Pikavalikko:

Suoraan sisältöön (Alt 1)Alavalikkoon (Alt 3)Päävalikkoon (Alt 2)

Artikkeli
Museoinstituution kolonialistinen perintö – kysymyksiä museomaailman dekolonisaatiosta Saksassa

Eine Außenansicht des Museumeingangs
GRASSI Museum für Völkerkunde zu Leipzig -museon nimi heijastaa kolonialistista maailmankuvaa, sillä nimessä on termi ”Völkerkunde“ (suom. kansatiede). Myös uudelleennimeäminen voi olla osa dekolonisaatiota. | Foto (yksityiskohta): Arno Burgi © picture alliance / dpa

Museoissa on runsaasti kolonialismin aikana ryöstettyjä esineitä. Monia niistä säilytetään arkistoissa. Jotkut esineet voivat olla nöyryyttäviä ja järkyttäviä yhteisöille, joilta ne on viety. Miten museolaitos voi lisätä avoimuutta ja dekolonisoida museoissa tehtävää työtä?

Kirjoittanut Léontine Meijer-van Mensch

Haastattelussa Léontine Meijer-van Mensch, GRASSI-museon johtaja.

Saksan hallitus päätti palauttaa Beninin pronssiesineet neuvoteltuaan asiasta niiden museoiden kanssa, joiden kokoelmissa on Beninin kuningaskunnasta peräisin olevia esineitä. Miten paljon päätäntävaltaa museolla on – voiko se itse päättää palauttaa esineitä yhteisöille, joilta ne on viety? Miten palautusprosessi toimii?

Museoinstituutiolla, joka on selvästi hyötynyt kolonialistisesta järjestelmästä, on historiallinen ja moraalinen velvollisuus palauttaa Beninin pronssiesineet. Siksi olemme instituutiona ehdottomasti palauttamisen kannalla.

Päätöksen tekee kuitenkin Saksan hallitus. Me toimimme neuvonantajina ja osallistumme palautusprosessia käsitteleviin kokouksiin. Sen jälkeen keskustelemme palautuksesta ja tulevasta yhteistyöstä. Meidän näkökulmastamme palautus ei ole prosessin loppu vaan pikemminkin jonkin uuden alku. Mitä esimerkiksi Saksin osavaltion etnografisten kokoelmien parissa työskentelevä henkilöstö voi oppia nigerialaisilta kollegoilta? Miltä yhteistyönä syntyneet restaurointihankkeet voisivat näyttää? Miten konservointia pitäisi tehdä, jos saisimme Beninin pronssiesineet lainaan tulevaisuudessa? Miten yhteinen narratiivi voisi auttaa ihmisiä tulemaan tietoiseksi tematiikasta esimerkiksi Leipzigissa?

GRASSI Museum für Völkerkunde zu Leipzig on perustanut dekolonisaatiota ja kulttuuriomaisuuden palauttamista eli repatriaatiota tai restituutiota käsittelevän verkkofoorumin. Mikä toimi perustamisen kimmokkeena ja mitkä ovat tavoitteet?

Dekolonisaatiofoorumin tarkoitus on lisätä avoimuutta ja saavutettavuutta. Foorumin avulla asiasta kiinnostuneet voivat saada tietoa menneistä ja valmisteilla olevista palautuksista. Yksityishenkilöt ja yhteisöt voivat myös käyttää foorumia tehdäkseen tarkkoja tiedusteluja – sekä kokoelmien esineistä, joiden osalta teemme yhdessä alkuperätutkimuksen kanssa, että palautuksista, jotka hoidamme yhdessä. Kulttuuriomaisuuden palauttaminen on keskeinen osa työtämme. Olemme viime vuosien aikana onnistuneet palauttamaan tärkeitä ihmisjäännöksiä esimerkiksi Havaijille ja Australiaan. Montaa muutakin palautusta valmistellaan, ja moni on vielä kesken.

Miten ongelmallisena pidät sitä, että museon nimessä on termi ”Völkerkunde” (suom. kansatiede)? Miten olisi mahdollista löytää osuvampi ja inklusiivisempi nimi?

Termi ”Völkerkunde” heijastaa kolonialistisen maailmankuvan historiaa. Tämän historian kriittinen arviointi on tärkeä osa museon uudelleen asemoitumista. Nimi vaikuttaa siihen, miten ihminen suhtautuu museoon ja sen tekemään työhön: tunteeko hän itsensä kohdatuksi ja tervetulleeksi vierailijana ja osallistujana? Käymme parhaillaan läpi uudistumisprosessia. Tavoitteena on luoda museosta verkostomuseo, joka suhtautuu omaan historiaansa refleksiivisesti ja tarjoaa virikkeitä nykypäivän ja tulevaisuuden keskusteluihin. Siksi museon visiotyöskentelyssä on mukana useita eri sidosryhmiä. Mitä haluamme olla, mihin suuntaan haluamme kulkea yhdessä?

