25.10.2017
Pisa on Suomessa
Suomi näyttää hyvältä. Esimerkiksi syksyisin ja PISA-tuloksissa, kun samainen syksy Saksassa paljastaa taas kerran, että neljäsluokkalaiset eivät esiinny PISA-tutkimuksessa edukseen. He kirjoittavat huonosti, lukevat huonosti, laskevat huonosti. No jaa, keskimäärin, mutta PISA kertoo myös tilastollisia tosiasioita. Se oli mielestäni hyvä syy viettää päivä Tampereen yliopiston normaalikoulussa kahdeksasluokkalaisten ryhmää seuraten, sillä tarinan mukaan suomalainen koulusysteemi on kopioitu DDR:stä. Koulun englanninkielisellä nettisivulla kerrotaan, että koulussa opettajakokelaat voivat täydentää koulutustaan parhaimmalla mahdollisella tavalla, joskin koulu on muuten riippumaton Tampereen yliopistosta.
Tapaan aulassa Kirsin, saksanopettajan, joka selventää minulle suomalaisen koulujärjestelmän perusrakenteen. Sinä vuonna, kun lapset täyttävät kuusi vuotta, he menevät esikouluun, joka valmistaa heitä vuotta myöhemmin alkavaan, yhdeksän vuotta kestävään peruskouluun.
Suomessa ei siis tarvitse tehdä aikaista valintaa opintojen suhteen (suom. huom. Toisin kuin nyky-Saksassa, jossa jo neljännen luokan jälkeen tulee päättää tulevaisuudestaan.) Kuulostaa jo hieman DDR:ltä, jossa suurin osa lapsista kävi koulua yhdessä kymmenen vuoden ajan. Ja DDR:ssä polyteknillisen peruskoulun rinnalla ei ollut muuta koulumuotoja, jos ei lasketa muutamia erikoisaloihin suuntautuneita urheilu-, kemia- tai musiikkikouluja, joihin saattoivat päästä vain huippulahjakkaat oppilaat.
Mutta Suomessahan on myös steinerkouluja, vai mitä? Kyllä, sanoo Kirsi, ne ovat ainoita kouluja, jotka eivät ole valtion alaisuudessa vaan säätiöiden, ja jotka ovat kuitenkin myös maksuttomia, sillä Suomessa koulutus ei kuulemma maksa mitään. Samoin kuten kouluruoka, jonka lapset saavat joka koulussa, on maksuton.
Kirsi kertoo, että Suomessa monet nuoret käyvät koulua ylioppilastutkintoon asti, joka suoritetaan 19-vuotiaana. Ylioppilaskirjoitukset voi halutessaan uusia ja yrittää siten korottaa arvosanojaan. DDR:ssä kumpikaan ei olisi tullut kuuloonkaan.
Päädyn matematiikan tunnille. Luokkahuoneen oven edessä lyhyt, kivuton kädenpuristus nimettömäksi jäävän naisopettajan kanssa. Luokan edessä ei sanaakaan (minusta). Istuudun luokan perälle muista erillään olevan pulpetin ääreen, enkä huomaa yhtäkään tervehdystä oppilailta, jotka istuvat velton näköisinä pulpeteissaan. Tunti alkaa ilman mitään sen kummempaa.
Ensimmäisen seitsemän kouluvuoden ajan opettajat tervehtivät meitä niin sanotulla pioneeritervehdyksellä ”Olkaa valmiina”, johon karjuimme takaisin pitämällä kättä ojennettuna pään päällä ”Aina valmiina!” Kuitenkin oli myös opettajia, jotka eivät tehneet niin, vaan tervehtivät meitä toivottamalla hyvää huomenta, mihin me sitten vastasimme kuorossa. Kahdeksannelta luokalta alkaen pioneeritervehdys vaihtui toiseen, Saksan vapaa nuoriso FDJ -nuorisojärjestön tervehdykseen, joka oli yksinkertaisesti ”Ystävyys!”
