Alkuperäiskansojen visuaalinen representaatio
Kohti itsenäisen visuaalisen kulttuurin syntyä

Mitä on kulttuuri ja miten sen elpyminen liittyy taiteeseen ja digitalisaatioon? Svetlana Romanova kirjoittaa arktisen alueen asukkaiden kulttuurisen osallistumisen merkityksestä julkisella asialistalla ja alkuperäisasukkaiden visuaalisen suvereniteetin asemasta alkuperäisidentiteettien kestävyydessä.

Kirjoittanut Svetlana Romanova

On vaikeaa lähteä muuttamaan pinttyneitä näkemyksiä siitä, mitä kulttuuri on: ei riitä, että esittelee sen uusien taiteellisten ilmaisumuotojen kirjon, joka on viime vuosina syntynyt, vaan pitää myös opettaa silmä ja mieli olemaan valmiit kohtaamaan nämä ilmaisumuodot. Taideilmaisun kiemuroita voisi yksinkertaistaa käyttämällä tuttuja formaatteja, esimerkiksi videota. Liikkuva kuva on tuttu kommunikaation muoto arkielämässämme eikä herätä juuri epäilyksiä visuaalisen esittämisen muotona. Sisällön ja kontekstin muokkaaminen voisivat myös tarjota jotain tärkeää, jotain arkipäivään ja yhteisön hyvinvointiin vaikuttavaa

Tehtävämme on tarkastella kulttuuria uudelleen ja opettaa alkuperäisväestölle, miten kulttuuria harjoitetaan maailmanlaajuisesti ja kuinka taidetta voi käyttää vaikuttamisen välineenä kansainvälisesti.

Kuka lasketaan alkuperäiseksi?
 

Siperia kattaa noin seitsemänkymmentä seitsemän prosenttia Venäjän maa-alasta ja jakautuu kolmeen erityyppiseen federaatiopiiriin: tasavaltaisiin, autonomisiin ja uskonnollisiin. Siperiassa asuu yli kahdeksankymmentä alkuperäisheimoa. Sahan tasavallassa on kahdeksan tunnustettua etnistä ryhmää, joista viisi on luokiteltu alkuperäiskansoiksi Venäjän virallisen luokittelun mukaan. Tämä luokittelu on ongelmallinen, sillä se perustuu ensisijaisesti väkilukuun ja arvioituun riskiin kansan häviämisestä. Tällainen luokittelu yhdistettynä tämänhetkiseen sosioekonomiseen tilanteeseen luo hämmentäviä kahtiajakoja alueen alkuperäisväestön keskuudessa. Esimerkiksi jakuutit ovat Sahan tasavallassa merkittävin heimo: heidän kulttuurinen, poliittinen ja taloudellinen valtansa on muita paljon merkittävämpi. Silti heitä ei tunnusteta alkuperäiskansaksi, koska heidän väkilukunsa, 350 000, on suhteellisen korkea. Alkuperäistunnustuksen puutteesta huolimatta Saha on onnistunut päättämään tasavaltansa arktisten yhteisöjen monimuotoisuuden esittämistä kuvamateriaalin luomisen ja jakamisen saralla.

Ajatus lähestyvästä katoamisesta ehtona alkuperäiskansaksi tunnustamisessa luo väistämättömyyden tunteen näiden kulttuurien ympärille. ”Väistämättömyys” on myös hyvä sana, kun halutaan puhua niistä tavoista, joilla kohtaamme sanan ”arktinen”. Esimerkiksi kuvasto arktisesta niukkuudesta on länsimainen stereotypia.

Arktisen alueen asukkaat kadottavat perinteensä

Mielikuva niukkuudesta pyyhkii täysin mielestä alkuperäisasukkaat ja sallii alueen jatkuvasti lisääntyvän hyötykäytön. Muunneltujen kuvien tuottaminen ja jakaminen ei ole sattumanvarainen tapahtuma vaan tietoista vallankäyttöä. Tietoisesti luotu mielikuva paitsi työntää paikallisväestön pois perspektiivistä, myös estää heitä osallistumasta tuleviin keskusteluihin asuttamastaan maasta. Herää kysymys: syntyykö tämä huolellisesti rakennettu narratiivi tarpeesta ajaa yritysten etua? Kuinka nämä rakenteet vahingoittavat arktisen alueen elämää? Tai vielä olennaisempaa, miten tämä keinotekoinen mielikuva alueesta ja sen asukkaista hämmentää oikeiden kansojen identiteettejä? Tilanne on tehnyt kuvista valuuttaa, jolla sosioekonomisia normeja tuotteistetaan ja käytetään aseina sosiaalisten identiteettien muokkaamiseen, jotta markkinat voisivat vallata avaran maan.

