Eeva-Kristiina Harlin Máttaráhku ládjogahpir –
Esiäidin sarvilakki

Outi Pieski Suomen Kansallismuseon saamelaishuoneessa ennen näyttelyn purkua 2017. Sarvilakki on kuulunut Pieskin esiäidille Gáddjá Boinelle.
Outi Pieski Suomen Kansallismuseon saamelaishuoneessa ennen näyttelyn purkua 2017. Sarvilakki on kuulunut Pieskin esiäidille Gáddjá Boinelle. | Kuva: Eeva-Kristiina Harlin

Saamelaisen kulttuuriperinnön rematriaatio

Dahlemin kaupunginosassa Berliinissä, Eurooppalaisen kulttuurin museon kellarivarastoissa, lepää 980 saamelaisesinettä. Niiden joukossa on neljä sarvilakkia (ládjogahpir) ja neljä lakkien sisällä olevaa puutukea (fierra), jotka antavat lakeille niiden muodon. Ládjogahpir on kruunumainen, elegantti päähine, jota saamelaisnaiset yleisesti käyttivät 1800-luvun lopulle saakka nykyisen Pohjois-Norjan ja Pohjois-Suomen saamelaisalueella. Lakin ulkomuoto on melko huomiota herättävä, sillä takaraivolla on korkea tuki, fierra. Saamelaisyhteisössä kerrotaan tarinaa, joka on melkeinpä jo kansanperinne. Sen mukaan lestadiolaispapit kielsivät lakin käyttämisen, koska paholainen asui fierrassa. Papit kokosivat lakit tai niiden sisällä olevat fierrat ja kuten pyhät rummut ne poltettiin. Luterilaisen kirkon silmissä oli tärkeää, ettei vanhasta maailman järjestyksestä saanut jäädä mitään jäljelle. Kun lakkien käyttö ja valmistus päättyivät, vaipui niihin liittynyt tieto ja symboliikka unhoon. Tänä päivänä Pohjoismaiden ja Euroopan museoiden kokoelmissa on jäljellä 58 lakkia, mukaan lukien Berliinin lakit, mutta saamenmaalla lakkeja on vain muutama.
 
Kolonisaatio-politiikan jyllätessä vahvimmillaan monet sen aikaisista lakeista haalittiin Pohjoismaiden ja Manner-Euroopan museoihin länsimaisen tieteen hyväksynnällä ja tuella. Lakkeja kerättiin suorastaan kiihkolla, koska niiden ajateltiin edustavan katoavaa saamelaiskulttuuria. Monet kerätyistä lakeista katosivat museoiden varastojen uumeniin, ja pitkään niiden olemassaolo pysyi vain museoiden tiedossa.
 
Miracle Workers-kollektiivin iteraatio Berliinissä_kuvassa Sara Marielle Gaup Beaska, Outi Pieski ja Lada Suomenrinne Miracle Workers-kollektiivin iteraatio Berliinissä. Kuvassa Sara Marielle Gaup Beaska, Outi Pieski ja Lada Suomenrinne | Kuva: Giovanna Esposito Yussif Tämän päivän näkökulmasta katsottuna museoiden toiminta on jossain määrin ristiriitaista. Museot taltioivat ihmiskunnan historiaa, mutta tekevät myös esineistä himoittua ja arvokasta kansallisomaisuutta, jota säilötään varastoissa tulevaisuutta varten. Samalla esineistöä suojellaan myös sen tuottaneilta yhteisöiltä, joka ei näin ollen pääse tutustumaan esivanhempiensa perintöön. Tämä koskee monen alkuperäiskansan, kuten saamelaisten kulttuuriperintöä. Suuri osa saamelaisesineistöstä on ulkopuolisten käsissä, joten esineet ja niihin liittyvä kulttuuriperintö ei ole ollut eikä vieläkään ole helposti saamelaisten saatavilla. Tämä rajoittaa esimerkiksi mahdollisuuksia oppia omaa historiaa syvällisesti. Museoiden kokoelmissa olevat saamelaisesineet olivat ennen välttämättömiä arkipäiväisen selviytymisen kannalta, ne ovat saamelaista käsityötä eli duodjia. Yhä edelleen duodji on tärkeä osa saamelaiskulttuuria ja siitä on tullut yksi saamelaisuuden symboleista. Mutta duodji on vielä paljon muutakin. Se kantaa mukanaan esivanhempien perinnetietoa ja välittää viestejä ylisukupolvisesti. Esineet sisältävät tietoutta, jota voivat ammentaa niiden merkkikieltä osaavat ihmiset, jotka ovat kasvaneet kulttuurin sisällä. Duodjin tekeminen onkin nykypäivänä yksi monista keinoista, joiden avulla saamelaiset voivat käsitellä kokemaansa tuskallista kolonialismin historiaa, joka jatkuu edelleen kansallisvaltioiden harjoittaman politiikan vuoksi.
 
