The Right to Be Slow
Isoäidit, big data ja Taru sormusten herrasta

Vastaus on olemassa: se tulee ulkoa, talvesta ja kylmästä. Meidän täytyy hidastaa. Kuka on valmis hidastamaan? Kuka on valmis taistelemaan alati tarkkailevaa silmää vastaan? Residenssirunoilija Marie-Andrée Gill pohtii Sunna Nousuniemen kanssa residenssiään Saamenmaassa.

Kirjoittanut Marie-Andrée Gill

Isoäitien voima 

Asun tällä hetkellä Saamenmaassa, Garegasnjergassa, jossa osallistun taiteeseen, alkuperäistietouteen ja pohjoiseen keskittyvään kirjoitusresidenssiin. Kanssani on saamelainen Sunna Nousuniemi. 

Elämme yhdessä Sunnan kotitilalla ja arkirutiinimme ovat samat. Alusta asti Sunna on hoitanut minua kuin pientä tyttöä: hän opettaa minulle helmikirjontaa, ruokkii minua, kunnes olen täysi, pistää minut syömään keitettyä poronkieltä ja on kärsivällinen, kun puhun englantia pienen lapsen tasolla. 

Sunnasta tulee nopeasti minun áhkkuni, minun kukumini; isoäitini. Vitsailemme siitä usein – hän on paljon nuorempi kuin minä – mutta juuri tuo energia yhdistää meitä. Me puhumme paljon aiheesta ja kansojemme isoäidit inspiroivat meitä tarkastelemaan maailmaa: hitautta, huolenpitoa, tasavertaista oppimista, esittämisestä luopumista. Kaikki tuo on vastakarvaan nykymaailman kanssa. Puhumme myös niistä monista kerroista, jolloin tutoriaalit korvasivat oikeat isoäitimme, päivistä, joina tunsimme katoavamme vastaamattomien viestien tulvaan, siitä ahdistuksesta, joka kumpuaa näistä internetin läsnä-poissaoloista. Pelkäämme, että vertauskohtamme korvautuvat keinotekoisilla asioilla. Kun esimerkiksi näen sanoin kuvaamattoman kauniit revontulet, mietin erikoistehosteita elokuvissa. Kun näen Inarijoen aamuväreissään ja Pyhän Vuoren koskettamassa pilviä, otan niistä kuvia ja kehun ystävilleni, kuinka onnekas olen, kun saan olla täällä – kun voisin hengittää niitä sisään. Kun katson tuoretta lunta läheltä, se näyttää pikseleiltä. Tajuan, että vertauskohtamme alkavat olla virtuaalisia. 

Minä joka kirjoitan luonnosta, minä joka kirjoitan runoja, minä joka olen herkkä yhteiskunnallisille ja ympäristökysymyksille, olen kaikkien muiden lailla hieman hukassa tässä uudessa kuvan ja tunteen todellisuudessa. Keskustelemme Sunnan kanssa saamelaisista ja pekuakamiulnutashilaisista esivanhemmistamme, meille periytyneestä viisaudesta. Haluamme kuunnella heidän opetuksiaan, innoittua heidän elämäntavastaan, ja tehdä siitä omamme. Olen hyvin tietoinen, että kaikki, mitä me nyt koemme, näkyy myös muualla ja muissa. 

Vastaus on olemassa: se tulee ulkoa, talvesta ja kylmästä. Meidän täytyy hidastaa. Kuka on valmis hidastamaan? Kuka on valmis taistelemaan alati tarkkailevaa silmää vastaan? 

Se yksi heitä hallitsee 

Aurinko laskee. Se on yhtä kaunis kuin noustessaan vain neljä tuntia sitten. Sunna ottaa Rafaello-konvehdin laatikosta. Niin minäkin. Ne ovat kookospähkinän makuisia. Keskustelu sosiaalisista verkostoista ja suhteestamme puhelimiin punoutuu Taruun sormusten herrasta ja Tolkienin ennustajanlahjoihin: 

SN: Ihan niin kuin Frodo sormuksen kanssa. Minun on välillä kosketettava puhelinta taskussani ja oloni paranee, kun tiedän sen olevan siellä! 

MAG: Ja puhelimella oleminen on kuin pistäisi sormuksen sormeen: katoat oikeasta maailmasta jonnekin, jossa kukaan ei voi nähdä sinua, ja menet toiseen todellisuuteen, jossa tunnet itsesi voimakkaaksi, joka on tosi addiktoivaa mutta myös tosi ahdistavaa! 

SN: Joo, ja nazgûlit – mustat ratsumiehet – edustavat ahdistusta, joka aina seuraa tähän maailmaan menemistä. 

MAG: Juuri niin! Ja Sauronin silmä edustaa jättiyrityksiä, jotka näkevät kaiken, mitä teemme ja hallitsevat mainoksin ja algoritmein. Kaikkialla kohoavat puhelinmastot laajentavat koko ajan otettaan! Se on kapitalismianalogia. 

