kansalliskirjailija

”Goethe!” – uusi näkökulma Saksan kansallisrunoilijaan

Johann Wolfgang von Goethe on Saksassa sankari. Hän on tärkein saksankielinen kirjailija ja eittämätön nero, joka kirjoitti Faust-näytelmän – mestariteoksensa – lisäksi runoja, romaaneja ja tieteellisiä ja filosofisia tekstejä. Mutta mahtoiko hän olla myös rokkitähti? Tai tarkemmin, oliko hän 1700-luvun lopun julkkis, joka sai naisten sydämet sykähtämään?

Szenenfoto aus „Goethe!“, Alexander Fehling als Goethe; Copyright: 2010 Warner Bros. Ent.

Sellaisen kuvan pyrkii antamaan ”Goethe!”, Philipp Stölzlin uusi elokuva. Minulla hyppäsi sydän kurkkuun, kun näin huutomerkin runoilijan nimen perässä: vaikutti enemmän kuin selvältä, että historiallista aihetta työstettäisiin à la ABBA-musikaali Mamma mia! Taas yksi saksalaisinstituutio mennyttä kalua. (Muistatteko vielä sellaista kuin Saksan markka? Vai pitäisikö sanoa ”Saksan markka!”?) Philipp Stölzlin tähänastisia aikaansaannoksia elokuvan saralla ovat Madonnalle, Rosenstolzille ja Rammsteinille tehdyt videot. Ja nyt: JWG.

Eräänlainen James Dean

Szenenfoto aus „Goethe!“; Copyright: 2010 Warner Bros. Ent.

Minä siis lykkäsin elokuviin menoa, kun pelkäsin joutuvani todistamaan, kuinka saksalainen nero saatetaan naurunalaiseksi ja petetään. Ja minä todella jäkätin jatkuvasti ja joka paikassa sen historiallisista epätäsmällisyyksistä. Vaikka Goethen esittäminen nokkelana, huippuälykkäänä, hyvännäköisenä kaksikymmentäkolmevuotiaana on hyvinkin uskottavaa, Saksan kansalliskirjailijasta tehdään elokuvassa eräänlainen James Dean. Goethe esitetään siinä opintonsa keskeyttävänä (väärin) nuorukaisena, joka rakastuu Lotteen (oikein), esimiehensä kihlattuun (ei täysin paikkansapitävää). Huippukohta on seksikohtaus sateessa (aivan varmasti mielikuvituksen tuotetta) ja kaksintaistelu petetyn sulhasen kanssa (ei pidä paikkaansa).

Ohjaaja on yrittänyt tehdä Saksan kansallissankarista ihmisen, jota uusi sukupolvi pystyy ymmärtämään. Se on minusta hiukan surullista, sillä vaikka olen englantilainen, Goethea opetettiin minulle samalla tavalla kuin saksalaisille sukupolvesta toiseen: jouduin purkamaan hänen tekstejään alkutekijöihinsä ja analysoimaan niitä, opettelemaan ulkoa ja lausumaan hänen säkeitään ja pohtimaan tunnilla, mikä onkaan Faustin toiminnan todellinen luonne. Meitä valistettiin Goethen tuotannosta, ei hänen rakkauselämästään.

Die historische Genauigkeit opfern

Goethe-Denkmal in Frankfurt; Copyright: www.pixelio/Foto: Dr. Klaus-Uwe GerhardtSamantyyppisiä vastalauseita nostatti elokuva Shakespeare in Love vuonna 1998 Iso-Britanniassa. Siinä esitetään Englannin ylivoimaisesti paras kirjailija – jota Goethe luonnollisesti ihaili – lemmensairaana narrina: Hän on juuri kirjoittanut komedian Romeo und Ethel ja omistanut sen tyttöystävälleen. Kun hän saa selville, että Ethel on pettänyt häntä, hän polttaa komedian ja alkaa sen sijaan kirjoittaa tragediaa nimeltä Romeo und Julia. Mutta työ ei suju. Vasta kun hän rakastuu Gwyneth Paltrowiin, hän pystyy taas jatkamaan kirjoittamista – kielletystä rakkaudesta. Se on viihteellistä (Oscar-palkittua) roskaa. Vain se että filmissä on shakespearelaisia sanaleikkejä höysteenä, esti patrioottisia Shakespeare-piirejä repimästä sitä silpuksi.

Elokuvan tekemisen oikeutuksena käytettiin samaa argumenttia kuin Goethe! -filminkin kohdalla. Jos se vain onnistu tuomaan Shakespearen tai Goethen lähemmäksi uuden polven lukijoita, ei siinä historiallinen tarkkuus paljoa paina. Samalla tavoin argumentoitiin Amadeus -elokuvan yhteydessä, jossa Mozartista tehtiin trendikäs, seksihullu, vulgaari ihmelapsi ja sivujuonena esitettiin tekaistu tarina Salierista, Mozartin ilkeämielisestä kilpailijasta hovissa. Itävaltalaiset olivat suunniltaan, mutta nuoret todellakin kiinnostuivat yhtäkkiä Mozartista. „Amadeus on yksi meidän suuria esikuviamme”, sanoo Stölzl. ”Sehän on suurimmaksi osaksi mielikuvituksen tuotetta… ja siitä huolimatta paras koskaan Mozartista tehty elokuva.”

