Kun luen, joka muu ajattelee minun puolestani.
Kun kirjoitan, käsi ajattelee puolestani.
Kun nukun, en kysy: olenko olemassa,
minä olen, ja tiedän, että en ole vapaa,
en voi pettää itseäni: näen unta.
Eeva-Liisa Manner
Saksan kieli ei ole cool. Sen kuulin, uskokaa tai älkää, Helsingin Saksalaisessa koulussa. Sielläkin oppilaat puhuvat mieluummin englantia kuin saksaa. Englanti on cool. Saksaa on puhuttava, koska vanhemmat niin haluavat. Ei sitä kukaan itse valitsisi. Tällaista minun ei pitäisi levitellä eteenpäin, ei varsinkaan netissä. Koko juttu voi nimittäin pahentua entisestään. Opettaja vaikutti kyllä melko epätoivoiselta. Saksalainen ylioppilastutkintokaan ei houkuttele enää ketään. Liian raskas, liian vähän digitaalisuutta, liian joustamaton verrattuna suomalaiseen tutkintoon, jonka saa uusia, mielellään tietokoneella, toisen tai kolmannenkin kerran, jos ensimmäisellä kerralla ei onnistanut.
Pakko myöntää: mitä paremmin Suomeen tutustun, sitä syvemmälle paitsioon Saksa ajautuu. Ulos pelikentältä. Suorastaan dinosaurusmaiseen kaukaisuuteen. Saksa on kuin vanha, ohjattavuutensa menettänyt tankkeri. Sen huomasin jo kesäjuhlassa, jonka Saksan suurlähetystö järjesti Kuusisaaressa kuvankauniilla paikalla veden ääressä. Kaksi kleinbussia portin edessä antoi osviittaa illan kulusta: toisessa näkyi thüringeniläisiä braatvursteja, jotka oli kärrätty kuulemma niin ja niin monen sadan metrin pituisena pötkönä niin ja niin monta sataa kilometriä dieselvetoisella kulkuneuvolla aina Jenasta asti. Sisätiloissa tieto varmistui: tarjolla oli braatvurstia, curryvurstia ja leberkäseä. Entä kasvissyöjät? Syökööt paistettuja perunoita!
Olen kuitenkin löytänyt jokaisesta suomalaisesta supermarketista braatvursteja, jotka eivät pelkästään maistu braatvursteilta, vaan ovat myös sennimisiä. Ei tarvitse siis edes osata suomea ostaakseen saksalaista paistettavaa ja säästääkseen samalla ilmastoa. Vuonna 2019 ei ole pakko esitellä Saksaa lihansyöjien maana siksi, että puuttuisi vaihtoehtoja (vaikka suurlähetystön mukaan kaiken Saksaan liittyvän pitääkin olla hyvin miehekästä). Suurlähetystöä ympäröivän maan marketeissa on tarjolla valikoima, joka onnistuisi Saksassa vain, jos Kaufland ja KaDeWe risteytettäisiin keskenään. Jopa täällä kaukana pohjolassa on kesäkurpitsoja ja tomaatteja.
Toinen kleinbus oli tuonut paikalle Saksan asevoimien soittokunnan kombon, joka soitteli somia viisuja pulleilla puhallininstrumenteillaan eikä poikennut piiruakaan ohjelmistostaan, ei silloinkaan, kun Suomen puolustusvoimien varusmiessoittokunnan pojat, jotka saivat koko palatsin rokkaamaan, halusivat rokata yhdessä heidän kanssaan. Lopussa yhteissoitto sujui, mutta saksalaisten viisut soitettiin kiltisti nuoteista, ja siihen oli suomalaisen laulajan tyytyminen. Miksi ihmeessä tehdä muutoksia, jos kerran samalla repertuaarilla on pärjätty aina Kohlin ajoista asti?! Ei sinänsä mitään perinteitä vastaan. Ne tuovat selkeyttä kaoottiseen elämään. Tuona iltana mieleeni muistui tosin SPD:n viimeinen iso juhlatilaisuus Straße des 17. Juni -kadulla. Sielläkin oli pelkkää braatvurstia ja olutta, musiikista vastasi puhallinorkesteri. Sen jälkeen puoluetta ei äänestänyt enää juuri kukaan.
Olen kirjailija. En haluaisi, ettei kouluissa kukaan enää valitse minun kieltäni. Olisin hyvin mielissäni, jos kotikonnuillani pantaisiin mitä pikimmin töpinäksi. Alkajaisiksi voisi hyvin ottaa mallia Suomesta.
Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa ajan varaaminen lääkärille: Varaan ajan netistä kolmella klikkauksella tunnin päähän, valitsen haluamani minuuttimäärän ja lääkärin, eikä sitten mene kymmentäkään minuuttia, kun minut jo kutsutaan sisään.
Tai lenkkipolkuni varrella oleva langaton verkko, johon voin kirjautua. Tai kirjasto, jossa voin ommella vaatteita, juoda kahvia, tulostaa itse tehtyjä syntymäpäivälahjoja 3D-tulostimella, pelata tietokonepelejä, suunnitella ja tulostaa julisteita, löhöillä nurmella, kuunnella musiikkia ja, kyllä, lukea myös kirjoja; kirjasto, johon kaikilla on vapaa pääsy, joka on yhtä aikaa olohuone, työtila, kohtaamispaikka, ajattelutila, kahvila, tapahtumasali ja lastenlääkärin odotushuone?
Loan, not own on tulevaisuuden motto.
Tämän täytyy olla unta!
Saksassa kirjastot, sikäli kun ne eivät ole yliopistojen yhteydessä, ovat poliitikkojen mielestä yhä paikkoja, joissa lääkärien vaimot voivat viettää aikaansa. Pölyttyneitä, katoamassa olevia laitoksia. (Vaikka lääkärien kotiin jäävät vaimothan ne ovat katoamassa tästä yhteiskunnasta.) Onko siis mikään ihme, että Saksassa on kuusi miljoonaa lukijaa vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten? Onko ihme, että yhä useamman ihmisen päässä ei ole enää muuta kuin ruskeaa hämähäkinseittiä?
Täällä kirjastot ovat cool. Avoimia paikkoja kaikille.
Ei ole kielen vika, että saksa on uncool.
Antje Rávik Strubel
Suomentanut Helen Partti