Tästä taustasta nousee projektimme Máttaráhku ládjogahpir – Esiäidin sarvilakki, jota teen yhdessä saamelaisen kuvataiteilijan Čiske Jovsset Biret Hánsa Outin kanssa, kuten Outi Pieskiä kutsutaan saamelaisessa yhteisössä. Projektissa tutkimme lakkia tieteen, duodjin ja taiteen keinoin. Olemme tutkineet lakkia, sen historiaa ja sitä kautta saamelaisten naisten historiaa, joka on edelleen vähäisesti tunnettu osa saamelaisten historiaa. Lakki on ohjannut meidät tutkimaan saamelaisten naisten kätkettyä historiaa, kosmologiaa, hengellisyyttä, naisjumaluuksia, ja Äiti Maata. Tutkimus- ja taideprojektimme ottaa osaa keskusteluun intersektionaalisesta alkuperäiskansojen feminismistä, jonka avulla tutkitaan kuinka kolonialismi ja rasismi ovat muokanneet ja muokkaavat yhä sukupuolittuneita ja sosiaalisia suhteita ja asemia, aiheita jotka koskevat saamelaisia naisia tänä päivänä.
 
 Ovdavázzit-Forewalkers-installaatio Suomen paviljongissa Venetsian biennaalissa 2019 Kuva: Outi Pieski Ovdavázzit-Forewalkers-installaatio Suomen paviljongissa Venetsian biennaalissa 2019 Ovdavázzit-Forewalkers-installaatio Suomen paviljongissa Venetsian biennaalissa 2019 | Kuva: Ugo Carmeni Tärkeä osa projektiamme ovat työpajat, joita olemme pitäneet saamelaisille naisille. Näissä työpajoissa saamelaisnaiset opettelivat yhdessä valmistamaan ládjogahpireita nykyaikaisin menetelmin ja keskustelivat lakkiin liittyvistä kysymyksistä. Työssämme yhteisöllinen tietämys punoutuu yhteen kuvataiteen ja tutkimustiedon kanssa.
 
Outi Pieski käyttää taiteessaan osaksi saamelaista duodjia ja siihen kuuluvia materiaaleja. Pieskin mukaan duodji voimaannuttaa ja hän käyttääkin usein kollektiivisia valmistusmenetelmiä taiteessaan. Berliinissä huhtikuussa nähty iteraatio, jossa toimme Berliinin Eurooppalaisen Kulttuurin Museon lakit museon varastosta nähtäville, on osa Venetsian Biennaalissa 2019 esiteltyä taideprojektia. Miracle Workers –kollektiivi, jonka jäsen Pieski on, asetti sen näytteille Suomen paviljonkiin. Pieskin installaatio Ovdavázzit – Forewalkers on inspiroitunut Pieskin yhteistyöprojekteista, muun muassa Máttaráhku ládjogahpir – Esiäidin sarvilakki –projektista, sekä Rájácummá – Suukkoja rajoilta -projektista, jossa Pieski toimii yhdessä Niillas Holmbergin ja Jenni Laitin kanssa. Teoksellaan Pieski kunnioittaa saamelaisia esivanhempiaan, jotka kulkivat ennen häntä ja ovat hänen edelläkävijöitään, joiden perintö elää tämän päivän saamelaiskulttuurissa.
 
Saamelainen tutkija Rauna Kuokkanen on todennut, että nykypäivän yhteisö kärsii kulttuurisesta vieraantumisesta ja voisi hyötyä matriarkaalisemmasta maailmankatsomuksesta. Perinteisesti saamelainen yhteisö oli tasa-arvoinen, mutta tämä muuttui kolonialismin ja sen seurauksena vallinneen assimilaatiopolitiikan myötä. Sekä Rauna Kuokkanen että mi'kmaq-taustainen tutkija Bonita Lawrence ovat todenneet, että sukupuolten tasa-arvon tuhoaminen on yksi keskeinen toimenpide alkuperäiskansojen kolonisaatiossa. Alkuperäiskansoja on ollut helpompi hallita, kun vallitsevat yhteiskuntarakenteet on rikottu.
 
Alkuperäiskansoille, kuten saamelaisille, esineet voivat tarjota lohtua, turvaa ja yhteisöllisyyden tunnetta. Niillä voi olla myös parantava vaikutus. Ládjogahpirin symboliikkaan ja estetiikkaan liittyvät hengelliset merkitykset, lakin elvyttäminen, lakin valmistamiseen ja käyttämiseen liittyvä tietämys, ja lakin kanssa tekemisissä olemisesta kumpuavat tunteet ovat osa prosessia, josta me käytämme käsitettä rematriaatio. Ládjogahpiria voidaan pitää nykypäivän saamelaisnaisten positiivisen voiman ilmentymä, ja sen elpymistä voidaan pitää rematriaationa eli kulttuuriartefaktien uudelleensosialisaationa sosiaalisessa ja yhteisöllisessä kontekstissa. Tämä ei pääse tapahtumaan pelkässä esineiden palauttamisessa, eli repatriaatiossa. Ládjogahpirista on tullut positiivisen vastarinnan ja uuden dekolonialistisen feminismin symboli. Näin lakki on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka esineiden palautus voi aidosti vaikuttaa asioihin ja toimia välikätenä ja mahdollistajana saamelaisyhteisöjen dekolonisaatiossa.