Säveltäjä Jean Sibelius
Jannen maailma

Metsän hiljaisuutta, omintakeisia sinfonioita, interaktiivisia ääni-installaatioita, sarjakuvia: Jean Sibelius olisi täyttänyt tänä vuonna 150 vuotta – häntä juhlitaan Suomessa, mutta myös monin kansainvälisin kulttuuritapahtumin. Ja saksalaistaiteilija Lukas Kühne saa kuuluisan Sibelius-monumentin soimaan. Vierailu Suomen kansallissäveltäjän kotimaassa

Alva Gehrmann

Hän oli aina vähän omapäinen. Koulukavereiden leikkiessä keskenään vaelteli Janne — niin kuin perhe ja hänen ystävänsä häntä kutsuivat — viuluineen mieluummin pitkin metsiä. Kotikaupunkinsa Hämeenlinnan laitamilla poika istuskeli yksin vuosisataisten mäntyjen katveessa, joiden tuuheat latvukset olivat kuin talon katto, ja improvisoi. Luonnosta hän löysi kaipaamaansa hiljaisuutta. Täällä hän saattoi kuunnella hienovaraisia ääniä — koivujen ja mäntyjen hiljaista rasahtelua ja joutsenten laulua ympäröiviltä järviltä. Ne olivat hänen mielestään kuin trumpettien soittoa.

Hän kävi usein Aulangon puiston näköalapaikalla. Kaukaisuudessa siintelivät Lusikkaniemen tiheät metsät ja jäätynyt järvenselkä. Juuri tätä kotimaansa maisemaa Sibelius ajatteli luodessaan teostaan ”Finlandia“, yhtä tunnetuimmista sinfonisista sävelrunoistaan.

Säveltäjä syntyi 150 vuotta sitten ja sai nimekseen Johan Julius Christian. Hänen tuotantoonsa kuuluu yli 500 teosta, mm. seitsemän sinfoniaa, viulukonsertto, ”Valse triste“ ja ”Karelia-sarja“. Juhlavuoden kunniaksi järjestetään satoja konsertteja ja tapahtumia, ei vain hänen kotimaassaan, vaan myös Saksassa ja lukuisissa muissa maissa. Saksassa monet ovat vasta keksineet säveltäjän tai löytäneet hänet uudelleen, mutta Suomessa hän on aina pysynyt ajankohtaisena. Joulukuun kahdeksatta päivää, hänen syntymäpäiväänsä, vietetään täällä ”suomalaisen musiikin päivänä” ja silloin suomalaiset nostavat — kuten niin usein — lipun salkoon.

”Joulukuun 8. päivänä 1865 oli 17 astetta pakkasta“, kertoo Erkki Korhonen, Sibeliuksen 150-vuotis-juhlavuoden projektiryhmän 57-vuotias puheenjohtaja. Seisomme Sibeliuksen synnyinkodin vieras-
huoneessa Hämeen-
linnassa, jota hänen isänsä, sotilaslääkäri, käytti vastaan-
ottotilana. Isän virka takasi perheelle hyvän toimeentulon tässä maaseutukeskuksessa, joka on nykyisin tunnin junamatkan päässä Helsingistä. Suomi — joka kuului satojen vuosien ajan Ruotsiin — oli Sibeliuksen lapsuusaikana Venäjän vallan alainen. Hämeenlinnan ja Helsingin välinen rautatieyhteys oli maan ensimmäinen ja siksi monet taiteilijat kävivätkin pitämässä konsertteja tässä noin 3000 asukkaan kaupungissa, jossa asui suhteellisen paljon aatelisia ja virkamiehiä.

Kauaa ei Janne saanut asua synnyinkodissaan, sillä isä kuoli 1868 äkkiarvaamatta lavantautiin. Varaton perhe joutui muuttamaan muutaman kadun päähän isoäidin luokse. Koko perhe oli musikaalinen. Täti, pianonsoitonopettaja, opetti Jannen soittamaan pianoa tämän ollessa viisivuotias. Poika makasi pianon alla soitto-oppilaiden harjoitellessa ja valitti, kun nämä soittivat väärin. Oppikoulussa hän raapusteli nuotteja sen sijaan, että olisi seurannut opetusta – ja sai usein toruja opettajiltaan. Mutta sana Sibeliuksen lahjakkuudesta alkoi levitä.  Hänen kotitalonsa sijaitsi puistikon läheisyydessä ja lähitalojen ihmiset istuivat tiemmä usein puiston penkeillä pojan musisoidessa. Juhlavuoden kunniaksi Korhosen tiimi on sijoittanut soittokoneita puistonpenkkien alle. Kun kävijä istuutuu penkille alkaa kuulua jokin Sibeliuksen sävelmä, esimerkiksi ”Koivu“ tai ”Kuusi“ Erkki Korhosen, ammattipianistin, omakätisesti soittamana.

