Peter Sloterdijk

Filosofi Peter Sloterdijk on yhtä kuulu kuin kiisteltykin. Hän on julkaissut vuodesta 1980 lähtien lukemattomia tekstejä aatehistorian, kulttuuri- ja uskontofilosofian, taideteorian, psykologian ja talousfilosofian kysymyksistä. Ja hän puuttuu yhä jatkuvasti julkiseen puheeseen ja kommentoi terävällä kielellä ajankohtaistapahtumia.

Näyttää siltä, että ei juuri ole teemaa, jota Sloterdijk ei kommentoisi julkisesti. Sanavalmius ja halukkuus antaa lausuntoja ovat tehneet Karlsruhessa asuvasta filosofian ja estetiikan professorista saksalaislehtien kulttuurisivujen suosikkihahmon. Sloterdijk vierailee televisio-ohjelmissa ja juontaa itse ZDF-televisiokanavalla ohjelmaa ”Philosophisches Quartett” (”Filosofinen kvartetti”).

Tuollainen jokapaikanhöylä on luonnollisesti enemmän kuin epäilyttävä vaatimattomasti esiintyvää asiantuntijaa arvostavan akateemisen maailman silmissä. Jo Sloterdijkin ensimmäinen teos, vuonna 1983 ilmestynyt Die Kritik der zynischen Vernunft (”Kyynisen järjen kritiikki”), joka teki 35-vuotiaasta kirjoittajastaan yhdellä iskulla kuuluisan, jakoi lukijansa kannattajiin ja kriitikoihin. Toiset juhlivat häntä Arthur Schopenhauerin ja Oswald Spenglerin seuraajana (FAZ), toiset halveksivat trendifilosofina ja puhuivat pilkallisesti ”kulttikirjasta” (Spiegel). Totta onkin, että Kritik der zynischen Vernunft on yksi eniten myydyistä saksankielisistä filosofian alaan lukeutuvista kirjoista 1900-luvulla.

Kyynisyyden kriitikko ja paikka-ajattelija

Kulttuurikriitikko Sloterdijk viittaa tässä varhaisteoksessaan ”satiirisen tiedon nauruperinteeseen” ja kuvaa kyynisyyttä ”valistuneeksi vääräksi tietoisuudeksi”. Hän kehittelee sille vastakäsitteeksi ”pelastavan (filosofisen) kyynisyyden”: (filosofinen) kyynikko taistelee kyynikkojen herruutta vastaan anarkistisen vastavallan keinoin, hän viettää ”elämänsä tehden vastarintaa, nauraen, kieltäytyen, vedoten koko luontoon ja täyteen elämään”. Sloterdijk kytkeytyy argumentaatiossaan ennen muuta myös ”(filosofisiksi) uus-kyynikoiksi” nimittämiensä Nietzschen ja Heideggerin teoksiin ja kehottaa väkivaltaisen ja vääristelevän kyynisyyden kanssa tekemisiin joutuvia tarttumaan uudelleen kadoksissa olleeseen röyhkeyden aseeseen.

Ja Sloterdijkin uusin teos, kolmiosainen Sphären (”Sfäärit”, 1998–2004), tukeutuu sikäli Heideggeriin sekin, että filosofi muotoilee siinä ”filosofian peruskysymyksen, kysymyksen olemisesta” (Sloterdijk). Sloterdijk ei kuitenkaan aseta tätä kysymystä suhteessa aikaan, niin kuin Heidegger teki, vaan suhteessa paikkaan, niin että olemista koskeva kysymys näyttäytyy hänellä ”yhdessäolokysymyksenä”. ”Pyrin vastaamaan Sphären-teoksessa kysymykseen, kuinka ihmiset pystyvät yhdessäoloon ylettömän suuren, osin ei-inhimillisistä, osin inhimillisistä osista koostuvan tosiasiamäärän kanssa. Eihän sitä ole koskaan vain itsekseen, vaan myös muiden ihmisten, asioiden ja olosuhteiden piirissä, siis itsensä tuolla puolen ja jossakin ympäristössä.” (Sloterdijk) Paikka ei siis ole enää pelkkä tyhjä abstraktio, vaan muuttuu inhimillisen elämän muodoksi paikkaa muovaavan ja muuttavan luovan toiminnan mielessä.

