Kathrin Schmidt

Kathrin Schmidt Kuva: Gunter Glücklich

Kathrin Schmidt on yksi saksankielisen nykykirjallisuuden kärkinimistä. Uusimmassa kirjassaan Kapoks Schwestern hän käsittelee aiheita laidasta laitaan: Kapokin ja Schaechterin suvun jännitteisiä suhteita seuraten hän kertoo sodasta, paosta, Saksan jaosta, vakoilusta ja uudesta vapaudesta – sekä rakkaudesta, ystävyydestä, syyllisyydestä ja onnesta. Kirjamessuilla hän lukee kirjasta otteita ja kertoo työstään.
 
Kathrin Schmidt on syntynyt 1958 Saksan Gothassa, työskennellyt psykologina, toimittajana ja yhteiskuntatieteilijänä. Hän on saanut lukuisia palkintoja, mm. Leonce ja Lena -palkinnon 1993, Heimito von Doderer -palkinnon ja Ingeborg Bachmann kilpailun Kärnten-palkinnon teoksesta Die Gunnar-Lennefsen-Expedition (1998), SWR:n palkinnon sekä 2009 Saksan suurimman Deutscher Buchpreis -kirjapalkinnon romaanistaan Et sinä kuole. Vuonna 2010 ilmestyi runoteos Blinde Bienen. Gedichte sekä 2011 kertomuskokoelma Finito. Schwamm drüber. Schmidt asuu Berliinissä.

Kathrin Schmidt työskenteli lokakuussa 2017 Tampereella Goethe-Institutin residenssikirjailijana ja esiintyi Helsingin Kirjamessuilla.

Suomen-päiväkirja

10.10.2017
Omistaa Tamperetta? Olla Tamperetta?

Kysymys ei ole oikeastaan edes oleellinen. Aion pitää majaa Tampereella kuukauden ajan. Se on lyhyt aika, mutta ehkä riittävä ensivaikutelman saamiseen. Ja ”maja” on oikeastaan harhaanjohtava sana, sillä majapaikassani, häränverenpunaisessa puutalossa, tukevat hirsiseinät ja sähkölämmityksen tuoma mukavuus sulkevat minut huomaansa. Miten tämä tuntuu niin tutulta? Nyt tiedän. Tyttäreni on asunut kymmenen vuotta Norjassa tämän kaltaisessa, suojellussa talossa. Sähkölämmitys ei tosin tulisi saksalaiselle penninvenyttäjälle mieleenkään. Haluaisin kyllä tietää mikä täällä on sähkön hintataso.
Talon kahdessa huoneessa on jättimäiset, metallipintaiset pönttöuunit. Ne ovat käyttökuntoisia, sanoo Ulrich Haas-Pursiainen, joka vastaa vielä vähän aikaa kaupungin kulttuuriprojekteista. Kokeilisin niitä oikein mielelläni. Talon takana on polttopuita… Vielä en uskalla, saavuinhan vasta toissa päivänä.

Sain kutsun ensimmäiseen tilaisuuteen oltuani Tampereella vasta kolme tuntia. Tampereen saksalaisen kulttuurikeskuksen toiminnanjohtaja oli saanut kutsun raatihuoneelle juhlaan, joka järjestettiin Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Vuonna 1917 Suomen suuriruhtinaskunta, joka oli autonominen osa Venäjän keisarikuntaa, otti lokakuun suuren sosialistisen vallankumouksen tosissaan ja julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Neuvosto-Venäjä tunnusti itsenäisyyden jo joulukuun 31. päivänä. Juhlallisuuksien venyttäminen pidemmälle ajalle – lokakuuhan on vasta alkanut – muistuttaa hieman reformaation merkkivuoden juhlintaa Saksassa, vai mitä?

