Kerstin Schroth
Who does not tour internationally is non-existent, right?

Who does not tour internationally is non-existent, right? (Se, joka ei kiertele kansainvälisesti, ei ole edes olemassa, vai kuinka?) Nuori koreografi esitti tämän kysymyksen freelance-taiteilijoiden näkyvyydestä ja viime kädessä uramahdollisuuksista yhdellä ensimmäisistä tuottamista ja managerointia käsittelevistä kursseista, jonka pidin Giessenin yliopistossa. Esittävän taiteen kehitys 80-/90-luvulta lähtien vastaa tähän kysymykseen yksiselitteisesti KYLLÄ. Ala on ennen kaikkea kasvanut, laajentunut ja tullut kansainvälisesti merkittävämmäksi siitä syystä, että on työskennelty, opiskeltu, tehty tutkimuksia ja ennen kaikkea kutsuttu vieraita, esiinnytty ja annettu tukea yli rajojen. On syntynyt toistensa kanssa yhteistyössä olevien teatterien, festivaalien, tuotantotoimistojen ja taiteilijoiden verkosto.

Kun tutkiskelen teattereiden ja festivaalien käsiohjelmien kokoelmaani viimeisten 10–15 vuoden ajalta, voin havaita seuraavanlaisen kehityksen: Rajat ylittävissä yhteistyöverkostoissa tuotetaan tai tuetaan paljon useampia teoksia kuin aiemmin. Teattereissa ja festivaaleilla esitettävien teosten määrä on tänä aikana miltei kaksinkertaistunut. Lisäksi yhä useammat taiteilijat yrittävät saada teoksiaan esille (paikallisesti, oman maan sisällä, kansainvälisesti) ja päästä niiden kanssa kiertueelle. Ennakkokäsitykseni ja tutkimusteni mukaan tämä on usein lyhentänyt harjoitusaikoja ja teoksilla on vain lyhytaikainen tai hyvin suppea näkyvyys. Esitysajat eivät yleensä ole riittävän pitkiä houkuttamaan uutta yleisöä ja mobilisoimaan lehdistöä. Ennen kuin esityksestä aletaan puhua, sen esitykset ovat usein jo ohi, se on poksahtanut kuin saippuakupla ja lakannut olemasta.

KANSAINVÄLISESTI vai paikallisesti?

Kun puhumme teosten kansainvälisestä liikkuvuudesta ja siihen liittyen taiteilijoiden heidän asuinmaissaan saamastaan tuesta, minulle tulee kipeä tarve esittää kysymys tuotantojen ja esitysten kestävyydestä. Ja tämän kanssa käsikädessä nousee lisäkysymys: Kuinka olemme työskennelleet, kuinka nyt työskentelemme ja kuinka tulemme työskentelemään tällä alalla tulevaisuudessa maailmassa, jossa ilmastonmuutoksella on yhä tärkeämpi rooli ja yleisö on ilmastoasioissa yhä tiedostavampaa.
Mikä on siis esittävän taiteen tulevaisuus, tämän alan, jossa kaikki fokusoituu keskinäiseen vaihtoon ja kansainväliseen näkyvyyteen?
 
On helppoa esittää argumentteja kansainvälistä matkustamista vastaan ja pohtia kuinka taiteen tekemisen paikat, festivaalit ja teatterit voisivat tuottaa kestävämpiä esityksiä ilman, että taiteilijoiden on noustava koneeseen. Mutta voiko ratkaisuna olla täydellinen vetäytyminen omiin kyliimme? Tällöin sivuuttaisimme sen tosiasian, että ala on nimenomaan kasvanut juuri kansainvälisen ja kansallisen avautumisensa kautta, maailmanlaajuisen kollegoiden ja yleisön välisen kanssakäymisen avulla. Ja unohdetaan myös, että monille taiteilijoille asiaan liittyy myös taloudellinen puoli. Kiertuetoiminta varmistaa muiden tukimuotojen ohella myös koreografien, tanssijoiden, teknikoiden, tuottajien jne. toimeentulon sekä pidentää teosten elinkaarta, mikä ei ole mahdollista, jos taiteilijat toimivat ainoastaan paikallisesti.

KANSAINVÄLISESTI MUTTA KESTÄVÄSTI, ONKO SE MAHDOLLISTA?

Jalan nostaminen kaasulta ei tarkoita pelkästään lentomatkustamisen korvaamista raideliikenteellä, vaan myös sen pohtimista, voisivatko teatterit ja festivaalit esittää teoksia pidempään, voisiko teoksia ottaa useammin ohjelmistoon uudelleen sen sijaan, että esitellään harva se ilta aina uusi teos, uusi taiteilija.
 
Voisimme myös miettiä, miten jo luotuja verkostoja ja kanssakäymistä voisi käyttää taiteilijoiden kiertueiden kehittämiseen kestävämmiksi, jotta vältyttäisiin esimerkiksi sellaiselta, että Berliinistä Helsinkiin matkustaa ryhmä vain kahta esitystä varten. Sama ryhmä voisi matkustaa Helsingistä myös muualle Suomeen sekä Norjaan, Ruotsiin, Viroon - ympäröiviin maihin ja kaupunkeihin. Tällainen yhteistyö ei pelkästään rasittaisi vähemmän ympäristöä, vaan siitä koituisi myös säästöä, se jakaisi kustannuksia ja mahdollistaisi teosten esittämisen pidempään ja tuomaan ne paremmin näkyville.

