leipä

Saksalainen leipä: murenematon instituutio

Coypright: www.colourbox.com Maailmanlaajuinen finanssikriisi horjuttaa kansan luottamusta pankkiireihin, yritysjohtajiin, kiinteistövälittäjiin, poliitikkoihin, jopa toimittajiin, mutta ei leipureihin, ei sentään, leipureihin ei.

Ainakin yhteen instituutioon luotetaan entiseen malliin, nimittäin saksalaiseen leipään.

Saksassa on kaupan kolmisensataa leipälajia, muiden muassa täysjyväleipää, ruisleipää ja legendaarista pumpernikkelileipää, ja ne elävät kukoistuskauttaan, ovat varsinaisessa nosteessa. Leivän myyntiluvut ovat Saksassa kasvussa jo kymmenettä vuotta. Alan liikevaihto on 12,5 miljardia euroa ja jatkaa mitä ilmeisimmin nousuaan edelleen, mikäli saksalaiset ahmivat jatkossakin kokonaiset 87 kiloa leipää ja sämpylöitä vuodessa. Keskivertoranskalainen puolestaan tyytyy 55 kiloon patonkia vuodessa.

Saksalainen merkkituote

Copyright: picture-alliance/ dpa Tumma rouheinen saksalaisleipä, joka menee kuin kuumille kiville ympäri maailmaa, on nykyisin saksalainen merkkituote siinä kuin BMW tai Claudia Schiffer. Aikana, jona kävelykatujen liikkeet joutuvat panemaan lapun luukulle, saksalaisleipomoille satelee Floridassa sekä Kanadan ja Australian kaupungeissa niin paljon tilauksia etteivät ne tahdo perässä pysyä. Erityisen menestyksekästä leipomoketjua pyörittää Australiassa turkkilaistaustainen saksalainen. ”Leipomon konsepti”, toteaa Lüneburger-leipomoketjun edustaja, ”noudattelee saksalaista esikuvaa, koska ketjun omistava Ahmet Yaltirakli on syntynyt Kölnissä.”

Jokapäiväinen leipä on ollut aina saksalaisille varsinainen sydämenasia. Costa del Solilla lomailevat britit ovat panneet merkille, että paikallisten hotellien aamiaispöydässä on ainakin kolmea lajia tummaa saksalaista leipää. Saksalaismatkailijan mieliala on kiinni siitä, saako hän aamulla purtavakseen tulisesti rakastamansa moniviljasämpylän vai ei. Ja yksi ja toinen brittikin on kääntynyt lomallaan saksalaisuskoon ja halajaa kotiin palattuaan ruisleipää. Liverpoolissakin on siksi jo ”German Bakery”.

”Saksan ihme”

Copyright:  Zentralverband des Deutschen Bäckerhandwerks e.V. Saksalaisen leivän ystävät tilaavat syötävänsä usein netin kautta. Yhdysvalloissa voi esimerkiksi tilata kuriirin tuomaan leipää Gugelhupf Bakery -leipomon jakelupisteestä Pohjois-Carolinasta tai floridalaisesta Fort Lauderdalesta. Ja valikoima kuulostaa kerrassaan eksoottiselta! Tarjolla on sellaisia leipiä kuin ”Viisi viljaa” (ruisrouhetta, pellavan-, seesamin- ja auringonkukansiemeniä, 25 % vehnää, 75 % ruista), ”Schwarzwald” (satumaisen kermakakun mieleen tuovasta nimestään huolimatta ruissekaleipä, jossa on 30 % vehnää ja 70 % ruista) ja ”Mysli”, hasselpähkinöillä, hunajarusinoilla ja kaurahiutaleilla ryyditetty kokojyvävehnäleipä.

Karkearakeinen, ravinteikas leipä on noussut vaikuttajien suosikiksi. Seitsemänkymppinen tähtilaulajatar Tina Turner, joka on asunut monta vuotta Kölnin lähistöllä, lukee erinomaisen fyysisen kuntonsa tämän ”Saksan ihmeen” ansioksi. Hän syö vain kahdesti päivässä ja panee erityistä painoa päivän ensimmäiselle aterialle. ”Aamiaiseni koostuu banaanista, kiivistä, melonista ja tummasta saksalaisesta leivästä”, hän sanoo. Saksalaisnäyttelijä Franka Potente, joka vietti kurjan vuoden Los Angelesissa, kertoo riutuneensa kunnollisen saksalaisen leivän puutteessa. Eurooppalaiset leipomot ovat huomanneet, että tästä on kehkeytymässä todellinen trendi, ja lähettävät siksi oppipoikansa Saksaan. Niinpä Heidelbergin leipuriammattikouluun tulee joka vuosi useita irlantilaisopiskelijoita.

Leipomokahvio

Coypright: www.colourbox.com En silti usko, että tästä olisi seurauksena mitään saksalaisen leipomoperinteen vientiaaltoa. Esimerkiksi Irlannissa on vain seitsemisen leipomoa sataatuhatta asukasta kohden, kun niitä on Saksassa 47. On kerta kaikkiaan mahdotonta kulkea montakaan askelta törmäämättä vastapaistetun leivän tuoksuun. Muut maat voivat kyllä jäljitellä saksalaista leivontakulttuuria, mutta saksalaisen leipurin todelliset mitat jäävät niissä saavuttamatta, sillä hänessä yhdistyvät käsityötaito ja kiinteä yhteys naapurustoon.

