currrymakkara

Rakkaudesta currymakkaraan

Copyright: www.colourbox.comYritän aina suhtautua suopeasti saksalaiseen keittiöön. Unohtakaa hapankaalikliseet (huomaattehan, että hapankaali on ranskalaisten nauttimana ja ”choucrouteksi” kutsumana olevinaan suurta herkkua) ja keskittykää nauttimaan herkullisesta täysjyväleivästä, ihmeellisestä oluesta ja Michelin-tähdillä aateloiduista kokeista, joita tulee koko ajan lisää. Tässä ei vain taida olla koko totuus.

Saksalaisesta pikaruuasta ei löydy millään ilveellä hyvää sanottavaa, ei varsinkaan berliiniläisestä currymakkarasta, joka on minusta koko katraan mustin lammas. Ei sillä, että currymakkarassa olisi mitään mustaa. Neonpunaista kyllä löytyy, samoin räikeää keltaista. Currymakkara on suunnilleen yhtä luonnollista kuin nailon ja maistuukin samalta kun sitä popsii kuorineen (”mit Darm”, ’suolen kera’, sanovat makkarantuntijat). Berliinissä tavataan ajatella, että rakkaus currymakkaraan testaa uskollisuutta kaupungille, vaikka turistit siitä kolmannen kerran haukattuaan ryntäävät yleisiin vessoihin. Nyt Berliini on avannut tälle hirvittävälle maustemakkaralle museon, eräänlaisen pyhäkön. Tämä Checkpoint Charlien – entisen rajanylityspaikan – lähellä sijaitseva museo yrittää haalia 350 000 vierasta vuodessa. Museovirkailijoiden tehtävä on vakuuttaa turistit currymakkaran glamourista. Mutta mitä ihmeen houkuttelevaa voisi olla ketsuppi-, curryjauhe- ja cayennenpippuriliemessä uitetussa sianlihamakkarassa? Wienillä on leikkeensä, Brysselillä simpukkansa ja Berliinillä hädin tuskin syötäväksi kelpaava uppopaistettu Technicolor-makkara. Ei vaikuta kovin reilulta.

Makkara uhattuna

 Museomaskotti QWoo toivottaa iloisesti kaikki vieraat tervetulleiksi. Copyright: Deutsches Currywurst Museum/E.I. EdutainmentInternational Currymakkaralla on kannattajansa. Saksan entinen liittokansleri Gerhard Schröder oli aiemmin naimisissa tiukan linjan kasvissyöjän kanssa. Työmatkoilla, turvallisesti piilossa Hillu-vaimon valvovalta silmältä, hän usein pyysi autonkuljettajaa pysähtymään hotkaistakseen currymakkaran. Currymakkaraa on kehunut jopa Anthony Bourdain, purevasta kritiikistään tunnettu yhdysvaltalainen ruokakirjailija. Hän on toisaalta kehunut myös namibialaisen pahkasian peräsuolen aromia. Hän nyt on vain sellaista tyyppiä.

Currymakkaraa ovat Berliinin kaduilla nousseet uhkaamaan turkkilaisten, libanonilaisten ja irakilaisten pyörittämät kebabkioskit. Berliiniläiset, jotka suhtautuvat yhä ennakkoluulottomammin kotikaupunkinsa 300 000-päiseen turkkilaisyhteisöön, ovat hyväksyneet myös tuon uudenlaisen hiukopalan. Voisi jopa melkein väittää, että kebab on currymakkaraa terveellisempää. Joissain kebabkioskeissa läiskäistään lihan päälle salaatinlehti ja tomaattisiivu, ja siinä jää vitamiiniton currymakkara toiseksi. Yritetäänkö uudella museolla auttaa asiaa? Onko hankkeen tarkoituksena pelastaa currymakkara ansaitsemaltaan unohdukselta ja nostaa se osaksi kaupungin kulinaarista historiaa?

Kaupunkienvälinen mittelö

Copyright: www.colourbox.com Ehkäpä onkin. Ja mukana saattaa olla myös pientä kaupunkienvälistä kilpailuhenkeä. Berliiniläinen versio currymakkaran historiasta on seuraavanlainen: Sodan runteleman kaupungin naiset joutuivat raivaamaan rauniot ja elättämään perheensä. Noina sodanjälkeisinä vuosina nousi esiin vallan ihmeellinen naisyrittäjien joukko. Yksi heistä oli Herta Heuwer, joka pystytti vuonna 1949 makkarakojun Stuttgarter Platzille, punaisten lyhtyjen alueelle brittien miehittämään osaan Berliiniä. Brittisotilaat auttoivat häntä hankkimaan ainekset emaliämpärissä hämmenneltävään currymakkaraseokseen: tomaattisosetta, curryjauhetta, worcesterkastiketta ja jotakin salaiseksi nimettyä ainesosaa. Vuoteen 1959 mennessä kastikkeesta oli tullut niin suosittu, että se patentoitiin nimellä ”Chillup”. Kun länsiberliiniläiset vaurastuivat, muotiin tuli syödä illan päätteeksi currymakkarat Ku’dammilla. Väki tapasi kerääntyä teatteriesitysten päätyttyä Frankyn currykioskille Kurfürstendammin nuhjuisempaan päähän – kauas paraatikadun designliikkeistä ja hienostuneen hillityistä kahviloista – syömään yhdet yököttävät makkarat ja juomaan kuohuviiniä päälle. Siellä olivat ihan kaikki, näyttelijät, toimittajat, prostituoidut, eikä kukaan halunnut lähteä juhlista kesken pois. Kattohuoneistossa Ku’dammilla asunut Franky kuoli nukahdettuaan yhtenä yönä palava tupakka suussa. Muistan hänen hautajaisensa 1990-luvulla Heerstrassen hautausmaalla Berliinissä: tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan Tommy Turnschuhin kaltaiset alamaailman suuruudet sekä joukko yltympäriinsä tatuoituja nyrkkeilijöitä ja mustiin pukeutuneita vetyperoksidiblondeja. Jälkeenpäin kaikki tietysti menivät syömään makkaraa.