Arja Nevalaisen kutsu oli kahdelle, joten olin siis hänen seuralaisensa. Niinpä päädyin selvästi underdressed, alipukeutuneena, tanssiaismaiseen tilaisuuteen. Sekä entisen että nykyisen pormestarin kätellessä minua mieleeni ei juolahtanut muuta kuin englanninkielisiä kliseitä. Sain kuohuviinilasini vaivoin ehjänä väentungoksen läpi ja kuuntelin kaukaa erilaisia puheita, joiden myötä viidelle kansalaiselle ojennettiin kunniamerkit. Onnittelut. Maljojen kohotus. Suosionosoituksia. Lopuksi kanapeita ja viiniä. Alkoholia heti ensimmäisenä iltana maassa, jossa vallitsee valtion alkoholimonopoli. Vuonna 1919, kaksi vuotta siitä, kun Suomi itsenäistyi juopottelustaan tunnettujen venäläisten vallan alta, pani naisasialiike alkuun kieltolain, joka kumottiin vuonna 1932. Ystävällinen Nevalainen neuvoi minulle onneksi välittömästi Sokoksen alakerrassa sijaitsevan Alkon.

Päädyimme juttusille Essenin kaupungin pormestarin kanssa. Essen, kuten Chemnitz, on Tampereen ystävyyskaupunki. Silmät loistaen tuo ystävällinen herra kertoi olleensa juuri edeltävinä tunteina lelumuseossa. Arja Nevalaisen mielestä tämä oli rennompi kuin edellisen päivän pormestarien tapaamisessa, jossa hän oli ollut tulkkaamassa.

Lopuksi tanssittiin. Asuni vuoksi, siis erittäin matalista kengistäni ja pussihousuistani johtuen, en muutenkaan olisi halunnut osallistua siihen, joten hyppäsin bussiin ja matkustin takaisin puutalolleni.

Busseista puheen ollen. Seuraavana aamuna, kun kuljeskelin Keskustorilla Raatihuoneen edessä, kuulin merkillisen, kumean jysähdyksen. Jotain särkyi, sitten tuli hiljaista. Kaikkien päät kääntyivät: Keskustorin pysäkillä bussikuski oli lähtenyt liikkeelle huomioimatta toista bussia. Rytäkässä oli mukana nimenomaan minun linjani, 10. Pyhä Sylvi. Onneksi onnettomuus ei ollut vakava, vaikka pamaus olikin hyvin voimakas. Kulkuni torin läpi päättyi hämmennykseen, vaikka harja- ja korikauppiaat, lankojen, neuleiden ja hunajan myyjät halusivat vangita huomioni, kuten pienet, kotimaisia omena- ja päärynälajikkeita myyvät hedelmäkojut. Sitä ne saavat yrittää uudestaan, ja pian niillä on siihen mahdollisuus.

Ostelun sijaan vetäydyin kauppahalliin kahville. Suomen sana kauppahalli tuo mieleeni sanan Kaufhalle, joka oli jokaiselle Itä-Saksassa tuttu. Sanan käyttö nykyään paljastaa puhujansa entiseksi itäsaksalaiseksi, kun taas nuorempi sukupolvi ns. ”rajan molemmin puolin” käyttää sanaa Supermarkt. Istuin siis kauppahallissa, jolla – myönnettäköön – ei ole itäsaksalaisen kauppahallin kanssa juuri mitään tekemistä. Täällä on elämys nähdä, haistaa, kuulla, maistaa. Vieri vieressä kalaa, lihaa, vihanneksia, leivoksia, salaatteja, valmiita ruoka-annoksia, leipää, makkaroita ja lisää makkaroita. Luettelo ei tietenkään ole täydellinen. Saanko myöntää, että hätkähdin hintoja? Muut ihmiset kauppahallissa eivät kuitenkaan tuntuneet välittävän niistä mitään, vaan he ostivat, jotta he omistaisivat. Siis, ollakseen olemassa, sanoo sydämeni samalla, kun järkeni yrittää murtautua paksun pilvikerroksen läpi. Sinne, missä aurinko paistaa. Aurinko, joka on Tampereella lokakuussa vieras käsite.