Kun kehitys kehittyy ja ”nykyaikainen” talouden politiikka saapuu kuvaan, paikallisasukkaat kadottavat perinteensä ja niiden harjoittamiseen tarvittavan maan. Tilannetta pahentaa laidunmaan puute varantotalouden valloittaessa kaiken tilan. Toinen tekijä on vähenevä mielenkiinto perinteisiä elinkeinoja kohtaan: peuranhoito, kalastus, metsästys ja niin edelleen. Tämä ei johdu vain näkymien puutteesta perinteisillä aloilla (matalat tulot, työ raskaus ja niin edelleen), vaan tilannetta kiihdyttää myös kehitetty myytti: myytti, joka vääristää todellisuuden kapitalismin väriseksi. Uusien teknologioiden käyttö (puhelimet, kamerat, tietokoneet) luo ympäristön, jossa tämän myytin äänitorvet ovat oman ruumiimme jatke. Visuaalinen kieli ei ole vain uusi kommunikaation muoto näiden heimojen keskuudessa, vaan myös voima, joka voi vallata ja monopolisoida konsepteja, kontekstia ja narratiivia luomalla uusia visuaalisen esittämisen normeja ja määrittelemällä haluttavat arkkityypit. Kuvan edustavan ajatuksen hajoaminen antaa noiden kuvien hämärtää arktisten yhteisöiden elämän monimuotoisuudet globaaleissa mielikuvissa. On selvää, että meiltä puuttuvat järjestelmät ja alustat, jotka tukisivat autonomisen ja itsetuotetun sisällön luomista alkuperäisasukkaiden näkökulmasta. Nämä paitsi hyödyttäisivät kulttuuria ja tukisivat sen säilyttämistä nykyaikaisessa muodossa, myös toimisivat kilpenä kontekstualisoimalla uudelleen mielikuvan siitä, mikä arktinen alue on ja kuka sitä asuttaa. On jopa mahdollista, että ne voisivat herättää uudelleen halun suojella kulttuureja ja löytää uusia tapoja, joilla perinteet voidaan sovittaa eettisesti nykyjärjestelmään.

Isuma.TV esimerkkinä kollektiivisesta emansipaatiosta

Isuma.TV on mahtava esimerkki siitä, miltä kulttuurin elpyminen näyttää digiaikana. Nunavutilainen Isuma.TV on elokuvaohjaaja Zacharias Kunukin projekti, joka tarkastelee Nunavutin asukkaiden kulttuurisia monimuotoisuuksia. Se on päivittyvä videokatalogi, jonka sisällön tuottavat paikalliset asukkaat. Lähestymistapa on erilainen: tuotanto ei puhu yhteisöön, vaan yhteisössä, yhteisöstä ja yhteisölle. Isuma.TV:n tavoitteena ei ole vain säilyttää ja dokumentoida kieltä ja kulttuuria, vaan myös luoda turvallisia tiloja (fyysisiä ja virtuaalisia), joissa keskustella ja vaihtaa tietoa aiheista, jotka liittyvät alueeseen ja joilla voi olla tärkeää kulttuuriarvoa. Tällä tavalla voidaan rakentaa siltoja ja yhdistää sukupolvia, ja näin muuttaa sosiaalista ilmapiiriä lisäämällä kiinnostusta itseään ja oman yhteisönsä hyvinvointia kohtaan. Isuma.TV todistaa, että kollektiivinen emansipaatio on saavutettavissa ja että kyky vaikuttaa oman etnografisen identiteettinsä kuvalliseen esittämiseen ei ole vain kuvien luomista, vaan aktiivinen poliittinen kanta, joka voi johtaa etnisen ryhmän vahvistumiseen ja luoda kestäviä tietojärjestelmiä.

Tie näin huomattaviin tuloksiin on kivinen. Sahan tasavallan arktisen alueen tapauksessa merkittävin este on modernisaation puute kaikilla osa-alueilla. Kulttuuri tarvitsee kukoistaakseen tukijärjestelmiä. Meitä kohtaa paitsi sanaan ”arktinen” liitetty eristymisen konsepti, myös kirjaimellinen eristyminen, joka johtuu korkeista hinnoista kaikissa saatavilla olevissa liikenneyhteyksissä muuhun maailmaan. Lisäksi kommunikaatiokeinoista on puutetta – internet on liki olematon. Tiedon puute lamaannuttaa, minkä näkee selvästi paikallisten kulttuuriorganisaatioiden tasosta. Vanhanaikainen näkemys siitä, mitä alkuperäinen tarkoittaa, on vanginnut paikalliset käsityöt jämähtäneeseen aikakuplaan. Tarkoitukseni ei ole vastustaa yhä harjoitettuja käsityön muotoja, vaan innovoida, miten niiden tuotantoa voisi käyttää, jakaa ja kohdata kulttuurituotannon itseomistuksen kontekstissa.