Saksalaisista leipomoista on tullut leipomokahvioita. Kesällä pöydät siirretään usein ulos, keitetään tuoretta kahvia ja myydään leipää paitsi mukaan otettavaksi, myös – hiukan jäähtyneenä – huolella leikattuina ja voideltuina siivuina saman tien syötäväksi. Leivästä tulee näin pikkuinen ateria, joka pitää nälän poissa monta tuntia. Nautin itse kaikkia ulkomaankirjeenvaihtajan vapauksia, ja tuollainen ateria on yksi joka-aamuisista rituaaleistani. Juttelen samalla auringonpaisteessa muiden voileivän ystävien kanssa.

Luonnonravintoa vaikeina aikoina

Ja sellaisissa keskusteluissa huomaa, että taantuma on saavuttanut Saksan. Useimmat leipomon asiakkaista ovat eläkeläisiä tai työttömiä. He etsivät tietysti inhimillistä kanssakäymistä, mutta ovat myös vaateliaita herkkusuita ja tietävät tarkkaan, mitä eroa on Iso-Britanniassa suositulla pehmeällä valkoisella leivällä ja saksalaisilla tummilla leipälajikkeilla. Sana ”leipä” herättää eri maissa erilaisia mielleyhtymiä: ranskalaiset ajattelevat patonkejaan, englantilaiset tahtovat helposti paahdettavaa leipää, amerikkalaiset nopeaa energiatankkausta, ja on paljon maita, joissa leivän tehtävänä on vain imeä itseensä keittoa. Mutta saksalaisille leipä on ollut alun alkaen jo täysipainoista ravintoa, pitkään kylläisenä pitävä ateria.

Leipä on luonnollista ravintoa vaikeina aikoina. Se on melko edullista, sillä leivän hinta on ollut jo pitkään kuuma peruna.(Vuoden 1830 leipämellakat olivat vähällä johtaa vallankumoukseen.) Leipä säilyy useita päiviä. (EU:n yritys säädellä saksalaisleivän suolapitoisuutta tyrmättiin kiivaasti.) Nurkan takana hääräilevä leipuri on sitä paitsi erinomaisesti selvillä korttelin asukkaiden asioista ja tarjoutuu tarpeen tullen hienotunteisesti myymään leivästä kymmenen siivua vähemmän, jos asiakkaalla ei ole varaa kokonaiseen. Lapset saavat silloin tällöin lauantaisin vehnäsämpylöitä maksutta. Myös edellispäiväiseen tyytyvä saa leipänsä lähes ilmaiseksi. Ja kuivunut leipä jauhetaan ja asiakkaat käyttävät sitä pihvien panerointiin.

Itse tehty on in

Leipä todella mielletään vaikeiden aikojen perusravintoaineisiin kuuluvaksi, ja se on yhtenä syynä siihen, että Euroopassa leivotaan mieluusti taas kotonakin. Saksalaista leipää ei kuitenkaan juuri saa onnistumaan leipäkoneella, jollainen keskiluokan englantilaisilla on nykyisin usein keittiössään. Pumpernikkelileivän teko on melko mutkikasta, ja siksi onkin viisaampaa tyytyä ammattimaisesti valmistettuihin, valmiiksi siivutettuihin leipäpakkauksiin. Yksinkertainen ruissekaleipäkin vaatii tuntikausien valmistelut ennen kuin se on valmis uuniin pantavaksi. Vaivaaminenkin ottaa aikansa.

Joissakin eteläsaksalaisissa kylissä on syntynyt leiväntekorinkejä. Rinkien jäsenet panevat kotona taikinan alulle ja paistavat sitten leivät lauantaisin kyläyhteisön puulämmitteisessä uunissa. Leivänpaisto on seurallinen tapahtuma, jossa vaihdetaan kuulumisia – ja yksi esimerkki siitä, että leipominen nostattaa yhteisöllisyyden ja turvallisuuden tunnetta.

Ja hiukan myös kansallisylpeyttä.

Saksalaisissa leipomoissa on myyty vuoden 2006 jalkapallon maailmanmestaruuskisoista pitäen ”Maailmanmestarileipää”.

Klinsmann astui kuin taikaiskusta samalla hetkellä ovesta sisälle. Hänen joukkueensa (joka sijoittui loppujen lopuksi kolmanneksi) oli majoittunut luksushotelliin kadun päähän, ja hän halusi ostaa pojille kunnon leipää. Minä nyökkäsin kohteliaasti, tartuin pussilliseen lämpimiä maailmanmestarisämpylöitä ja otin jalat alleni.
Roger Boyes
on Times -lehden Saksan kirjeenvaihtaja. Hän on asunut 20 vuotta Saksassa ja kirjoittaa ”My Berlin” -kolumnia Tagesspiegel-lehteen. Kirjassaan ”My dear Krauts” hän kuvailee saksalaisen arkielämän omituisuuksia tyypillistä brittihuumoria viljellen.
Copyright: Goethe-Institut e. V., Online-Redaktion
Huhtikuu 2009

Jäikö sinulle kysyttävää? Kirjoita meille!
online-redaktion@goethe.de

    Weblog: Rory’s Berlin-Blog

    Rory MacLean Weblog
    Settling in Berlin: Travelwriter Rory MacLean gives an amusing and insightful account of his new home.

    Weblog: ”Meet in Finland”

    Blogistamme „Meet in Finland“ voitte lukea Goethe-Institutin Suomeen kutsumien taiteilijoiden ja kirjailijoiden Suomi-kokemuksista.