Naiset jotka kuvaavat Berliinissä ja Berliinistä

16. joulukuuta 2021 elokuvatutkija Patrizia Simone esitteli Ranskan Les Arcs Film Festivalin Lab Femmes de Cinemassa viimeisimmät luvut naisista eurooppalaisessa elokuvatuotannossa. Hänen raporttinsa mukaan vuosina 2016–2020 julkaistujen eurooppalaisten, vähintään yhdessä Euroopan maassa teatterilevityksessä olleiden elokuvien tekijöistä naisia oli ohjaajista 21 %, käsikirjoittajista 25 %, tuottajista 30 % ja kuvaajista vain 10 % (luvut LUMIERE-tietokannasta). Vaikka naispuolisten ohjaajien suhdeluku Saksassa vaikuttaa korkeammalta (25 %), nämä luvut kertovat elokuvien, eivät ohjaajien alkuperän. Viisi vuotta Berliinissä asuneena tutkijana olen kiinnostunut tästä raportista, ja tässä artikkelissa kerron siitä, miten naiset, jotka ovat muuttaneet Berliiniin viimeisten vuosikymmenten aikana rakentavat uriaan elokuvan parissa.

Kirjoittanut Özgür Çiçek

Elokuvaohjaaja Zeynep Dadak muutti Berliiniin kesäkuussa 2018 Medienboard Berlin -taiteilijaresidenssin kautta. Siitä lähtien hän on työskennellyt Berliinissä ja Istanbulissa. Ennen muuttoa hän ehti tehdä kaksi elokuvaa Turkissa: Blue Wave (2013, ohjattu yhdessä Merve Kayanin kanssa) ja Invisible to the Eye (2020), joista molemmat olivat monikansallisia tuotantoja. Tapasimme tätä haastattelua varten kahvilassa Berliinissä, ja Dadakin loisto ja energia pysäyttivät minut kun hän esitti erittäin tärkeitä kysymyksiä.

Voinko tehdä turkinkielisen elokuvan Saksassa, joka ei välttämättä liity Turkkiin?

Viimeisten viiden tai kuuden vuoden aikana poikkeukselliset poliittiset olot ovat pakottaneet monet elokuvantekijät (sekä tietysti monet muutkin ihmiset) muuttamaan pois maastaan tai omien verkostojensa ulottumattomiin, ja keksimään uusia tapoja tehdä elokuvia kansainvälisen rahoituksen avulla. Tilanne herättää käytännön kysymyksiä, joihin pitää pyrkiä vastaamaan. Dadak antaa esimerkin: jos hän on turkkilainen elokuvantekijä, tarkoittaako tämä, että hän voi tehdä vain elokuvia, joissa puhutaan turkkia ja jotka tapahtuvat Turkissa? Nyt kun hän asuu myös Saksassa, pitääkö hänen tehdä joku päivä elokuvia saksaksi? ”Voinko tehdä turkinkielisen elokuvan Saksassa, joka ei välttämättä liity Turkkiin? Voinko käyttää elokuvassa turkkia ja saksaa ilman että elokuva käsittelee siirtolaisuutta?” Dadak väittää, että tällaiset yksinkertaiset käytännön kysymykset muuttavat elokuvantekijän tapaa suunnitella ja visioida projektejaan.

Dadak ei mielestään tuo Berliiniin vain maahanmuuttajan näkökulmaa, vaan myös katseensa ja oman perspektiivinsä. Niinpä hän kysyy, voisiko olla mahdollista tehdä uudenlaista elokuvaa maahanmuutosta puhki kulutettujen narratiivien sijaan? Millaisesta Berliinistä hän voisi esimerkiksi kertoa? Millaisen elokuvan hän tekisi Rosa Luxemburgista? Olisiko Berliinissä mahdollista tehdä erilaista elokuvaa, eri kielillä ja eri taiteellisilla näkemyksillä?