Miten kolonialismin ajalta peräisin olevia esineitä voidaan esittää niin, että esillepano ei loukkaa asianomaisia mutta on opettavaista ja herättää keskustelua?

Tilanne on samanlainen kuin silloin, kun yhteisöille palautetaan heidän esi-isiensä maallisia jäännöksiä tai esineitä. Tarvitaan vuoropuhelua niiden yhteisöjen kanssa, joita asia koskee. Yhteistyöhankkeet ovat yksi tapa löytää uusia ideoita esillepanoon ja tarinankerrontaan. Meistä on myös tärkeää selvittää ja tarkastella kriittisesti museon kolonialistista menneisyyttä.
Lisäksi meillä on käytössä etäläsnäolorobotteja. Ne ovat ikään kuin älykkäitä tabletteja pyörien päällä ja toimivat samaan tapaan kuin etäkonferensseissa käytettävät työkalut, joita moni käyttää kotitoimistossaan. Erotuksena on se, että kuvan ja äänen välityksen lisäksi robotteja voi myös ohjata itse. Etäläsnäolorobottia voi käyttää kuka tahansa mistä päin maailmaa tahansa. Osasyy robottien hankkimiseen oli se, että alkuperäisyhteisöjen edustajat voisivat vierailla näyttelyissä ja varastossa joko itsenäisesti tai museon henkilöstön kanssa. Robotit mahdollistavat suoremman ja ennen kaikkea huomattavasti nopeamman yhteydenpidon, jotta asianomaiset voivat tarvittaessa puuttua esillepanoon liittyviin virheisiin. Se lisää meihin kohdistuvia paineita, mutta tietenkin myös avoimuutta. Jälkimmäistä usein lupaillaan, mutta sen toteutuminen jää epäselväksi. Etäläsnäolorobotit ovat eräänlainen kokeilu.

 

  • Etäläsnäolorobotteja testausvaiheessa. Tom Dachs © GRASSI Museum für Völkerkunde zu Leipzig
    Etäläsnäolorobotteja testausvaiheessa.
  • A black-painted exhibition room with a few illuminated showcases and pink flowers on the ceiling Kevin Breß © GRASSI Museum für Völkerkunde zu Leipzig
    Szenen des Lebens -näyttely
  • Close-up of a showcase with a dinosaur-like model of a head with more animal-like masks and figures in the background. Tom Dachs © GRASSI Museum für Völkerkunde zu Leipzig
    Fantastische Tierwelten -näyttely

Suuri osa museon kokoelmista on arkistoissa, eikä yleisöllä ole pääsyä niihin. Miten varmistetaan, että myös piilossa olevat esineet osallistuvat keskusteluun?

Tässäkin kohtaa avainsana on avoimuus. Olemme digitoineet kokoelmien esineitä jo muutaman vuoden ajan ja vieneet ne verkkokokoelmaan, joka on kaikkien käytettävissä. Niin tutkijat kuin yhteisötkin voivat kommentoida esineitä ja tehdä niistä tiedusteluja. Läpinäkyvyyttä edistetään kokoelmien digitoinnilla, tutkijayhteistyöllä ja mahdollistamalla näyttelytiloihin ja varastoon pääsy digitaalisesti. Etäläsnäolorobottien ansiosta alkuperäisyhteisöjen edustajat voivat perehtyä varastoissa oleviin kokoelmiin kanssamme. Paitsi että näemme ja kuulemme toisemme, kameran asetukset mahdollistavat tarkan zoomaamisen ja sellaisten yksityiskohtien näkemisen, joihin robotti ei välttämättä yllä.

Elävän ja tasaveroisen dialogin takaamiseksi on tärkeää, että museoissa vierailee eri-ikäisiä ihmisiä erilaisista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista taustoista. Miten eri ihmisryhmät tavoitetaan ja saadaan keskustelemaan sekä keskenään että museoissa esillä olevista esineistä? Miten näistä kohtaamisista saadut kokemukset vaikuttavat näyttelyjen suunnitteluun?

Eri vierailijaryhmiin pyritään vetoamaan suunnittelemalla monenlaisia erikoisnäyttelyitä. Esimerkiksi Fantastische Tierwelten -näyttely suunniteltiin perheille. Scenes of Life -erikoisnäyttely puolestaan suunnattiin aiheesta kiinnostuneelle ammattiyleisölle. Sen kohdalla fokuksena oli myös tiivis yhteistyö japanilaisten restaurointikollegojen kanssa. Re:Orient – Die Erfindung des muslimischen Anderen -näyttelystä puolestaan vastasi kaksi kuraattoria, jotka työskentelevät muslimeihin kohdistuvat rasismin parissa. Heidän mukanaan tuli kokonainen verkosto taiteilijoita ja muita toimijoita, jotka käsittelivät herkästi aihetta rodullistetusta näkökulmasta.

Pyrimme rakentamaan monenlaisia verkostoja eri tavoilla. Verkostot voivat koostua esimerkiksi aktivisteista tai taiteilijoista tai ne voivat olla ammatillisia. Se tuo synergiaetua, jota tarvitsemme pysyäksemme relevanttina myös kansainvälisesti – ja hyödyttää tietenkin Re.Inventing GRASSI -visiotamme. Museoon rakennetaan Young Museum, koko näyttelyn läpi kulkeva reitti, joka suunnitellaan yhdessä lasten ja nuorten kanssa. Kasvatustyöstä vastaava henkilöstömme tekee työtä myös museon ulkopuolella. He vierailevat eri kaupunginosissa ja pyrkivät tavoittamaan ihmisiä, jotka eivät muuten välttämättä vierailisi museossa. Ensi vuonna suunnitelmissa on myös rakentaa niin kutsuttu Dritter Ort – paikka, jossa levähtää, puuttua asioihin, tehdä asioita yhdessä tai vain havainnoida. Erilaiset hankkeet voivat tulla tänne paikan päälle ja työskennellä täällä jonkin aikaa. Pääsymaksua ei peritä, sillä sekin voi olla este monille ihmisille. Suunnittelemme tilaa parhaillaan verkoston hengessä Zürcher Hochschule der Künste -taideyliopiston taidekasvatuksen ja kuratoinnintutkimuksen koulutusohjelman kanssa.

Olet kotoisin Hollannista, jolla oli merkittävä rooli globaalin etelän kolonisoinnissa ja joka työstää jatkuvasti kolonialistista historiaansa. Mitä saksalaiset museot voisivat oppia Hollannilta tässä suhteessa?

Hollannilla on paljon pidempi kolonialistinen historia kuin Saksalla ja edelleen niin kutsuttuja ”merentakaisia” alueita. Siksi oppia-sanan käyttäminen on minusta hieman ongelmallista tässä yhteydessä. On kuitenkin totta, että Hollanti on joutunut määrittelemään itsensä postkolonialistiseksi yhteiskunnaksi paljon pidempään ja syvällisemmin kuin Saksa, sillä Indonesia itsenäistyi Hollannista vuonna 1949 ja Suriname vuonna 1975. Saksassa postkolonialistinen keskustelu on näkynyt mediassa vasta muutaman vuoden ajan. Yleisesti ottaen museot ovat positioineet itsensä aikaisempaa yhteiskuntapoliittisemmin 1970-luvulta lähtien. Museoita ei pidetä nykyään niinkään tutkimuslaitoksina kuin oppimisen ja tiedonvälityksen paikkoina. Saksa käy parhaillaan läpi tätä paradigman muutosta.

Kolonialismin ajan perintö ja sen seuraukset ovat läsnä myös nykyhetkessä, ja niistä on käytävä keskustelua koko yhteiskunnassa. Museoilla on tässä prosessissa merkittävä rooli. Hollannissa museot lähtevät siitä, että orjuuden muisto ei saa olla vain orjuutettujen jälkeläisistä koostuvien yhteisöjen asia, vaan myös ja etenkin entisten orjanomistajien jälkeläisten asia.

Georg Ludwig Rudolf Maercker oli Saksan keisarikunnassa palvellut kenraalimajuri, jonka toimipaikkana oli nykyinen Namibia. Hänen valokuva-albuminsa ovat esillä Museum für Völkerkunde Dresden -museossa, mutta suljettuna. Millä perusteella päätetään, että jotain esinettä ei panna esille lainkaan tai sen näkemistä rajoitetaan?

Valokuva-albumit olivat esillä suljettuna Japanische Palais’n erikoisnäyttelyssä nimeltä Sprachlosigkeit – Das laute Verstummen. Pidämme velvollisuutenamme olla näyttämättä pyhiä esineitä, jotka on alun perin tarkoitettu vain tietyille ihmisryhmille tai tiettyihin tilaisuuksiin. Samaan tapaan emme näytä valokuva-albumeita kokonaisuudessaan tai varustamme ne huomautuksilla, sillä niissä näkyy selvästi väkivalta ja kolonialismin valtasuhteet. Museo on instituutio, jossa säilytetään kolonialismin kontekstista peräisin olevia esineitä, joiden katseleminen voi aiheuttaa kipeitä tunteita. Siksi tehtävämme on taata, että alkuperäisyhteisöillä on pääsy esineisiin ja valta päättää, miten ne pannaan esille.



Haastattelu tehtiin kirjallisesti. Kysymykset esitti Juliane Glahn, joka työskentelee harjoittelijana Goethe-Institut Münchenin verkkotoimituksessa.
 

Top