Bettina Blümner

Bettina Blümner  
ja Rory MacLean

Se, että puhelin niin vapautuneesti, kertoo enemmän Blümneristä kuin minusta. Tämä nuori ohjaaja, jonka valmistumisesta ei ole vielä pitkäkään aika ja joka on silti jo ehtinyt ohjata palkitun dokumenttielokuvan, osaa vapauttaa ihmiset estoistaan. ”Minusta on mukava tarkkailla ihmisiä”, hän kertoi kun sain viimein pannuksi suuni kiinni. ”Kuuntelen mielelläni heidän tarinoitaan ja kerron ne sitten uudelleen.”

Ei siis ihme, että Blümnerin sävähdyttävä esikoiselokuva on niin suorasukainen, intiimi ja paljastava. Prinzessinnenbad on kuvaus kolmen 15-vuotiaan tytön elämästä monikulttuurisessa Kreuzbergin kaupunginosassa Berliinissä. Tarina lähtee liikkeelle suositusta Prinzenbad-maauimalasta, ja siinä seurataan vuoden ajan näiden äärimmäisen vapaamielisten yksinhuoltajakotien tyttärien koettelemuksia ja kärsimyksiä: seurustelukriisejä, teini-iän seksielämää, nettiflirttiä, pikkurikoksia ja erityisopetusta. On ohjaajan riemuvoitto, että nämä kolme tyttöä ovat päästäneet hänet niin ällistyttävän syvälle elämäänsä.

”Aloitin keskustelun tyttöjen kanssa ja annoin heidän sitten jatkaa sitä osallistumatta siihen enää itse”, selittää Blümner kadehdittavan vaatimattomasti. ”Saatoin sanoa vaikka, että ’en ymmärrä miksi turkkilaiset pojat ovat teistä parempia’, ja he alkoivat puhua. Puheenaiheen valitsin minä, mutta heillä oli vapaus reagoida siihen niin kuin halusivat tai jättää kokonaan reagoimatta.”

Näin läheisten suhteiden luominen ei ole helppoa, mutta Blümneriltä se kävi luonnostaan. Teini-ikäisten elämä kiehtoo häntä, samaten Prinzenbadin maauimala. ”Altaalla käy kesällä jopa 9 000 ihmistä joka päivä”, hän kertoi. ”Kaikki ovat lähes alasti, ja teinitytöille uima-allas on paikka, jossa tavataan poikia ja solmitaan ensimmäiset suhteet. Se on hyvin aistillinen paikka.”

Traileri elokuvasta Prinzessinnenbad:

Blümner tutustui Prinzenbadin uimavalvojiin saadakseen elokuvaansa näyttelijöitä, ja he veivät hänet lähiseudun nuorisoklubeihin. Jossakin niistä eräs teini-ikäinen turkkilaispoika mainitsi hänelle luokkatoverinsa Klara Reinacherin. Blümner kävi seuraavan puolen vuoden mittaan usein tapaamassa Klaraa ja tämän ystäviä Tanutscha Glowaszia ja Mina Bowlingia. Kun heidän keskinäinen luottamuksensa kasvoi, hän otti mukaansa miniDV-kameran ja kuvasi tyttöjä ohimennen pyytämättä heitä koskaan toistamaan mitään tilannetta uusintaotosta varten. Sitten hän sai Nipkow-tukiohjelman apurahan ja tuottaja Katja Siegelin innostui dokumentin demovideosta, ja se rohkaisi Blümneriä ja lisäsi hänen mahdollisuuksiaan, niin että hän onnistui sitten saamaan toimeksiannon RBB- ja ARTE-televisioyhtiöiltä ja rahoitustukea sekä valtakunnalliselta että kotikaupunkinsa ja -osavaltionsa elokuvatukilautakunnalta. Tiimiin tuli mukaan kuvaaja Mathias Schöningh, joka toi kuviin vangitsevuutta ja syvällisyyttä heikentämättä silti elokuvan periaatteellista, cinéma vérité -tyylistä spontaaniutta. Blümner jäsensi tarinan yhdessä leikkaajan Inge Schneiderin kanssa 50 episodimaiseksi kohtaukseksi. Musiikin tekivät paikalliset hiphop-yhtyeet. Elokuvan kokopitkästä versiosta tuli kaupallinen menestys, ja sille myönnettiin vuoden 2008 parhaana dokumenttielokuvana Deutscher Filmpreis -palkinto, elokuva-alan ykköspalkinto Saksassa.

”En näyttäydy mielelläni omissa dokumenteissani. Pysyttelen mieluummin taustalla. Vaikka tiedänkin, että valmis, editoitu elokuva tuo esiin vain oman näkökulmani elämään, koen olevani vastuussa päähenkilöille. En saa välittää heistä vääränlaista mielikuvaa.” Sitten Blümner naurahtaa ja kertoo toisen – hieman ilmeisemmän – syyn siihen, että tytöt pystyivät niin vaikuttavaan suoruuteen kameran edessä: ”Niin, eivät Klara, Tanutscha ja Mina kyllä varsinaisesti kainojakaan ole.”

Blümner opiskeli valokuvausta ennen kuin suuntautui elokuvantekoon. ”Valokuvaotoksista jäi minusta aina puuttumaan jotain. Pelkkä kuva ei koskaan riittänyt. Halusin kertoa ihmisten tarinoita. Niinpä suuntauduin dokumenttielokuvaan ja kun sitten halusin parantaa todellisuutta, keksiä itse koko tarinan, aloin työstää fiktiivisiä sisältöjä.”

Arvostetusta Baden-Württembergin elokuva-akatemiasta valmistunut Blümner teki diplomityönään elokuvasovituksen Tobias Wolffin novellista The Chain. Vuotta myöhemmin hän sai stipendin Kuuban kansainväliseen EICTV-elokuvakorkeakouluun, jossa hän teki kaksi palkittua lyhytfilmiä, 13+15 ja La Vida Dulce. Tällä hetkellä hän työstää uusia ideoita ja käsikirjoituksia sekä dokumentti- että draamaelokuviin. Hänen kaikki tähänastiset projektinsa ovat olleet episodimaista lähikuvaa nuorten ja nuorten perheiden yhteen kutoutuvista elämäntarinoista. Jos hän vielä tarttuu amerikkalaisen Variety-viihdelehden neuvoon, hän voi ottaa mallia ohjaaja Michael Aptedin Up-dokumentista ja palata seitsemän vuoden päästä uudelleen oman Prinzessinnenbad-trionsa pakeille.