Elisa Salo
JELINEKIN PÄÄN SISÄLLÄ
Oi ihanaa, Jelinekkiä! Se oli ensireaktioni, kun kuulin, että Jalostamo-kollektiivi toteuttaa Elfriede Jelinekin näytelmän Rechnitz (Tuhon enkeli), ja pääsen näyttelemään siihen.
Olin lukenut aiemmin molemmat itävaltalaiskirjailijan suomennetut romaanit Pianonsoittajan ja Halun. Minua puhuttelivat Pianonsoittajan yksityiskohdat; miten jokainen kynttelikkö ja katse oli huolella aseteltu kirjan sivuille korostamaan tukahtumisen ja tikahtumisen teeman vuorottelua, enkä voinut kuin ihailla nobelistin tarkkuutta.
Tiesin siis, mihin olin ryhtymässä, kun aloitimme Rechnitzin parissa. Edessä oli kutkuttava haaste. Tämän kirjailijan maailmaan pitää haluta uppoutua, jotta saa kiinni, edes jostain, ja kun saa kiinni, voi käydä niin, ettei haluakaan päästää enää irti. Tältä kirjailijalta voisin saada mitä vain. Joka tapauksessa helpolla en tulisi pääsemään.
Ensimmäisissä lukuharjoituksissa se tuntui lähes mahdottomalta. Lukea koko näytelmää läpi. Ymmärtää tekstiä. Saada siitä edes pientä otetta. Teksti ei ole esittävää, siinä ei ole määriteltyjä henkilöitä eikä dialogia, se ei perustu tähän hetkeen ja tämän hetken havainnointiin, ei juonivetoisuuteen, siinä ei ole tilanteita eikä käänteitä, oikeastaan se väistää kaikkia konventionaalisen draaman ymmärrettävyyslakeja. Tuntuu kuin Jelinek olisi huvitellut kustannuksellamme, ja kirjoittanut (näin kuvittelen) hymynkare suupielessään pötkön monologimuotoista tajunnanvirtaa, eräänlaisen esseen, ajattelematta näyttämöä sen kummemmin. Näytelmän alussa on toki tarkka näyttämöohjeistus, joka piirtää jopa alushousumerkkiä myöten, miten lavalle pukeudutaan ja miltä siellä näyttää. Tämän jälkeen kirjailija heittääkin työryhmän tyhjän päälle. Tai toisaalta: antaa vapaat kädet. Ottakaa tai jättäkää. Mikä tahansa on mahdollista. Tulkitsijan täytyy vain valita oma polkunsa. Sanansaattajat sentään mainitaan. Hyvä. Olemme sanansaattajia. Se on ainoa tulenliekkimme pimeydessä. Sanansaattajuus. Siitä on hyvä lähteä.
Onneksi meillä oli Jukka-Pekka Pajunen. Paitsi että hän oli suomentanut kyseisen näytelmän, hän myös tulkkasi tekstiä meille joka käänteessä. Hän kertoi, mihin milloinkin viitataan, ja mitä mikäkin sitaatti ja historiaan tai kulttuuriin sidottu yksityiskohta tarkoittaa. Kun olimme välillä liiaksi eksyneet lauserakenteiden ja merkitysten monisäikeisiin verkostoihin, hän palautti meidät realiteetteihin, jotta me voisimme jälleen leikitellä tekstimateriaalilla ja repiä sen kappaleiksi. Jotta se syntyisi lavalla uudestaan meissä ja yleisössä.
Ja onneksi oli Hilkka-Liisa Iivanainen, rohkea ohjaaja, joka uskalsi tarttua moniääniseen järkäleeseen, pilkkoa sen jaksoihin ja repliikkeihin ja johdattaa meidät visionsa läpi. Onneksi oli huikeat suunnittelijat ja pelottomat vastanäyttelijät. Yhdessä työryhmänä matkasimme Jelinekin pään sisälle ja puhalsimme kerroksellisen näytelmän lentoon.
Esitin näytelmässä - en enempää enkä vähempää - kuin näytelmäkirjailijaa itseään. Lähiluin Jelinekin hengästynyttä, itseään korjaavaa, empivää ja paikoin purevaa joka suuntaan assosioivaa tapaa kirjoittaa ja tein siitä olemista. Helppoa? No ei, mutta kiinnostava ja erittäin kiitollinen tehtävä. Esityksen ensimmäinen osio, ”Luento”, oli minulle näyttämöllinen kirjoitusprosessi. Kun muut näyttämön henkilöt puhuivat, minun roolihenkilöni mutisi repliikkejä myös heidän mukanaan, maisteli niitä suussaan, kuin kirjoittaen näytelmää siinä hetkessä, ja sormet liikkuivat tehden paperille tai ilmaan lauseita. Kun muut lavallaolijat epäröivät sanomisissaan ja korjasivat itseään, minun roolihenkilöni sormet pysähtyivät ja pyyhkivät ilmaa pois edestään. Kun muut paisuttelivat sanomisiaan tai veivät ajatusketjujaan vielä piirun verran pidemmälle, Jelinek-hahmoni nojasi tyytyväisenä taaksepäin ihastellen aikaansaannoksiaan. Välillä hän ajautui kirjoituskriisiin, heilautti Jelinekille tunnusomaista hyppyrikampaustaan, kärsi tyhjän paperin kammosta ja oli pitkiä aikoja tuppisuuna, mutta kun hän puhui, hän puhui pitkään ryöpsäyttäen muutamien sivujen hiiltyneen monologin, ja vain vaivoin suostui lopettamaan, jotta jälleen voisi mököttää hiljaa sivutolkulla.