”Käyn Jannen kanssa vuoropuhelua hänen musiikkinsa välityksellä“, sanoo Korhonen ja istuutuu säveltäjän synnyinkodin sivuhuoneessa olevan uudemman flyygelin ääreen. Hän herättää Finlandian mestarillisesti eloon.  Tätä tunteisiin vetoavaa, paikoin hempeää kappaletta vuodelta 1899 pidetään Suomen epävirallisena kansallislauluna. Jotkut sen sävelistä tuovat mieleen junan äänet, jotkut kepeät soinnut taas Aulangon rauhaisan luonnon. „Se aloitti uuden vuosisadan kansallistunteen vallassa olevassa Suomessa“, Korhonen toteaa. ”Maa olisi matkaava toiveikkaaseen, vapaaseen tulevaisuuteen höyryveturi lailla.“  Sibelius alkoi saada maailmanmainetta pian tämä jälkeen, mutta hänen kotimaansa sai kaipaamansa itsenäisyyden vasta vuonna 1917.

”Olen säveltäjä, en ennustaja“

Myös Helsingissä on lukuisia paikkoja, jotka muistuttavat Sibeliuksesta. Jean — tällä nimellä hän kutsui itseään taiteilijana — oli tullut kaupunkiin opiskelemaan ja vietti siellä aikaansa.  Vaikka hän säveltäjänä kaipasi rauhaa, niin ettei hän myöhemmin Ainolassa suvainnut edes vesiputkia, koska ne hänen mielestään pitivät liian kovaa ääntä, niin Helsingissä hän juhli mielellään ja pitkään. Joskus hän istui taiteilijaystäviensä kanssa — kuten Akseli Gallen-Kallelan ja tämän langon Armas Järnefeltin — päiväkausia Hotelli Kämpissä naukkaillen sherryjään ja poltellen sikareitaan. Kun Sibeliuksen vaimo Aino taas kerran soitti tiedustellakseen milloin säveltäjä suvaitsee tulla kotiin, säveltäjä oli vastannut lyhyesti: ”Olen säveltäjä, en ennustaja.“

Ateneumin juhlavuoden erikoisnäyttely Sibelius ja taiteen maailma havainnollistaa kuinka Sibelius ja tuon ajan taidemaalarit toimivat toinen toistensa innoittajina.  Näyttelyssä on esillä esimerkiksi Gallen-Kallelan ja Eero Järnefeltin teoksia, mm. heidän Sibeliuksesta tekemiään muotokuvia.  Joissakin näyttelyn osissa soi taustalla hiljaisena Sibeliuksen musiikki.  

Näyttelyn kohokohtia ovat Sibelius-monumentista tehdyt tutkimukset ja sävellyksen muodossa olevat uudelleentulkinnat.  Monumentti pystytettiin säveltäjän kuoleman jälkeen ja on yhä yksi Helsingin suosituimmista matkailukohteista. Sen loi 1960-luvulla suomalainen kuvanveistäjä Eila Hiltunen. Veistos sijaitsee meren tuntumassa Töölön kaupunginosassa ja koostuu 569 ruostumattomasta teräsputkesta. Monen mielestä tämä 30 tonnia painava taideteos muistuttaa urkuja, toiset vertaavat sitä kallioiseen metsikköön. Teos työllisti Hiltusta ja hänen assistenttiaan Emil Kukkosta vuosikausia.

"Koska hänen alkujaan pelkistetty luonnoksensa oli tuolle ajalle liian moderni, hän viimeisteli yksittäisiä putkia monimutkaisella saumaustekniikalla ja halkaisi joitakin putkia siten, että niiden pinta muistutti koivun kuorta“, kertoo Lukas Kühne. „Sibelius-monumentti on vaikuttava teos. Suuri ja mahtava, mutta toisaalta myös hauras ja naisellinen.“ Kühne on saksalainen kuvanveistäjä, joka yhteistyössä kolmen suomalaisyliopiston (Aalto-yliopisto, Kuvataideakatemia, Sibelius-Akatemia) ja Ateneumin kanssa toteutti taidemuseon pohjakerrokseen ääni-installaation „Passio Musicae Open Source“. Projekti sai alkunsa Goethe-Institutin aloitteesta ja sen toteuttamiseen saatiin tukea Saksan ulkoministeriöltä.
  
Näkymätön veistos, joka koostuu pelkästään äänestä

Kühnestä on vaikuttavaa kuvitella hentoa taiteilijaa Eila Hiltusta työstämässä ja hitsaamassa yhteen teoksen putkia.  Jokainen putki edustaa tietenkin tiettyä aallonpituutta. Liikenteen melu ja matkailijoiden kameroiden äänet peittävät kuitenkin alleen teoksen kätkeytyvän äänikonseptin. „Pidin ensihetkestä alkaen loogisena ja mielenkiintoisena ajatusta tutkia ja löytää teoksen äänellisiä dimensioita“, hän kertoo.

