuitenkaan puhu nyt ainoastaan vanhemmista: on hyvin paljon ihmisiä, jotka eivät voi kuvitella, millaista elämä on ilman vakituista työpaikkaa. Kaikki haluavat jonkinlaista perusturvallisuutta, tarkoitti se sitten vaikkapa vain kaksivuotista työsopimusta (mikä sekin on harvinaistumassa) ja tunnetta siitä, että asiat järjestyvät jotenkin myös sen jälkeen. Mutta tuota tunnetta ei voi välittää toiselle, koska sellainen puhe välittyy paljon tehokkaammin, että on vain mentävä työvoimatoimistoon, sieltä saa apua, jotain uudelleenkoulutusta, jota ei halua alkuunkaan ja josta ei ole hyötyä suuntaan eikä toiseen, että täytyy muuttaa pienempään asuntoon ja niin edelleen, ja siitä tulee saman tien tunne, että on vajoamassa sosiaalisesti. Harjoittelijat eivät ole tottuneet siihen, sillä useimmat heistä ovat etuoikeutettuja, koulutettuja ihmisiä suhteellisen hyväosaisista kodeista. Onhan usein niin, että valmistumisen jälkeen joutuu tulemaan vähemmällä toimeen kuin opiskeluaikana.

Olen toisaalta tavannut monia, jotka sanovat, “No, olen tehnyt töitä freelancerina 30 vuotta enkä ole koskaan valittanut. En ymmärrä alkuunkaan, mitä hätää teillä nyt on.” Jos päättää vapaaehtoisesti elää sillä tavalla, se on ihan ok. Mutta kaikki eivät pysty tekemään töitä itsenäisesti eivätkä kestä tilannetta, jossa on pakko joustaa jatkuvasti. Halusin myös nostaa esille kysymyksen siitä, miten yhteiskunta suhtautuu tähän kaikkeen. Ketään ei voi panna henkilökohtaisesti vastuuseen tästä tilanteesta, ja se herättää myös kysymyksen solidaarisuudesta. Mehän olemme nähneet Saksassa viime aikoina, kuinka monet ryhmät ovat lakkoilleet: palvelualojen ammattiliitto, lääkärit, nämä 120 harjoittelijaa, mutta ei todellakaan ole käynyt niin, että ohikulkijat olisivat pysähtyneet ilmaisemaan myötätuntoaan ja kysymään, kuinka ongelma voitaisiin ratkaista yhdessä. Sillä kaikkihan liittyy paljon entistä globaalimmin yhteen mutta toteutuu Saksassa paljon entistä jakautuneempana. Ei ole valitettavasti sellaista yhteiskunnallisen yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka saisi ihmiset miettimään, mitä voitaisiin tehdä nuorisotyöttömyyden vähentämiseksi tai uusien työpaikkojen luomiseksi. Kyllähän etuoikeutetut harjoittelijat sijoittuvat ajan mittaan aina jonnekin, mutta miten käy niiden, joilta puuttuu koulutus ja jotka tietävät, etteivät koskaan koulutuspaikkaa saakaan? Siinä meillä on valtava yhteiskunnallinen ongelma, ja minä kuvaan niin sanoakseni vain sen etuoikeutettua puolta.

Harjoittelijoiden tulisi oppia muutakin kuin postittamista ja kahvinkeittoa. Copyright: PixelQuelle.de

Sinun kirjassasihan kuvastuu todellisuus myös tässä suhteessa: poliitikot eivät puhu asiasta, asianosaiset ovat poliittisesti motivoituneita mutta eivät institutionaalisesti kytköksissä esimerkiksi johonkin puolueeseen. Toisaalta ammattiyhdistyksetkään eivät ole täällä halukkaita toimimaan yhdessä opiskelijoiden ja koululaisten kanssa, toisin kuin Ranskassa. Voidaanko silti toivoa, että joku tulee ja vie kysymyksen tämänhetkistä mediahaloota pitemmälle? Onko kirjasi esimerkiksi tavoittanut puolueita?

On olemassa yhdistys nimeltään FairWork, joka tekee kovasti lobbaustyötä ja on jo muutaman vuoden ajanut harjoittelijoille minimipalkkaa. Sen jäsenet toimivat kulissien takana nostaakseen kysymyksen myös puolueiden ohjelmiin. Sen lisäksi on tietysti ammatillinen keskusjärjestö DGB, työnvälitystoimistot, opintoneuvontapalvelut – osassa niistä on päästykin jo asiasta jyvälle. Liikettä alkaa jo olla, mutta luulenpa, että asiassa ei päästä eteenpäin kuin hyvin, hyvin hiljakseen. Ja se on kaikista kiinni. Kuten sanoit, on raivostuttavaa, kun joku tyytyy huonoon työharjoittelupaikkaan. Ja luulen, että tulevaisuudessakin on yhä harjoittelijoiden oma asia pohtia tilannettaan kriittisesti ja sanoa joskus myös itsetietoisesti ei sellaiselle työharjoittelulle, joka on vain kirjekuorten taittelemista 10 tuntia päivässä.