Pistän suuhuni kookossuklaata ja mietin, että emme varmasti ole ensimmäiset, jotka ovat käyneet tämän keskustelun ja tulleet tähän johtopäätökseen. Huolestuttavaa nähdä asia näin. Silti, pari minuuttia kuluu ja tarkastamme laitteemme uusien viestien varalta. Kurotan käteni suklaarasiaan, joka on tyhjä. Olemme syöneet ne kaikki. 

Marie-Andrée Gill perinnetöiden parissa. | © Sunna Nousouniemi Kuuma data 

Nämä addiktiot johtavat myös ilmasto-ongelmiin. Kuten Sauron, joka vallanhimossaan louhi luonnonvaroja ja rakennutti valtavia ahjoja niitä prosessoimaan (okei, vertaukset loppuvat tähän!), kaikella käyttämällämme datalla ja pilvipalveluilla on aina vain isompi vaikutus ilmastoon. Mitä enemmän lähetämme viestejä, lataamme asioita, selaamme uutissyötteitä, sitä enemmän tarvitaan valtavia jäähdyttimiä, jotka kuluttavat käsittämättömän määrän sähköä. Puhelin on vain pieni vempele kädessämme, joten on helppo kuvitella, että vaikutukset ovat tuskin havaittavissa, ja menetämme kosketuksen asian todelliseen luonteeseen. Usea tunnettu suuryritys aikoo rakentaa datakeskuksia arktiselle alueelle, koska lämpötila on siellä jo valmiiksi matala. Mutta tuotetulla lämmöllä on varmasti vaikutus ilmaston lämpenemiseen. Mikään ei katoa, mitään ei synny, kaikki muuttuu – kaikki tuntevat kyllä perusfysiikan. Laitteistamme saatu nautinto estää meitä tajuamasta niiden tuhoisia vaikutuksia. Vaatii paljon vaivaa ottaa etäisyyttä. Samalla kaikenkattavan, päättymättömän datan kuluttaminen tuottaa valtavasti lämpöä ja kiihdyttää energiatuotantoa. 

Elämme paradoksissa: olen tietoinen tästä verkosta ja silti omasta tahdostani siinä kiinni. Saattaa jopa vaikuttaa, ettei minulla ole vaihtoehtoa, jos haluan pysyä mukana kelkassa ja pitää kiinni nautinnostani – sekä datastani, mielipiteistäni, tiedostani ja kissavideoistani. Mitä enemmän panostan aktivismiini, sitä enemmän tuntuu kuin kulkisin taaksepäin, koska jokaisella teollani on niin iso vaikutus. Uskon, että vastaus on tyypillisessä isoäidissä sekä elämämme tuntuvassa hidastamisessa. Poistan someäppejä puhelimeltani tehdäkseni ne vaikeammin saavutettaviksi. Onhan sekin alku. 

Jatkan helmikirjontaani ja Sunna kääntyy puoleeni. ”Luuletko, että onnistumme vielä joku päivä heittämään puhelimemme tulivuoreen?” hän kysyy. ”Jos jatkamme tätä rataa, tulivuori tulee meidän luoksemme ja nielee meidät,” sanon. 
 

Kuei Pipun, 

Hei, Talvi, 


Halusin kirjoittaa sinulle, kun huomasin, että palaat. 

Sinä palaat aina. 

Se rauhoittaa minua. 

Sinulla minä mittaan aikaa, jätän jälkiä, kesytän hitauden. 

Uskolliseni, sinä kaikilla kielillä ja omallani, sinä pohjoisessa, joka jaamme, maalaan sinut sanoilla, jotka tunnen: 

 

jäätyneiden järvien humina 

unen tuovat turkikset 

lasten ja keinutuolin myrsky 

metsän vihreä, tomusokeri, mitanuiun 

heleät äänet ja lumikelkan tuoksu 

siivilöidyt jauhot ja eläimen lämpö 

höyryävä hengitys ja luistimet 

papamishkupanu 

hengitys ja merisuolan lapiointi 

talon narina ja pulkka 

kauniit punertavat posket ja liito-oravat 

kuulas kirjonta, jääpeili, mishkumi 

sydänpopkorni ja valkoinen meikki ja yli kaiken kaksi sanaa, joita toistaa: 

   
 

Sinä saat maailman uskomaan, ettei sinussa voi elää. 

Se on vain pintaa. Minä tunnen sinut. 

Sinussa on kiertoteitä, salaisia paikkoja, jonne osaan tien, joissa voin rakastaa sinua: ensipakkanen, joka tekee omenoista makeita, hanki hullunaan naurua, vinossa lampun alla, nuoskalumiukko. 

 

Sinä rauhoitat minua ainoalla lupauksellasi: ettet jää. 

Osaisivatpa ihmisetkin antaa tämän lupauksen toisilleen, 

ainoan todellisen: me emme jää. Me menemme pois ja palaamme toisissa muodoissa. 

Pidän sinusta kiinni juuri sen verran, että osaan arvostaa lähtöäsi, yllätyksiäsi, sitä, miten leikit lasteni kanssa. 

 

Oli miten oli 

on aina lämmintä, kaunis Pipunini, kaunis Talveni, 

kun vällyjeni välissä on sinun sijastasi 

joku muu