Mitkä ovat yhdessä elämisen vähittäisvaatimukset?
Biologinen elämä kykenee selviytymään missä vain olosuhteista huolimatta, jopa äärimmäisen vahingollisissa ja epäsuotuisissa ympäristöissä.
Tiedetään paljon tapauksia, joissa ihmiset, eläimet tai kasvit ovat selviytyneet mitä ankarimmasta puutteesta ja niukkuudesta, ja jotkut ovat jopa sopeutuneet olosuhteisiinsa niiden epäsuotuisuudesta huolimatta. Mielenkiintoista onkin, kuinka tällainen elintapa voi normalisoitua: siitä voi tulla uusi elämän polku, joka muuttaa sillä kulkevaa elämänmuotoa.
Brecht [1] on kirjoittanut historian hylkäämästä, kaikki elämänmuodot kattavasta aikakaudesta, jossa elämä kuitenkin jatkuisi, koska lapsia tulee aina olemaan. Vaikka nämä ajatukset eivät koskaan materialisoituneetkaan maapallon alistumisena jonkin synkän "Mordorin" valtaan, ne ovat kuitenkin toteutuneet joissakin maailman sopukoissa.
Voimme siis elää yhdessä hirveissäkin olosuhteissa, ja se saattaa olla kyyninen vastaus kysymykseemme. Elämä kuitenkin aina voittaa. Mutta jos olosuhteet ovat liian rajatut, vain tietyt elämänmuodot kykenevät selviämään niissä.
Esimerkiksi nykykaupunkien maanpinta on kaupunkilaisten tarpeen mukaisesti katettu betonilla, sementillä, laatoituksella ja muilla materiaaleilla. Kasveille annetaan niiden oma paikka ja rooli kaupungissa. Ne valitaan lajin, värin ja tarkoituksen mukaan: pensasaitoja, orkideoita toimistoissa, sypressejä hautausmailla, erilaisia puistoja. Kaupungin levittyessä tämä järjestys heikkenee. Hylätyillä alueilla lajit, joita pidämme rikkaruohoina, elävät rauhanomaisesti keskenään. Tämä on kaupungin epäpuhtauksien sanelemaa hybridielämää. Tällainen keinotekoinen, urbaani ympäristö, jossa luonto on katettu betonipeitteellä, tuottaa omia elämänmuotojaan, joista muodostuu tunnusomainen monokulttuuri.
Kaupunki saattaa vaikuttaa vehreältä, mutta käytännössä tuo vehreys on valjastettu koristeeksi – sisustukseksi, monokulttuurille alisteiseksi. Kaupunkien kasvisto koostuukin usein pikemminkin kukkapurkeista kuin oikeasta luonnosta. Monissa kaupungeissa “luonto” on se osa kasvistosta, joka rehottaa rikkaruohoina hylätyillä alueilla. Näillä alueilla yksi kasvi on kuningas: ailanthus[2], jumaltenpuu. Tätä kasvia esiintyy urbaaneilla alueilla, joilla rakennetaan ja tuhotaan jatkuvasti.
Ihminen on tärkeä tekijä kasvin leviämisessä. Betoni-infrastruktuurin masentava peite pakottaa elämän betonin koloihin, jolloin vain monokulttuurin petomainen elämä voi murtautua läpi ja kukoistaa.
Jumaltenpuu tukahduttaa kilpailijansa, kasvaa nopeasti ja vihamielisesti, ja valloittaa lyhyessä ajassa kookkaita alueita, jotka muuttuvat yhden lajin viidakoiksi. Se pystyy kasvamaan talojen raoissa, jalkakäytävillä, ja ympäristöissä, joissa kasvien ei luulisi selviävän. Puu leviää samaa tahtia ihmisliikenteen kanssa. Puun pienet siemenet ovat kevyitä ja niiden rakenne on siivenomainen: ne pystyvät liitämään kilometrejä, tunkeutumaan ajoneuvojen rakoihin, ja jatkamaan matkaansa uusien tuulien kantamana. Ailanthus kasvaa ongelmitta maanteiden ja rautateiden vieressä. Toisin sanoen, se myötäilee ihmisiä näiden levittäytyessä muiden lajien kustannuksella. Se on monokulttuuri, joka pyrkii valloittamaan kaikki elinpiirit. Jumaltenpuu on kuin Tournierin [3] Robinson Crusoen kasvien kanssa parittelusta syntynyt sekasikiö.