Kahdenkymmenestä paikallaolevasta oppilaasta erotan kolme miespuolista. Yli kolmasosalla on kuulokkeet, nappikuulokkeita ja sankakuulokkeita, niihin liitetyt älypuhelimet ovat pöydillä. Väkevästi ja samaan aikaan kollegiaalisesti opettaja alkaa valmistella taulua kotitehtävien tarkistusta varten. Kaksi tyttöä ilmoittautuu tulemaan luokan eteen. Jep, aiheena on binomien ja polynomien yhteen- ja kertolaskua! Se on iskostunut niin syvälle päähäni, että pelkkä vilkaisu tehtävään riittää sen ratkaisemiseen. Kuinkahan monta vuotta sitten olen viimeksi laskenut tällaisia laskuja?
Lyhyen selityksen jälkeen kerrotaan, mitä oppikirjan tehtäviä tehdään, ja oppilaat ryhtyvät työhön. Minua ei ole edelleenkään kukaan huomioinut. Olen ihmeissäni. Minkä vuoksi?
- Luokassa on havaittavissa selvä perushälinä, ei ole missään nimessä rauhallista. Se, joka haluaa, nousee ylös ja menee peilin eteen puristelemaan näppylää. Opettaja ei huomioi sitä, vaan pysyy aiheessa, kuten oppilaatkin. Se, joka on saanut näppylän puristettua, istuutuu nimittäin takaisin paikalleen ja jatkaa tehtäviään. Sillä välin rouva Nimetön liikkuu pulpetilta toiselle, istahtaa välillä alas ja pysähtyy puhuakseen ja selittääkseen. Kaiken hän tekee samaan aikaan sekä syventyneesti että sopivasti etäisesti. Se tekee minuun vaikutuksen.
- Yksi tytöistä käy takaseinän viereen lattialle makaamaan ja laskemaan tehtäviä. Siellä hän myös pysyy, kunnes on valmis. Opettaja kyykistyy ja selittää. Tytöstä ei saa sellaista vaikutelmaa, että hän tahtoisi eristäytyä tai kieltäytyä tehtävistä. Häneen ollaan selvästi tyytyväisiä. Hän viittaa tasaisin väliajoin tuosta minun mielestäni erikoisesta paikasta…
- Luokassa on outo, varovaisen kiinnostuksen ilmapiiri. Parin kolmen oppilaan kohdalla minulla on tunne, että he haluavat olla muita parempia. He puhuvat vähemmän, viittaavat hieman useammin, joskaan eivät pääse vuoroon yhtään sen useammin kuin kukaan muu. Muut vaikuttavat siltä, kuin he jo tietäisivät, ettei matematiikka ole heidän vahvinta alaansa, mutta stoalaisen tyynesti he suorittavat sen, mitä he eivät voi muuttaa. Ja mitä he eivät etenkään tahdo muuttaa, sillä heille näyttää olevan täysin selvää, että heidän täytyy suorittaa matematiikka läpi. Neljäntoista vanhana? Kuten jo sanoin: olen ihmeissäni.
Aikaisen lounastauon jälkeen on englantia. Opettaja kertoi minulle ennen tuntia, ettei hän ole se henkilö, joka normaalisti opettaa, vaan hän valmistaa oppilaita seuraavan päivän kokeeseen. Oppilaiden pitää nousta seisomaan ja tervehtiä häntä kuorossa. Aha, siis kuitenkin… Nainen on erilainen, nuorempi, kokemattomampi, varautuneempi, joskaan se ei aiheuta niskurointia kahdeksasluokkalaisissa. Hän on suunnitellut pelejä neljän hengen ryhmille. Tilan viidellä saarekkeella pohditaan ratkaisua viidentoista minuutin ajan, sitten tulee vaihto. Luokassa on kova meteli, joku pompahtaa pystyyn esittääkseen jotain, jolle muiden täytyy keksiä englanninkielinen termi, joku juoksee suurin harppauksen pitkin luokkaa tai heittää noppaa nauraen kovaäänisesti. Kaikki osallistuvat. Eikä kukaan esitä innostunutta, vaan jokainen pitää hauskaa. Liikunta ei ainakaan jää turhan vähiin. Luokassa on lisäkseni toinen kuuntelija, johon kiinnitetään aivan yhtä vähän huomiota kuin minuun: hän on nuori mies, ehkä opiskelija? Kasvot kummallisen jäykässä kestohymyssä ja hän kulkee kömpelösti pöydästä toiseen, katselee, merkitsee muistiin, mutta ei vaihda oppilaiden kanssa sanaakaan.