Berliini on sulatusuuni…

Uuteen kaupunkiin muuttaminen on dynaaminen prosessi: jokainen kuluva vuosi vaikuttaa ajatuksiin, käyttäytymiseen – ja Dadakin mukaan myös luoviin valintoihin ja toimintatapoihin. Toinen elokuvantekijä ja käsikirjoittaja, Mala Ghedia, muutti Berliiniin viisitoista vuotta sitten. Hän opiskeli elokuva-alaa Australiassa ja näyttelemistä Lontoossa. Hän työskenteli televisio-, elokuva- ja teatterialalla Isossa-Britanniassa, Australiassa, Yhdysvalloissa, Intiassa, Sveitsissä ja Saksassa. Patrizia Simonen raportista käy ilmi, että vuosina 2016–2020 83 % eurooppalaisista elokuvista vähintään yksi pääosanäyttelijöistä oli nainen. Kuitenkin vain 38 % kaikista pääosista oli naisrooleja. Tämä epätasasuhtaisuus sekä muut syyt, kuten yksipuoliset roolit ja ikä, saivat hänet siirtymään käsikirjoittamisen, tuottamisen ja ohjauksen pariin. Ei-natiivina ilman kansalaisuutta on kuitenkin hankala tehdä elokuvia. Hän ohjasi ensimmäisen lyhytelokuvansa, No Monsters in Berlin (2017), muiden uusien tulokkaiden kanssa vuonna 2016 ja näytteli sen pääosan. Nyt the writers lab Europe tukee heidän pyrkimystään tehdä lyhytelokuvaan perustuva TV-sarja. Tällä tuella he löysivät toisensa ja saivat jalkaa oven väliin.

Hänen toinen tuleva TV-projektinsa, ReBIRTHING SAMIRA, on Gaumont Productionsin listalla. Ghedian mielestä yksi Saksan keskeisistä ”konflikteista” on se, että elokuva-ala on vastahakoinen toteuttamaan monikielisiä käsikirjoituksia tai esittämään hahmoja, jotka eivät ole saksalaisia. Tämä sarja olisi saksalaisella rahoituksella toteutuessaan uraauurtava, mutta matka on vielä pitkä, jopa Euroopan suurimman tuotantoyhtiön tuella!

Ghedia johtaa myös berliiniläistä elokuvafestivaalia Down Under Berlin, joka esittää elokuvia Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Berliini on hyvä opettaja tällaisen tapahtuman järjestämiseen: kaupunki on metropoli, sulatusuuni. Vanha Berliini vastaan uusi Berliini, maahanmuuttajat, suuryritykset – valtavasti tarinankerronnan kuvastoa, valtavasti ihmisiä erilaisine historioineen ja mieltymyksineen. Tämä moninaisuus luo loputtomasti mahdollisuuksia.

Ulkomailla asuminen ei ole ruusuilla tanssimista

Megha Wadhwalle elokuvien tekeminen kumpuaa eri lähteestä. Hän on siirtolaisuustutkija Freie Universität Berlinistä. Tutkimuksessaan hän nauhoittaa käymänsä keskustelut ihmisten kanssa, mutta vasta kuvattuaan haastateltaviaan hän huomasi, että videolta välittyvät tunteet olivat varsin erilaisia.

Siirtolaisuuden tutkijana hän korostaa, että kun ihmiset muuttavat pois maastaan, he saattavat ajatella jättävänsä ongelmansa taakseen. Ongelmistaan ei voi kuitenkaan päästä tällä tavalla eroon: ihminen vain luo uusia kokemuksia ja uusia ongelmia. Joten vaikka ihmiset muuttavat suurin odotuksin, ei ulkomailla asuminen välttämättä ole ruusuilla tanssimista. Elokuva pystyy taltioimaan tämän intensiteetin ja kompleksisuuden. Elokuvassa ihmiset kertovat tarinansa suoraan yleisölle ja emotionaalinen vuorovaikutus on voimakas.

Naisia elokuvan pariin

Wadhwa on saanut koulutusta alalle Manchesterissä järjestetyssä Filmmaking for Fieldwork -koulutusohjelmassa. Hänen tämänhetkisessä projektissaan joukko naisia kuvaa ja tekee tutkimusta samaan aikaan. Hän kertoo intohimoisesti, että pyrkii tuomaan naisia elokuvan pariin. Seuraava elokuva tapahtuu yhteistyössä nykyisen projektin kumppaneiden kanssa ja tarkastelee siirtolaistarinoita Aasiasta. Hän tuntee niin vahvaa rakkautta alaa kohtaan, että toivoisi kaikkien pääsevän kokemaan sen. Vaikka elokuvien tekeminen on raskasta, tuntee hän sen omakseen.

Näillä kolmella naisella on eri motivaatiot lähteä elokuva-alalle, mutta heitä yhdistää sama ajatus: jos ihminen haluaa tehdä elokuvan, ei asuinpaikka voi sitä estää. Wadhwa korostaa, että muuttamiseen liittyy haasteita, ja Patrizia Simonen raportti paljastaa, että elokuva-ala on naisille erityisen haastava. Vaikka ala on hankala luovia ja esteitä on paljon, sille sydämensä antavat keksivät kyllä keinot tuottaa, kirjoittaa ja kuvata. Berliini on siitä poikkeuksellinen paikka, että siellä kohtaavat elokuvantekijät ympäri maailman. He taistelevat tehdäkseen elokuvia Saksassa ja Saksasta. Tästä moninaisuudesta kumpuaa jaettua viisautta ja solidaarisuutta.