On kuin jumaltenpuu olisi omaksunut ihmisen käytöksen. Se haluaa hallita kaikkea ja kaikkialla, seurauksista välittämättä. Itse asiassa planeetallamme ei ole yhtään paikkaa, jota ihminen ei valvoisi. Jokaista neliömetriä tarkkailee satelliitti, makro-objektiivi tai Google View. Planeetta on valloitettu visuaalisesti, mutta tämä ei riitä. Ei ole juurikaan jäljellä paikkoja, jossa ihmisen kosketus ei näkyisi vähintään epäsuorasti. Vielä nytkin, kun on jo selvää, että ihmisen toiminnalla on tuhoisat seuraukset, tekevät ihmiset laskelmia uusista alueita ja niiden resursseista ja suunnittelevat uusia aluevaltauksia. Tämän päivän katastrofia tarkastellaan numeroina ja uusina mahdollisuuksina. Herää kysymyksiä: kuka hallitsee uusia meriä ja kuivuuksia ja miten? Mitä uudet asukkaat syövät? Miten heille saadaan hyödykkeitä? Kuka hyötyy, ja kuinka moninkertaistaa tuo hyöty?
Muistelkaammepa Camus´n ruttoa: tilanne lähti hallinasta, koska ihmisten asenne oli, että ongelma ratkeaa itsestään, menee ohitse, tai koskee vain muita – kunnes tartunnat muuttuivat epidemiaksi, rutoksi.
Ehkäpä jumaltenpuu on tulevaisuuden puu, ja jättää varjoonsa kaikki alueet ja muut lajit.
Jumaltenpuu on omalla tavallaan kauniskin; sen lehtien ja oksien tavassa hallita talojen raunioiden jättömaata on oma symmetriansa ja rytminsä. Tämä on ainoa puu, joka voi tuoda toivottomaan maisemaan jotain eksotiikkaa ja vehreyttä. Mutta ailanthus on silti merkki siitä, että vallitsee epätasapaino, eivätkä muut lajit eivät selviä näissä oloissa.
Tämä puu pyrkii monokulttuuriin ja saavuttaa sen. Jumaltenpuu on globaali monokulttuuri, kuin kauppa täynnä muovisia tekokukkia tai joukko ihmisiä, jotka ovat varmoja ryhmänsä homogeenisyyden tärkeydestä.
Monokulttuuri torjuu muut kulttuurit. Se on viidakko, jossa on vain viidakon kuninkaita – biomi, jossa vain yksi laji selviää muiden työntyessä sivuun. Sammalikon kaltainen metsä… voiko niin homogeenistä järjestelmää edes kutsua ekosysteemiksi?
Monokulttuuri on merkki monien keskinäisten suhteiden, yksilöiden ja lajien järkkyneestä tasapainosta: yksilöiden ja lajien, jotka voisivat toimia vakaana ekosysteeminä tai biomina. Pystyn kyllä elämään muiden kanssa, mutta kuinka voisin luoda suhteita heihin? Kuinka voisin käydä dialogia monokulttuurin kanssa? Parhaassa tapauksessa se tunnistaisi minut veroisekseen, tai ainakin harmittomaksi eikä vahingoittaisi tai alistaisi minua, vaikka viekin suuremman osan elinalueesta. Mutta kuinka kommunikoida sellaisen kulttuurin kanssa, joka uskoo omaan moraaliseen ylemmyyteensä ja haluaa minun tottelevan, tai oikeuttaa tekonsa ”hyvällä päämäärällä”, johon sillä on yksinoikeus. Monokulttuuri sanoo: ”Olen valkoinen, vihreä, neliö tai sininen, heikko, vahva. Siksi olen parempi kuin sinä.” Jollain tavalla moraalisen ylemmyyden kokemus on monokulttuuria ohjaavan viruksen oire.
Kuinka voisin olla olematta osa monokulttuuria? Kuinka voisin luoda vaihtoehtoisen järjestelmän?
Itsessään jumaltenpuu on vain planeetallamme kasvava kasvi. Tärkeämpää on kysyä, milloin se muuttuu monokulttuuriksi, milloin siitä tulee määrätietoinen valloittaja – koska itsessään se ei sellainen ole. Milloin organismi on osa ekosysteemiä ja milloin se on rutto? Miten näitä asioita hallitsee tämä ykseyden virus, monokulttuuri ja moraalinen ylemmyyden tunne? Onko tämä virus, joka uhkaa tartuttaa ajatukset, ruumiit, kasvit?
[1] Walter Benjamin: Conversations with Brecht. Theodor W. Adorno (Ed.), Aesthetics and Politics, Verso. 1977.
[2] Ailanthus altissima, jumaltenpuu. Suom. huom. Lauhkean vyöhykkeen kasvi, joka menestyy vain eteläisimmässä Suomessa.
[3] Michel Tournier: Friday, or, The Other Island (Alkuperäisteos: Vendredi ou les Limbes du Pacifique). 1967
Alkuperäisartikkeli:
