Ilmastonmuutos ja korona
Nyt on kiire

Vuosi 2020 ontui onnettomuudesta toiseen. Optimismi oli harvassa. Silti yhteenkuuluvuus ja toimintavalmius etenkin nuorten keskuudessa valaa kirjoittajaamme Aka Niviânaan toivoa. Essee kohtaamistamme haasteista ja niiden torjumiseen tarvittavasta tahdosta.

Kirjoittanut Aka Niviâna Mørch Pedersen

Elämme vuotta 2020, jota määrittelevät katastrofit, raivoava pandemia ja tuhoutuva planeetta. Poliittinen ilmapiiri vaikuttaa jakautuneemmalta kuin koskaan, räikeimpänä esimerkkinä ehkä Yhdysvallat. Ei mitään uutta, mutta toisaalta ei ilmastokatastrofikaan ole uusi. Tänä vuonna elämiämme kenties pysyvästi muuttanut COVID-19 –pandemia oli (toivottavasti) herätyshuuto. En väitä, että pandemia olisi hyvä asia, mutta se muistutti meitä siitä, että nyt on kiire: emme voi viivytellä meitä koskevien ongelmien käsittelyssä. Tällä tarkoitan kaikkea rotusyrjinnästä aina luokan, etuoikeuden, siirtomaarakenteiden ja terveydenhuollon epätasa-arvoon. Listalta puuttuu varmasti monta kohtaa, mutta viesti pysyy samana: Meidän. Täytyy. Toimia. Nyt. 

Yritän pysyä positiivisena. Se ei ole vuoden hittisana, mutta tähän kontekstiin se sopii. Onneksi maailmalta löytyy paljon toivoa, kun vain osaa etsiä. Etenkin nuorissa on voimaa. He näyttävät meille muille, että nykytilanteen voi muuttaa. Yksi esimerkki on ilmastoaktivismiyhteisö, jonka parissa olen tavannut monia rohkeita nuoria, jotka kohtaavat tilanteen pelotta. He katsovat silmästä silmään suunnattoman vaikutusvaltaisia ihmisiä silmää räpäyttämättä ja vaativat, että nämä kuuntelevat. Naiset tukevat toisiaan ennennäkemättömällä tavalla ja muistan, että kun minä olin teini-ikäinen, naiset kilpailivat asemastaan patriarkaalisessa maailmassa. Eteenpäin pääsi polkemalla muita naisia, ei auttamalla. Black Lives Matter. Alkuperäiskansat puolustamassa maitaan, ottamassa niitä takaisin. Tunnen itseni siunatuksi, kun saan elää aikana, jona ihmiset tulevat yhteen kaikilla tasoilla. Olen seurannut vivahteikkaita keskusteluja; käynyt konferensseissa, yhteisötapaamisissa, vaaleissa ja väittelyissä; olen innoissani seurannut viime vuosien kehitystä. Yritän muistaa nämä asiat, kun uskoni maailmaan ja ihmisiin horjuu – jota se tekee ikävän usein. Eikä ihme! Maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa. Monta kertaa olen halunnut luovuttaa, lopettaa välittämisen, sillä se sattuu liikaa. Näin hetkinä unohdamme, että on muitakin ihmisiä, jotka ajattelevat samoin. Meidän pitäisi muistaa se useammin ja samalla yrittää pelottomasti muuttaa pahoja asioita. Tämä saattaa kuulostaa hieman ristiriitaiselta, mutta uskon, että jos käsittelemme näitä asioita (ja niinhän me jo teemme), voimme alkaa tehdä tilaa tuleville tunteille ja ongelmille. 

Yhteinen vastuu

Vielä yksi asia: vastuuntunto. Minusta on erittäin tärkeää erottaa toisistaan henkilökohtainen ja yhteinen vastuu, jotta jaksamme pysyä motivoituneina muuttamaan maailmaa. Otetaan esimerkiksi ilmastokysymys: jos ajattelemme ilmastoa henkilökohtaisena vastuuna, tuntuu se täysin ylitsepääsemättömältä ongelmalta, mutta jos tunnistamme sen yhteiseksi vastuuksi, syntyy tunne, että tarvittavat muutokset ovat mahdollisia. Jos ongelmaan ei voi suoraan puuttua, voimme painostaa vallanpitäjiä muuttamaan asioita. Tiedän, organisoiminen ja ryhmittyminen ovat paljon helpommin sanottu kuin tehty, mutta uskon, että askel ”minästä” ”meihin” on täynnä totuutta ja voimaa. Jos pyrimme ottamaan tuon askeleen tietoisesti arjessamme, saatamme alitajuisesti alkaa elämään niin aina. 

Haasteita on aika lailla loputtomasti, mutta minusta tämä vain alleviivaa sitä, kuinka kiire ongelmien hoitamisella on. Meidän pitää aloittaa nyt, jotta tulevat sukupolvet voivat kestää sen pahan, jonka olemme tehneet planeetalle, toisillemme, ja viime kädessä itsellemme. 

Nämä ajatukset kumpuavat viimeaikaisesta keskustelusta Grönlannissa. Olen osallistunut keskusteluun tanskalaisen siirtokunnan perustajan Hans Egeden patsaan poistamisesta. Keskustelu toi esiin yhteisömme hyvät ja huonot puolet ja laajensi käsitystäni vuoropuhelusta, mutta sai minut myös tajuamaan, että välillä puhumme samaa kieltä, mutta emme silti käytä sanoja samalla tavalla. Ajatuksemme ovat erilaiset, vaikka käytetyt sanat ovat samat. Voisin puhua konnotaatioista ja elämänkokemuksista loputtomiin, mutta toivottavasti ymmärrätte pointtini. On myös tärkeää antaa toiselle tilaisuus kommunikaatioon, erityisesti sellaisissa pienissä yhteisöissä, joista Grönlantikin koostuu. Väärinymmärrykset ovat kalliita, etenkin sosiaalisesti. 

Kaoottisessa maailmassa, ongelmien keskellä, meidän täytyy jatkaa kasvamista. Meidän täytyy tutkiskella itseämme ja ymmärtää, miltä tuntuu aistia yhteinen vastuu, tulla tietoisiksi siitä, ja kohdata parhaamme mukaan ihmiset sellaisina kuin he ovat sillä hetkellä elämänsä matkalla.