Tampere1 Kuva: Senja Ukkonen
 

19.10.2017
Kaikenlaista Tampereelta

Tampereella on Lenin-museo. Muutin hämmästykseni välittömästi vierailuksi museoon ja suuntasin Puistotorninakin tunnetulle työväentalolle, joka on vain lyhyen kävelymatkan päässä Keskustorin bussipysäkiltä. Tuttuun tapaan halusin aloittaa museokierrokseni vasemmalta, mutta ystävällinen lipunmyyjä neuvoi innokkaasti aloittamaan toiselta, ”oikealta” puolelta. (Kuuluuko Tampereella siis päätyä vasemmalle?)
 
Museon monilla interaktiivisilla pisteillä vierailija voi lukea tekstejä suomeksi ja englanniksi, katsoa elokuvia, kuunnella äänitteitä. Esimerkiksi: ollessaan vierailulla Suomessa Lenin tutustui mustaanmakkaraan ja sanoi, että kansa, joka osaa valmistaa sellaista makkaraa, ansaitsee itsenäisyyden.
 
Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue järjesti Tampereen työväentalossa vuosina 1905 ja 1906 salaisia puoluekongresseja. Yhden sellaisen yhteydessä vuonna 1906 Lenin tapasi todellakin Stalinin ensimmäisen kerran. Stalin oli tuolloin nimeltään vielä Džugašvili. Ja koska Lenin jättää maallisen majansa, kun kolmasosa museokierroksesta on ohi, vaihtuu Stalin pääosan esittäjäksi seuraavan kolmanneksen ajaksi.
 
Kierroksen viimeinen kolmannes käsittelee yksinomaan Stalinin kuoleman jälkeistä Neuvostoliittoa. Myös suojasään aikaa ja sitä vaatimatonta vaurautta, joka alkoi näkyä neuvostoliittolaisissa olohuoneissa. Museoon on rakennettu olohuone, joka on valmistettu virolaisessa huonekalutehtaassa 60-luvun alussa. Se kertoo vierailijalle siitä, ettei designia todellakaan tarvinnut enää piilotella.  Virossa kuitenkin näytti aina ”länsimaisemmalta” kuin muissa osissa Neuvostoliittoa, kuten olin itsekin käsittänyt. Meillä oli 70-luvulla sähköinen kahvimylly, joka oli valmistettu Virossa. Se oli erittäin kestävä, kuten sen moderni muotoilukin jo antoi ymmärtää…
 
Museosta, jossa ovat esillä myös Leningrad Cowboysien valtavan kokoiset, teräväkärkiset kengät, saa sellaisen ensivaikutelman kuin olisi pop-tapahtumassa, jossa voi lopuksi (antaa) kuvata itsensä luonnollisen kokoisten Lenin- ja Stalin-vahanukkien kanssa. Mutta jos käyttää aikaansa lukeakseen tekstiruutuja tarkemmin, saakin jo käsityksen paitsi Leninistä ja Stalinista, myös toisen maailmansodan jälkeisistä suomalais-neuvostoliittolaisista suhteista, joita on käsitelty kriittisesti ja monipuolisesti. Hetkeksi mieleni valtasi ajatus, miltä tuntuisi kuvata itsensä vaha-Hitlerin rinnalla Obersalzbergissä. Aloin voida pahoin.
 
Tampereella on siirtolapuutarhoja. Joka kerta kun ajan Uotilantien pysäkin ohi, näen sellaisen. Pieniä, kuin saman mallin mukaan valmistettuja puumökkejä aitauksissaan. Siellä on ruohikkoa, kukkia, hedelmäpuita. Melko vähän vihanneksia. Sen sijaan pöytiä, tuoleja, puutarhakeinuja. Vaikka Euroopan mittakaavassa Saksassa ja Puolassa on eniten siirtolapuutarhayhdistysten jäseniä, on heitä Suomessakin jopa 4700. Varmaankin tästä vuodenajasta johtuen en näe siellä koskaan yhtäkään ihmistä. Mutta kuitenkin polkupyöriä, jotka vakuuttavat jonkun tulleen puuhastelemaan puutarhaansa Tampereen lokakuisessa kestosateessa.
 