Keinotekoista erotisointia

Goethea on ennenkin yritetty herättää henkiin valkokankaalla: Egon Günther ohjasi hiukan yli kymmenen vuotta sitten elokuvan Die Braut (’Morsian’), joka kertoo Christiane Vulpiuksesta tai ennemminkin Vulpiuksen, Charlotte von Steinin ja Goethen kolmiodraamasta. Saksalaisten suuri kirjallinen esikuva ei todellakaan esiinny tässä elokuvassa edukseen: hänet näytetään ihmisenä, josta on piinallista joutua seisomaan julkisuudessa vaimonsa rinnalla, ja moraalisena pelkurina, joka sulkee korvansa kuoleman kourissa kamppailevan vaimonsa huudoilta. Sellainenko Goethe todella oli – vai tarkastellaanko häntä tässä vain nykyajan näkökulmasta? Naisilla ei Nuoren Wertherin kärsimykset -romaania lukuun ottamatta taitanut juuri olla roolia Goethen tuotannossa. Mutta Goethen elämä on ilmeisesti saatava keinolla millä hyvänsä erotisoiduksi, jotta videopelien ja internetin ääressä kasvanut sukupolvi saataisiin kiinnostumaan klassisesta kirjallisuudesta.

Miriam Stein und Alexander Fehling in „Goethe!“; Copyright: 2010 Warner Bros. Ent.

Goethe! !-elokuva tekijät myöntävät itsekin, että Goethe todennäköisesti vain suuteli Lottea (jota esittää elokuvassa Miriam Stein). Mutta nuoren Wertherin hahmo on kiehtova, ja ymmärrän kyllä, miksi Philipp Stölzl peukaloi historiallisia tosiasioita – yhdistää tarua ja totta pannessaan Goethen todistamaan ystävänsä Jerusalemin itsemurhaa, josta tulee hänelle myöhemmin lemmensairaan Wertherin esikuva. Ja viimeisessä kohtauksessa Goethe ohittaa ryhmän ihmisiä, jotka tappelevat siitä, kuka saa viimeisen kappaleen Werther ja alkavat – Goethen tunnistettuaan – huutaa ”Johann, Johann” aivan kuin hän olisi Tokio Hotelin laulusolisti. On asia todella voinutkin olla niin. Nuoren Wertherin kärsimykset war wohl der erste deutsche Kultroman. lienee ollut Saksan ensimmäinen kulttiromaani. Jotkut seurasivat Wertherin esimerkkiä ja tekivät kirjan luettuaan itsemurhan. Epätoivo, yksipuolinen ja toteutumatta jäävä rakkaus – se myy aina.

Goethe voi olla hauska

Szenenfoto aus „Goethe!“; Copyright: 2010 Warner Bros. Ent.

Kun sitten lopulta todella kävin katsomassa elokuvan, jätin elämäkerrallisen kitsin ja TV Digitalin kehut (”Huipputilaisuus oppia tuntemaan vanha kunnon Goethe”) omaan arvoonsa ja nautin esityksestä. Ympärilläni elokuvateatterissa oli nuorta väkeä. Jos kymmenenkin heistä vaivautui kotiin päästyään naputtelemaan hakukoneeseen Goethen nimen, elokuvalla on jo ollut oma vaikutuksensa. Musiikkituottaja Diether Bohlen, joka tuomaroi Deutschland sucht den Superstar, -ohjelmaa, lahjakkuuksienetsintäshow’ta lahjattomille, on Saksan nuorisokulttuurin silmäätekeviä. Kun häneltä kysyttiin, onko hän lukenut Goethea, hän vastasi: ”Elämässä on paljon tärkeämpiäkin juttuja.” Ehkäpä jotkut Bohlen-fanit katsovat Goethe! !-filmin, lukevat sen jälkeen Nuoren Wertherin kärsimykset ja oivaltavat, mitä todellinen lahjakkuus on. Goethe! saattaa saada konservatiiviset saksalaiset raivoihinsa, koska se näyttää trivialisoivan Goethen teokset. Mutta se voi myös vakuuttaa pari kaltaistani perinteen nimeen vannovaa. Goethe voi olla hauska. Kukapa olisi uskonut?

Roger Boyes on Times -lehden Saksan-kirjeenvaihtaja. Hän on asunut 20 vuotta Saksassa ja kirjoittaa ”My Berlin”-kolumnia Tagesspiegel-lehteen. Kirjassaan ”My dear Krauts” hän kuvailee saksalaisen arkielämän omituisuuksia tyypillistä brittihuumoria viljellen.
Copyright: Goethe-Institut e. V., Online-Redaktion
Lokakuu 2009

Foto „Goethe-Denkmal in Frankfurt“ © Dr. Klaus-Uwe Gerhardt / PIXELIO

Jäikö sinulle kysyttävää? Kirjoita meille!
online-redaktion@goethe.de

Linkkejä

Weblog: Rory’s Berlin-Blog

Rory MacLean Weblog
Settling in Berlin: Travelwriter Rory MacLean gives an amusing and insightful account of his new home.

Weblog: ”Meet in Finland”

Blogistamme „Meet in Finland“ voitte lukea Goethe-Institutin Suomeen kutsumien taiteilijoiden ja kirjailijoiden Suomi-kokemuksista.