Loppukesästä 2011 kello 22:n ja kello 3:n välillä yöllä hän teki kahden viikon ajan putkista tarkkoja mittauksia teleskooppimittausvälinettä käyttäen: Putket olivat 73,5—639 cm:n pituisia; niiden värähtelytaajuudet 233—27 hertsiä. „Veistokseen kätkeytyy paljon enemmän ääniä kuin meille tuttuun, länsimaiseen tasaviritykseen. Kühnen sanoo hänen löytämänsä taajuusspektrin olevan oikea aarre, se kätkee mahtavan laajan mikrosävelten sarjan.

Taiteilija omistautui tälle projektille — kuten jokaiselle projektilleen — useammaksi kuukaudeksi. Hän valmisteli projektia tapaamalla mm. Emilin, vuonna 2003 kuolleen kuvanveistäjä Eila Hiltusen assistentin. Tämä paljasti putkien olevan peräisin Ranskasta. Ateneumissa Kühne näyttää olevan jo osa henkilökuntaa. Hänellä on kaulassaan kulkulupa, museon vartijat ja muu henkilökunta hymyilevät hänelle hänen kulkiessaan ohitse.

Seisomme nyt keskellä taideteosta ”Passio Musicae Open Source“, jonka Lukas Kühne on toteuttanut yhdessä Matti Niinimäen ja opiskelijoiden kanssa.  Ensisilmäyksellä saattaisi luulla, ettei huoneessa tapahdu mitään, sillä huone, jonka valaistus on himmennetty, on täysin tyhjä. Vain lattialla ovat monumentin ääriviivat heikosti näkyvissä. Mutta heti kun kävijä alkaa liikehtiä, herää näkymätön veistos eloon. Kuljemme muutaman askelen, kävelemme kehää. Koska jokainen putki tuottaa erilaisen äänen, syntyy jatkuvasti uusia sointuja ja melodioita.  Näin kävijästä itsestään tulee säveltäjä, joka luo oman teoksensa. Kun kävijät luulevat olevansa yksin tai tulevat tilaan ryhmän kanssa, he tanssahtelevat usein teoksessa, kertovat tekijät.

Kävijöiden liikkeet heijastuvat viereisen huoneen seinälle – monumenttia kuvaavan piirroksen yllä liikkuu punainen piste. Open source -henkeä noudattaen tuotettuihin ääniin pääsee tutustumaan verkossa reaaliajassa ja jokainen voi kuunnella tuottamiaan ääniä käyntinsä jälkeen käyntiajankohdan syöttämällä. Viimeisellä näyttelyviikolla, Sibelius-näyttely kestää 22. maaliskuuta saakka, järjestäjät aikovat toteuttaa museossa interaktiivisia tapahtumia. Jo nyt suomalaiset, jotka tuntevat Sibelius-monumentin yhtä hyvin kuin saksalaiset Berliinin TV-tornin, voivat löytää siitä aivan uusia ulottuvuuksia.

Suomalaisen luovuuden pioneereja

Myös suomalaiset sarjakuvataiteilijat kuten Ville Tietäväinen ovat tehneet luovaa työtä Sibeliuksen 150-vuotispäivän johdosta. Hän piirtää suurimman suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien tilauksesta vuoden ajan kerran kuukaudessa anekdootteja kansallissäveltäjän elämästä. 44-vuotiaan Tietäväisen studio on Kalliossa, kaupunginosassa, jota usein kuvataan Helsingin vastineeksi Berliinin Prenzlauer Bergille. Sekin on entinen työläiskaupunginosa, jossa nykyisin asuu paljon taiteilijoita ja josta on jo kauan aikaa sitten tullut myös hyvin toimeentulevien kaupunginosa.

Mitä Sibelius merkitsee suomalaisille? Onko hän Suomessa yhtä kuuluisa kuin Beethoven Saksassa? ”Hän on jopa paljon suurempi“, sanoo Tietäväinen, ”sillä meillä ei ole toista yhtä tunnettua säveltäjää. Sibelius ja hänen taiteilijaystävänsä olivat mittapuuna suomalaiselle luovuudelle.“ Piirtäjä lisää, että vaikkei hän yleensä ole taipuvainen nostalgiaan, niin ”Finlandia“ liikuttaa häntä syvästi. ”Melodiassa on jotakin maagista.“ Hänenkin mielestään se sopisi paremmin kansallislauluksi.

Tietäväisen ensimmäinen sarjakuva aiheesta ironisoi  Sibeliuksen uran alkuvaiheita Hämeenlinnassa. ”Jannen elämä“ kuvaa nuorta muusikkoa metsässä. ”Kivet ja puunrungot, armas köyhän muusikon yleisö“, on sen kuvatekstinä. Sitten näytetään kuinka hänen tullessaan kotiin äiti toteaa, että ”Janne täytyy sada opiskelemaan oikeaan ammattiin, juristiksi tai lääkäriksi...”  Sarjakuva päättyy Jannen kommenttiin: „Soitin taas täysille saleille.“