Kuvittelen mielessäni kesän. Luin netistä, että kunnon suomalainen viettää kesänsä mökillä. Mökit ovat pieniä puurakennuksia ilman mukavuuksia. Ne rakennetaan mahdollisimman kauas naapurista ja niissä voi asua vain kesällä. Kun katson siirtolapuutarhoja, on välitön läheisyys naapuriin ja jatkuva yhdessä kököttäminen jotain sellaista, mikä tuntuu suomalaiseen kesäelämäntapaan vaikeasti sovitettavilta…  Mökkielämä vastaan siirtolapuutarhaelämä? Katsotaan, voinko kysellä lisää asiasta joltakulta.
 
Tampereella on taloja, joiden maantasaisiin kerroksiin on ilmeisesti rakennettu autotalleja. Talot eivät ole kerrostaloja, muutenhan olisi tullut ilman muuta riitaa vähäisistä autotallipaikoista, vaan kolmi-, nelikerroksisia taloja, joissa asuntojen lukumäärä ei ole kaukana tarjolla olevien autotallien määrästä.
 
Luin juuri, että eräs liikennesuunnittelija haluaa kieltää yksityisautoilun Helsingissä vuoteen 2025 mennessä ja tarjota kaikille asukkaille sovelluksella ohjattavan liikenneyhteyden paikasta A paikkaan B. Mahtaako hän onnistua? Ja toimisiko semmoinen myös Tampereella? Nuoremmalle sukupolvelle auto ei ole enää aikoihin ollut statussymboli. Autotalleista voisi tehdä varastotiloja tai kerhohuoneita, naapurusten tavaranvaihtotoreja, tai mitä nyt keksitäänkään…
 
Muistan, kuinka meidän maanalainen pysäköintihallimme Berliinissä löyhkäsikään, kun meillä oli vielä dieselauto! Olisi pitänyt tuulettaa puoli tuntia joka kerta, kun oli ajettu sisään tai ulos, mutta se ei aina ollut mahdollista. Silloin haju tunkeutui kellarista talon sisälle. Nyt olemme kolme vuotta ajaneet maakaasulla, ja tuo haju kuuluu menneisyyteen.
 
Kun esimerkiksi vuonna 2005 Argentiinassa oli 1 446 138 maakaasukäyttöistä autoa, oli Suomessa niitä juuri ja juuri 84. Noh, onhan suomalaisia vähemmän kuin argentiinalaisia. Ja kun kuusi vuotta myöhemmin Argentiinan liikenteessä oli 1 900 000 sellaista autoa, oli niiden määrä Suomessa kasvanut 1100:aan. Suomalaiset olivat kolmetoistakertaistaneet niiden määrän, kun argentiinalaiset olivat ottaneet käyttöön vain noin kolmanneksen lisää. Kyllä, tilastot kertovat sen totuuden, joka halutaan kuulla, vaikkei sitä edes ymmärrettäisi…
 
Tampereella on hauskoja kylttejä. Yksi sellainen on taloni välittömässä läheisyydessä. Varoituskolmion sisässä on hiihtäjä. Täytyykö talvella varoa hiihtäjiä? Älypuhelimeni tarjoaa tekstille käännöstä ”Ei hiontaa tikapuille”. Onko sillä mitään tekemistä varoituksen kanssa? Niinpä niin, suomen kieli säilyttää arvoituksellisuutensa. Olen sentään oppinut, että omistusmuoto ilmaistaan n-päätteellä. Kathrinin residenssi tarkoittaa siis pientä taloani Haiharassa. Nakkipaketissa, jonka juuri avasin, lukee Angelan frankfurtteri. Angelan frankfurtteri? Siis niin kuin Merkelin nakki tai Kanslerinakki? Sellaista en ole aiemmin kokeillutkaan. Puraisen nauttien palasen makkarasta.
  