Repliikkien opettelu oli huomattavasti työläämpää kuin perinteisemmissä näytelmissä, jossa dialogit oppii näyttämöharjoituksissa tehden ja kokeillen. Tekstiä oli paljon, ja se oli paikoin vaikeaselkoista. Itse opetteluprosessi oli raakaa pänttäämistä, lause lauseelta, kunnes tekstin tukirakenteet olivat muistissa: pelkkä oikukas sanajono vailla ajattelua, vain visuaalinen muistikuva käsikirjoituksen sivusta. Samalla tuli kuitenkin päntänneeksi jotain syvempääkin. Asenteet, päämäärät, maailmankuvan.
Sitten alkoi se mielenkiintoinen osuus. Tulkinta, valinnat, syy-seuraussuhteiden etsintä. Rytmitys oli olennaista. Jonkun pilkun kohdalla henkilö hidastaa ja viipyilee, välillä taas ohittaa kaikki välimerkit rytisten ja vuolaasti kertoen. Mikä lause tai ajatus jää puhuessa kesken, kysymykseksi? Entä milloin henkilöhahmoni liikkuu puheissaan varmoilla vesillä? Milloin hän tietää etukäteen, mitä aikoo sanoa, milloin taas yllättyy itsekin möläytyksistään? Mikä on hänelle mieluisaa, mikä surullista? Minkä hän jättäisi mieluummin sanomatta, mutta sanoo kuitenkin?
Meillä oli lavalle piilotettuna esityksen käsikirjoitus siltä varalta, että kertakaikkisesti kadottaisimme langanpäät repliikeistä ja alkaisimme kiertää kehää. Pintapuolisesti ajateltunahan minkä tahansa assosiaation voisi heittää tavallaan mihin vain, kun materiaali velloo ajatuksesta toiseen, ennakoimatta. Huoli unohduksista oli kuitenkin turha. Repliikit ja näytelmän rakenne oli ensi-iltaan mennessä harjoiteltu piiruntarkasti, ja kerta kerralta käsikirjoituksen ymmärrys syveni. Tekstimateriaalin äärellä ei ollut minkäänlaista epäröintiä esityksissä. Onneksi meillä oli harjoituksissa kuiskaaja, joka piti meidät oikeilla käsikirjoituksen sivuilla ja riveillä.
Esityksen kolmessa eri osiossa roolihenkilöidemme suhde syyllisyyteen muuttui. Ensimmäisellä ”Luento”- osiolla henkilömme tarkastelivat syyllisyyttä etäältä, eivät omakohtaisena kokemuksena, vaan historiallisten tosiseikkojen valossa, teoreettisesti. Toisen osion after ski – bileissä henkilöt peittelivät syyllisyyttään ja osallisuuttaan maailman tapahtumiin iloisen todellisuuspaon hengessä, ja kolmannessa osassa he olivat jo myyneet ihmisyytensä ”Illallisilla” ja alkoi krapulavaihe, syyllisyyden myöntäminen ja sen kanssa eläminen.
Esityksen kesto oli ensimmäisellä esityskaudella Teatterimontussa reilusti yli kolme tuntia. Se on esiintyjällekin pitkä aika keskittymistä ja herpaantumatonta läsnäoloa, varsinkin, kun lähes kaikki esiintyjät olivat melkein koko ajan lavalla. Kehomme ja mielemme kulkivat kolmetuntisen matkan, jalan alla hake pisteli, tanssimme hikisinä, maaperäinen aines tuoksui nenään, valot välkkyivät jättäen pysäytyskuvia silmiin, piikkikorkkarin korko upposi maahan, laukausten äänet keskeyttivät puhettamme, laskettelumonot hidastivat askelta ja maailmanlopun bileiden sushi maistui suussa. Tässä esityksessä näytteleminen oli kokonaisvaltaista, moniaistista toimintaa. Kun näytös oli ohi, sen tunsi. Elimme aihetta ja aiheen keskellä. Kuljimme läpi ihmisen pahuuden, olimme sen ilmentäjiä, vaikka välillä asetuimmekin pahuuden ulkopuolelle sitä ihmettelemään tai siihen tähtäämään.
Synkästä aiheesta ja rankasta maailmankuvasta huolimatta esityksen läpivieminen ei ollut kuitenkaan koskaan raskasta. Paikoin se oli jopa keveää ja ilakoivaa. Esitys oli lahjakkaan ja rohkeasti tyhjän päälle heittäytyvän työryhmän ponnistuksen tulos. Se oli tarkasti harjoiteltu ja ajoitettu paketti, ja tuntui mielekkäältä olla sen osanen, olla sanansaattaja, joka välittää Jelinekin omalakisen näytelmätekstin katsojalle. Kun näytelmän lopussa mikrofonit oli laskettu, kaikki oli sanottu ja tehty, ja valot nousivat yleisöön aplodien ajaksi, tunsin aina vilpitöntä ylpeyttä esityksestämme, työstämme ja työryhmästämme.
Mutta jo pienen hetken päästä pieni Jelinek pääni sisällä muistutti näytelmän teemoista, joita ihmiskunnan ei sovi unohtaa. Toistaako historia itseään? Eikö ihminen koskaan opi?
Etusivulle Zurück