Otat kirjassasi puheeksi toisenkin suuren ongelman: kysymyksen Saksan jälkikasvusta. Et kuitenkaan ota kantaa vaan tarkastelet asiaa joka kantilta: kirjassasi on henkilöitä, jotka eivät halua lapsia ilman turvattua taloutta, ja toisia, jotka yksinkertaisesti hankkivat lapsia ja pitävät tilanteen hallinnassaan melko hyvin, ja sitten on niitäkin, jotka haluavat suunnitella kaiken askel askelelta mutteivät onnistu löytämään sopivaa kumppania.

Niin, yritän näyttää kirjassa eri mahdollisuuksia suhtautua asiaan. Minusta tämä koko keskustelu on ollut meillä absurdi: nämä herra Schirrmacherin hehkuttamat naiset, joilta sujuu kaikki tosi hienosti, ura ja perhe yhtä aikaa, ja tämä ainainen perhearvojen painotus. Ja muutenkin, jälkikasvukysymys ei koske vain naisia, se koskee myös miehiä. Mutta tämä aihe on todella turhankin iso. Halusin itse asiassa vain näyttää, että mitään akateemisesti koulutettujen naisten synnytyslakkoa ei ole olemassakaan, ihmisillä on hyvinkin lapsensaanti mielessä. He vain lykkäävät päätöksentekoa niin pitkään, koska tilanne on mennyt sellaiseksi, että yliopistosta valmistuneet pystyvät hädin tuskin elättämään itsensä.

Sinähän olet itse samanlaisessa tilanteessa kuin kirjasi Giulia: Sinulla on KulturAustausch-lehden harjoittelijana työpaikka ja vakinaiset tulot kahdeksi vuodeksi, mutta joudut sen jälkeen taas hakemaan töitä. Millä mielellä olet sen suhteen?

Olen itse asiassa alkanut nyt ajatella, että kyllä se siitä. Joko täällä tai muualla. Ei minua kauhistuta ilmoittautua työttömäksi tämän kaksivuotisen urakan jälkeen tai jopa tehdä jotakin aivan uutta. Sen tiedän, että en haluaisi missään tapauksessa taas joutua muuttamaan. Alan tietysti kantaa huolta näistä asioista sitten kun on sen aika, mutta se tosiasia on hyväksyttävä, että lyhyet tai pitkät työttömyyskaudet ovat tätä nykyä erottamaton osa työhistoriaa. Työharjoittelu on usein vain peiteltyä työttömyyttä: se ei yksinkertaisesti vie mihinkään, ei edes yhteiskunnallisesti. Ja yli viisikymppisten sukupolvellahan on sama ongelma. Työttömänä? Entäs sitten? Emme kuitenkaan ole köyhässä maassa, meidän on viimeinkin lakattava näkemästä kaikkea niin kielteisessä valossa. Mutta joka tapauksessa pitäisi keksiä, kuinka työn voisi jakaa nykyistä reilummin. Osaratkaisu saattaisi olla osa-aikatyömalli, vaikka se tuleekin työnantajille vähän kalliimmaksi.

Kerstin Fritzsche
haastatteli. Hän on parhaillaan harjoittelijana Goethe-Institutin online-toimituksessa – eikä hänkään tiedä vielä tarkkaan, mitä tulee ”Goethen” jälkeen.

Copyright: Goethe-Institut, Online-Redaktion

Jäikö sinulle kysyttävää tästä artikkelista? Kirjoita meille!
online-redaktion@goethe.de

Elokuu 2006

Lyhennetty versio tästä haastattelusta julkaistiin ensi kerran
9. kesäkuuta 2006 otsikolla ”Arbeitslos? So what? Stand up for your right, Praktikant/in!” osoitteessa www.fluter.de. Uusintakäyttöön antoivat ystävällisesti luvan Bundeszentrale für politische Bildung ja Redaktion und Alltag GbR.

    Weblog: Rory’s Berlin-Blog

    Rory MacLean Weblog
    Settling in Berlin: Travelwriter Rory MacLean gives an amusing and insightful account of his new home.

    Youth in Germany

    Fashion, music, dress, political orientation: what exactly is it that defines youth and youth cultures?