SOMMER.BAR KANSAINVÄLISEN JA PAIKALLISEN KANSSAKÄYMISEN TYYSSIJANA

Vuonna 2006 kehitin sommer.bar-festivaalin Berliinissä Tanz im August –festivaalin puitteissa. Se sai alkunsa kahdesta kysymyksestä:

• Miksi kansainvälisellä festivaalilla, kuten Tanz im August, joka tuo taiteilijoita kaikkialta maailmasta eläväiseen Berliiniin, on niin vähän vaihtoa paikallisen tanssin kentän kanssa?
• Onko keinoa edistää kanssakäymistä sen kanssa, ottaa paikalliset toimijat paremmin mukaan festivaaliin ja siinä samalla luoda puitteet, jotka antavat muualta tuleville taiteilijoille mahdollisuuden viipyä Berliinissä kauemmin, esittää myös muita teoksiaan, tehdä tutkimuksia, harjoitella, tai työskennellä jonkin uuden parissa?

Kerstin Schroth | Kuva: Mariangela Pluchino Näiden pohdintojen ohella minua kiinnosti työskennellä monenlaisissa muissa tiloissa kuin klassisissa teatteritiloissa ja samalla kokeilla mitä erilaisimpia formaatteja. sommer.barista muodostui työskentely- ja esiintymispaikka sekä festivaalikeskus, joka mahdollisti ajatustenvaihdon Tanz im August –festivaalin sydämessä. Se oli samalla paikka, joka käsitteli resursseja (jos saan poikkeuksellisesti kutsua taiteilijoita tällä nimellä) eri tavoin kuin mihin oli totuttu. Melkein kaikki taiteilijat, jotka tulivat Tanz im August –festivaalille muualta, tekivät jotain myös sommer.bar-festivaalilla. Tämä pidensi heidän oleskeluaan kaupungissa ja antoi yleisölle mahdollisuuden tutustua heihin monipuolisesti.

KESKINÄINEN KANSSAKÄYMINEN LIIKKEELLÄ MARRASKUUSSA -FESTIVAALIN PUITTEISSA JA VASTAUSTA ODOTTAVAT KYSYMYKSET

Kuratoin viimeisen sommer.barin vuonna 2011. Kysymykset, jotka johtivat tuolloin sommer.barin luomiseen, pohdituttavat minua yhä. Siitä pitäen, kun minusta tuli Helsingin LIIKKEELLÄ MARRASKUUSSA -festivaalin taiteellinen johtaja, olen ajatellut niitä taas intensiivisemmin. Mikä voi olla festivaalin tehtävä Helsingin kaltaisessa kaupungissa, jossa vaikuttaa pieni mutta upea tanssin kenttä. Kuinka kanssakäymistä festivaalille saapuvien taiteilijoiden ja paikallisen tanssin kentän välille voisi syntyä? Kuinka toinen voi olla moottorina ja tukena toiselle?
 
Mielestäni on kaiken kaikkiaan tärkeää ja mielenkiintoista osallistaa taiteilijoita ja esittää kysymys: Mitä te tarvitsette ja miten haluaisitte esiintyä ja tuottaa? Vastaukset saattavat olla hyvin yksilöllisiä. Kaikki eivät tavoittele kansainvälistä uraa eivätkä kaikki halua tuottaa ja harjoittaa uusia teoksia puolen vuoden välein. Ja olisi aloitettava kulttuuripoliittiselta tasolta luomalla tukijärjestelmiä, jotka ovat avoimempia tarjoten enemmän liikkumavaraa, jotka voitaisiin räätälöidä sopimaan taiteilijan yksilölliseen uraan ja joita voidaan sen vuoksi soveltaa vapaammin.
 
Mitä tapahtuisi, jos pidemmät harjoitusajat ja useammat esiintymispäivät vaihdettaisiin suppeampaan tuotantoon?
Entäpä jos taiteilijoita ei enää tasapäistettäisi mitä tulee heidän luovuuteensa, monipuolisuuteensa ja persoonallisuuteensa vain, jotta saadaan toteutettua  mahdollisimman monia ideoita mahdollisimman lyhyessä ajassa? Entäpä jos tapahtumapaikkojen ja festivaalien menestystä ei mitattaisi sillä, kuinka monta ensi-iltaa ja erilaista teosta ne saavat mahtumaan ohjelmistoonsa mahdollisimman lyhyessä ajassa?

Liikkeellä marraskuussa on vuosittain pääkaupunkiseudulla järjestettävä nykytanssifestivaali. Festivaali on kutsu kokoontua niin kansainvälisen kuin paikallisen taiteen äärelle.

Lue lisää: www.liikkeellamarraskuussa.fi