Siirtolapuutarha Kuva: Kathrin Schmidt
 

25.10.2017
Pisa on Suomessa

Suomi näyttää hyvältä. Esimerkiksi syksyisin ja PISA-tuloksissa, kun samainen syksy Saksassa paljastaa taas kerran, että neljäsluokkalaiset eivät esiinny PISA-tutkimuksessa edukseen. He kirjoittavat huonosti, lukevat huonosti, laskevat huonosti. No jaa, keskimäärin, mutta PISA kertoo myös tilastollisia tosiasioita. Se oli mielestäni hyvä syy viettää päivä Tampereen yliopiston normaalikoulussa kahdeksasluokkalaisten ryhmää seuraten, sillä tarinan mukaan suomalainen koulusysteemi on kopioitu DDR:stä. Koulun englanninkielisellä nettisivulla kerrotaan, että koulussa opettajakokelaat voivat täydentää koulutustaan parhaimmalla mahdollisella tavalla, joskin koulu on muuten riippumaton Tampereen yliopistosta.
 
Tapaan aulassa Kirsin, saksanopettajan, joka selventää minulle suomalaisen koulujärjestelmän perusrakenteen. Sinä vuonna, kun lapset täyttävät kuusi vuotta, he menevät esikouluun, joka valmistaa heitä vuotta myöhemmin alkavaan, yhdeksän vuotta kestävään peruskouluun.
Suomessa ei siis tarvitse tehdä aikaista valintaa opintojen suhteen (suom. huom. Toisin kuin nyky-Saksassa, jossa jo neljännen luokan jälkeen tulee päättää tulevaisuudestaan.) Kuulostaa jo hieman DDR:ltä, jossa suurin osa lapsista kävi koulua yhdessä kymmenen vuoden ajan. Ja DDR:ssä polyteknillisen peruskoulun rinnalla ei ollut muuta koulumuotoja, jos ei lasketa muutamia erikoisaloihin suuntautuneita urheilu-, kemia- tai musiikkikouluja, joihin saattoivat päästä vain huippulahjakkaat oppilaat.
Mutta Suomessahan on myös steinerkouluja, vai mitä? Kyllä, sanoo Kirsi, ne ovat ainoita kouluja, jotka eivät ole valtion alaisuudessa vaan säätiöiden, ja jotka ovat kuitenkin myös maksuttomia, sillä Suomessa koulutus ei kuulemma maksa mitään. Samoin kuten kouluruoka, jonka lapset saavat joka koulussa, on maksuton.
 
Kirsi kertoo, että Suomessa monet nuoret käyvät koulua ylioppilastutkintoon asti, joka suoritetaan 19-vuotiaana. Ylioppilaskirjoitukset voi halutessaan uusia ja yrittää siten korottaa arvosanojaan. DDR:ssä kumpikaan ei olisi tullut kuuloonkaan.
 
Päädyn matematiikan tunnille. Luokkahuoneen oven edessä lyhyt, kivuton kädenpuristus nimettömäksi jäävän naisopettajan kanssa. Luokan edessä ei sanaakaan (minusta). Istuudun luokan perälle muista erillään olevan pulpetin ääreen, enkä huomaa yhtäkään tervehdystä oppilailta, jotka istuvat velton näköisinä pulpeteissaan. Tunti alkaa ilman mitään sen kummempaa.
 
Ensimmäisen seitsemän kouluvuoden ajan opettajat tervehtivät meitä niin sanotulla pioneeritervehdyksellä ”Olkaa valmiina”, johon karjuimme takaisin pitämällä kättä ojennettuna pään päällä ”Aina valmiina!” Kuitenkin oli myös opettajia, jotka eivät tehneet niin, vaan tervehtivät meitä toivottamalla hyvää huomenta, mihin me sitten vastasimme kuorossa. Kahdeksannelta luokalta alkaen pioneeritervehdys vaihtui toiseen, Saksan vapaa nuoriso FDJ -nuorisojärjestön tervehdykseen, joka oli yksinkertaisesti ”Ystävyys!”
 