Muissa Saksan kaupungeissa ei pidetä siitä, että Berliini yrittää omia currymakkaran. Uwe Timm väittää vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan Die Entdeckung der Currywurst, ’Kuka keksi currymakkaran’, että vastaavanlaista makkaraa olisi syöty Hampurissa vuonna 1947. Ja Ruhrinkin alueelta löytyy henkilöitä, jotka sanovat keksineensä currymakkaran.

Uhanalaiset makkarakojut

”DITTSCHE – Das wirklich wahre Leben” WDR-kanavalla; Copyright: WDR/Mathias Bothor Minun on ollut vaikea käsittää, että kukaan tahtoo kisata tästä makkarasta. Mutta tässä makkaramittelössä ei olekaan kysymys Michelin-tarkastajien vakuuttamisesta, vaan yhteenkuuluvuuden tunteen luomisesta. Currymakkara yhdisti aikoinaan tiettyyn ihmistyyppiin lukeutuvat länsiberliiniläiset, joita uhkaa nyt sukupuutto. Samaa voi sanoa currymakkaran itäsaksalaisversiosta, jota sai Konnopken kioskilta. Makkarakojut ja muutkin pikaruokapaikat ovat katoamassa. Goldmann-kustantamon mielenkiintoinen uutuusteos Der Fritten-Humboldt, ’Ranskis-Humboldt’, kuvaa, miten makkarakojuista tuli osa saksalaista katuarkkitehtuuria ja miten niiden kanta-asiakkaat ovat jäämässä kodittomiksi, kun ne alkavat nyt hävitä. Kirjan on kirjoittanut graafinen suunnittelija Jon Flemming Olsen, joka on näytellyt Dittsche-kulttikomediasarjassa ja perustanut Saksaa Euroviisuissa edustaneen Texas Lightning kantribändin. Olsen seisoi taustatutkimusta tehdessään nimettömänä tiskin takana monissa makkarakojuissa ympäri maata. Hän siis tietää mistä puhuu. Hän on menestynyt elämässään, eikä siis luonnollisestikaan ole tuiki tavallinen makkaran ja ranskalaisten mutustaja. Mutta hän on ymmärtänyt, että kyse ei ole vain syömisestä tai kokkaamisesta, vaan siitä, että saksalaiset saavat tilaisuuden tuumailla elämän ylä- ja alamäkiä.

”Halvalla täyteen”-teollisuuden hengissäpitäjä

”Kukaan ei teeskentele olevansa parempi kuin on”, päättää Frankfurter Allgemeine Zeitung lehden kirjallisuuskriitikko Alexander Marguier arvostelunsa Olsenin kirjasta. Currymakkarakojut ovat vain osa ”halvalla täyteen” -pikaruokateollisuuden keskeistä hengissäpitosysteemiä, toteaa Marguier. Olsen tutustui kirjansa aineistoa kerätessään Afganistanin Heratista kotoisin olevaan Hakimiin, joka on kotimaassaan työskennellyt turkkurina ja oppinut teurastamaan eläimiä. Hakim on päätynyt monien mutkien kautta Saksaan ja myy nyt ikälopusta pakettiautonrähjästään siankylkeä kotitekoisten kastikkeiden kera. Hänen autonsa on parkissa Heidelbergin kasarmialueen vieressä – ja suurin osa hänen (innokkaista) asiakkaistaan on amerikkalaissotilaita. Onko tämä tyypillisen saksalaista? Niin no, ei oikeastaan. Mutta se on merkki modernin ja muuttuvan Saksan tarjoamista mahdollisuuksista.

Roger Boyes
on Timesin Saksan-kirjeenvaihtaja. Hän on asunut Saksassa 20 vuotta ja kirjoittaa My Berlin -kolumnia Tagesspiegel-lehteen. Kirjassaan My dear Krauts hän kuvaa saksalaiseen arkielämään liittyviä kummallisuuksia tyypillisellä brittihuumorilla.

Copyright: Goethe-Institut e. V., Online-Redaktion
Maaliskuu 2010

Jäikö sinulle kysyttävää? Kirjoita meille!
online-redaktion@goethe.de

Linkkejä

Weblog: Rory’s Berlin-Blog

Rory MacLean Weblog
Settling in Berlin: Travelwriter Rory MacLean gives an amusing and insightful account of his new home.

Weblog: ”Meet in Finland”

Blogistamme „Meet in Finland“ voitte lukea Goethe-Institutin Suomeen kutsumien taiteilijoiden ja kirjailijoiden Suomi-kokemuksista.