Tunnin jälkeen hän katoaa yhtä äänettömästi kuin minä, joka olen nyt matkalla sirkukseen. ”Minun” luokkani nimittäin on sirkusluokka, jonka tavalliseen ohjelmaan kuuluu sirkusopetus. Se pidetään puolen kilometrin päässä, Sorin Sirkuksessa, ja olen haltioitunut sen niin rennosta ja itsestään selvästä tavasta. Aluksi kaksi naista, jotka lienevät ammattilaisia, esittää ohjelmanumeron. Siihen kuuluu suuri puulaatikko, joka pyörii heidän välissään ja johon he asettautuvat erilaisissa käärmeihmisten asennoissa. Kumpikaan naisista ei vastaa tavallista käsitystä pienistä, hauraista ja taipuisista sirkuslaisista, toista ei voi edes kuvailla hoikaksi.
Mieleeni muistuu yhtäkkiä liikunnanopettajani yllättynyt huudahdus, kun harjoittelimme voimisteluliikkeitä: ”Schmidt, Schmidt”, hän sanoi hyväksyvästi, ”lihava, mutta taipuisa!”, kun olin selvinnyt sekä käsillä- että päälläseisonnasta ja kärrynpyörästä, ja päättänyt esitykseni täydelliseen spagaattiin…
Tämä kaksikko on selvästi vahvempi, ketterämpi ja sulavampi kuin mitä minä olisin koskaan voinut olla, ja esitykselle taputetaan. Kovan musiikin tahtiin seuraa oppilaiden yhteinen tanssi, joka on kai lämmittelyä, sillä sen jälkeen ryhmä jakaantuu muodostaen ilmeisesti täysin vapaavalintaisia alaryhmiä. Yksittäiset oppilaat ajavat yksipyöräisillä tai jongleeraavat useilla palloilla, kiipeilevät köysiä taidokkaasti jalkateränsä niiden ympärille kietoen päästäkseen yhä ylemmäksi, missä he muodostavat käsillään ja jaloillaan taidokkaita kuvioita.
Kaksi istuu koko ajan melko toimettomana CD-soittimen äärellä, Spotify on ainoa sana, jonka ymmärrän. Yksi ryhmä on omistautunut hyppimään voltteja. Kaikki onnistuvat siinä kuin vettä vaan, vain yksi tytöistä on muita jäljessä, mutta onnistuu kuitenkin monen yrityksen jälkeen, minkä joukkue kuittaa äänekkäillä suosionosoituksilla. Täysin taustalla: molemmat opettajat, mies ja nainen, jotka puhuvat vain heitä puhuteltaessa.
Päivän kuusi oppituntia eivät – ällistyttävää kyllä – olleet kenellekään rasittavia, eikä yhdelläkään tunnilla sanottu yhtäkään kehotuksen sanaa. Johtopäätökseni pysyy: suomalaisen koulutuksen rakenne on tosiaan samankaltainen kuin DDR:ssä. Täältä puuttuu vain ideologinen suuntautuneisuus, ankaruus ja sotilasmainen kuri, jonka me kylläkin yritimme murtaa sellaisilla kolttosilla ja röyhkeillä tempuilla, jotka nykyään johtaisivat saksalaisissa kouluissa erottamiseen. Laajennetussa peruskoulussamme, DDR-lyseossa, oli esimerkiksi perinteenä, että 11-luokkalaisten tehtävänä oli kutsua toverinsa koolle aina 11.11. klo 11.11, ja silloin oli meno päällä. Poikia nostettiin tyttöjen asuntolan ikkunoista sisään, ja tyttöjen rintaliivit ripustettiin pitkille naruille koulun pihan poikki. Karnevaalipuheita. Karnevaalitanssi. Sinä vuonna, kun minä olin 11. luokalla, yritettiin rieha perua. Mutta mitä me teimme? Tulimme hauskasti pukeutuneina ja meikattuina tunneille, huusimme ystävyyden sijaan opettajalle ”Vihamiehisyys!”, istuuduimme nurinkurisesti tuoleillemme ja olimme tämän jälkeen immuuneja opetusyrityksille. Immuniteettimme taisi olla kovin vahva, sillä kokoontumiset jatkuivat jälleen seuraavana vuonna…
Ystävyys!