Esseisti

Monet hänen julkaisuistaan esittäytyvät ”yrityksinä” tai ”yritelminä” (Im selben Boot. Versuch über die Hyperpolitik, ”Samassa veneessä. Yritys hahmottaa hyperpolitiikkaa”, (1993), Medienzeit. Drei gegenwartsdiagnostische Versuche, ”Media-aika. Kolme aikalaisdiagnostista yritelmää”, (1993); Selbstversuch. Gespräch mit Carlos Oliveira, ”Itse-yritelmä. Keskustelu Carlos Oliveiran kanssa”, (1996); Die Verachtung der Massen. Versuch über Kulturkämpfe in der modernen Gesellschaft, ”Massojen halveksinta. Yritys analysoida kulttuuritaisteluita modernissa yhteiskunnassa”, (2000); Nicht gerettet. Versuch über Heidegger, ”Ei pelastunut. Yritelmä Heideggerista”, (2001)). Sloterdijk löytääkin varsinaisen kirjallisen ilmaisumuotonsa esseestä, josta hän kirjoittaa suuresti arvostamaansa Friedrich Nietzscheen viitaten: ”Esseellä on jo sanana kiero kaiku; se kuulostaa melkein siltä kuin vetoaisi ymmärtämykseen voimien puutteessa. Avoin muoto, kevyttä argumentaatiota, retorisia vapauksia, vapautus perustelemisesta”, sanalla sanoen: reservaatti, ”jossa kaikkea ei tunnuta otettavan niin kovin tarkkaan”.

Sloterdijk suo tosiasiassa toisinaan itselleen ”vapautuksen perustelemisesta”. Siksi monet hänen kirjoituksistaan, myös laajat jaksot hänen systemaattisluonteisista pääteoksistaan, vaikuttavat lukijasta koosteelta henkeväsi muotoiltuja mielipiteitä ja suggestiivisia metaforia. Toiset arvostavat sitä, kehuvat hänen tyyliään, kiittävät hänen epätavallista kieltään, ylistävät hänen ”maankiertäjä-ajatteluaan”. ”Kuka yltää”, kysyy esimerkiksi Frankfurter Rundschau -lehti heinäkuussa 2004 retorisesti, ”nykyisin Sloterdijkin tasalle pohtivana prosaistina?” Toiset taas moittivat häntä samasta syystä ”älyllisestä rappeutuneisuudesta” (Spiegel). Sillä mitäpä tieteellistä metodia Sloterdijk noudattaisi, missä arvojen tai edes näkemysten laajalla kartalla hänellä olisi paikkansa?

Skandaalipuhuja

Sen että ainakaan filosofiassa ei voi aina ottaa rangaistuksetta ”vapautusta perustelemisesta”, osoitti sitten myös erään Sloterdijkin kiistellyn puheen – ”Regeln für den Menschenpark” (”Ihmispuiston säännöt”, 1999) – nostattama kiista, joka paisui todelliseksi skandaaliksi. Tuossa puheessa Sloterdijk enemmänkin suggeroi kuin vaati argumenttiperustein, että geeniteknologiassa saavutettu tietämys huomioiden on luotava säännöt, joiden mukaisesti ihmisiä voidaan tulevaisuudessa jalostaa. Kriittistä vastakaikua ja selitystarpeen nostattivat ennen muuta myös jotkin hänen satunnaiset sanavalintansa, kuten esimerkiksi maininta ”verrattoman synkistä vuosista vuoden 1945 jälkeen [!]” ja monet natsiajan kielenkäyttöön kuuluvat latautuneet sanat, jotka nostattivat epäilyksen siitä, että filosofi olisi liukunut äärioikealle.

Tämä kiista aiheutti todella Sloterdijkille melkoista vahinkoa, mutta ei niinkään hänen varsinaisen sanottavansa vuoksi – edes hänen kiivaimmat arvostelijansa eivät epäilleet lopuksi enää häntä ihmisjalostusajatusten puolestapuhujaksi. Kiista ei tuottanut sisällöllisesti myöskään minkäänlaista hedelmää. Sloterdijkin puheella ei ollut juuri annettavaa kysymykseen, kuinka geeniteknologian tulosten soveltamisessa tulisi tulevaisuudessa menetellä. Syyte, joka häntä kohtaan esitettiin ja jonka tübingeniläinen filosofian professori Manfred Frank kiteytti sanoihin ”kiertelyä, kaartelua, rikinkatkua”, koski pikemminkin epärehellistä argumentointitapaa. Sloterdijkin väitettiin pyrkineen tieten tahtoen provosoimaan skandaalin heittelemällä sekasortoisesti mielipiteitä ja siteeraamalla epätavallisen yksipuolisesti oppi-isiään Nietzscheä ja Heideggeriä. Medialta hän saikin sitten kiitosta.

Televisiofilosofi

Peter Sloterdijk on juontanut vuoden 2002 alusta ZDF-televisiokanavalla keskusteluohjelmaa nimeltään ”Im Glashaus. Das philosophische Quartett” (”Lasitalossa. Filosofinen kvartetti”). Hän keskustelee siinä yhdessä filosofi-kirjailija Rüdiger Safranskin ja studioon kutsuttujen vieraiden kanssa kerran kuussa uskonnosta, populismista, Adolf Hitleristä tai esimerkiksi siitä, mihin Eurooppa loppuu. ”Tämähän on myös siksi tärkeää”, hän selittää, ”että kulttuurin valtavirta on tällä hetkellä korkeakulttuurivihamielinen ja suosii averbaaleja kommunikaatiomuotoja.” Sillä alalla Peter Sloterdijk, mediajonglööri, on itse mestari.