Kahdenkymmenestä paikallaolevasta oppilaasta erotan kolme miespuolista. Yli kolmasosalla on kuulokkeet, nappikuulokkeita ja sankakuulokkeita, niihin liitetyt älypuhelimet ovat pöydillä. Väkevästi ja samaan aikaan kollegiaalisesti opettaja alkaa valmistella taulua kotitehtävien tarkistusta varten. Kaksi tyttöä ilmoittautuu tulemaan luokan eteen. Jep, aiheena on binomien ja polynomien yhteen- ja kertolaskua! Se on iskostunut niin syvälle päähäni, että pelkkä vilkaisu tehtävään riittää sen ratkaisemiseen. Kuinkahan monta vuotta sitten olen viimeksi laskenut tällaisia laskuja?
 
Lyhyen selityksen jälkeen kerrotaan, mitä oppikirjan tehtäviä tehdään, ja oppilaat ryhtyvät työhön. Minua ei ole edelleenkään kukaan huomioinut. Olen ihmeissäni. Minkä vuoksi?
 
  1. Luokassa on havaittavissa selvä perushälinä, ei ole missään nimessä rauhallista. Se, joka haluaa, nousee ylös ja menee peilin eteen puristelemaan näppylää. Opettaja ei huomioi sitä, vaan pysyy aiheessa, kuten oppilaatkin. Se, joka on saanut näppylän puristettua, istuutuu nimittäin takaisin paikalleen ja jatkaa tehtäviään. Sillä välin rouva Nimetön liikkuu pulpetilta toiselle, istahtaa välillä alas ja pysähtyy puhuakseen ja selittääkseen. Kaiken hän tekee samaan aikaan sekä syventyneesti että sopivasti etäisesti. Se tekee minuun vaikutuksen.
  2. Yksi tytöistä käy takaseinän viereen lattialle makaamaan ja laskemaan tehtäviä. Siellä hän myös pysyy, kunnes on valmis. Opettaja kyykistyy ja selittää. Tytöstä ei saa sellaista vaikutelmaa, että hän tahtoisi eristäytyä tai kieltäytyä tehtävistä. Häneen ollaan selvästi tyytyväisiä. Hän viittaa tasaisin väliajoin tuosta minun mielestäni erikoisesta paikasta…  
  3. Luokassa on outo, varovaisen kiinnostuksen ilmapiiri. Parin kolmen oppilaan kohdalla minulla on tunne, että he haluavat olla muita parempia. He puhuvat vähemmän, viittaavat hieman useammin, joskaan eivät pääse vuoroon yhtään sen useammin kuin kukaan muu. Muut vaikuttavat siltä, kuin he jo tietäisivät, ettei matematiikka ole heidän vahvinta alaansa, mutta stoalaisen tyynesti he suorittavat sen, mitä he eivät voi muuttaa. Ja mitä he eivät etenkään tahdo muuttaa, sillä heille näyttää olevan täysin selvää, että heidän täytyy suorittaa matematiikka läpi. Neljäntoista vanhana? Kuten jo sanoin: olen ihmeissäni. 
Aikaisen lounastauon jälkeen on englantia. Opettaja kertoi minulle ennen tuntia, ettei hän ole se henkilö, joka normaalisti opettaa, vaan hän valmistaa oppilaita seuraavan päivän kokeeseen. Oppilaiden pitää nousta seisomaan ja tervehtiä häntä kuorossa. Aha, siis kuitenkin… Nainen on erilainen, nuorempi, kokemattomampi, varautuneempi, joskaan se ei aiheuta niskurointia kahdeksasluokkalaisissa. Hän on suunnitellut pelejä neljän hengen ryhmille. Tilan viidellä saarekkeella pohditaan ratkaisua viidentoista minuutin ajan, sitten tulee vaihto. Luokassa on kova meteli, joku pompahtaa pystyyn esittääkseen jotain, jolle muiden täytyy keksiä englanninkielinen termi, joku juoksee suurin harppauksen pitkin luokkaa tai heittää noppaa nauraen kovaäänisesti. Kaikki osallistuvat. Eikä kukaan esitä innostunutta, vaan jokainen pitää hauskaa. Liikunta ei ainakaan jää turhan vähiin. Luokassa on lisäkseni toinen kuuntelija, johon kiinnitetään aivan yhtä vähän huomiota kuin minuun: hän on nuori mies, ehkä opiskelija? Kasvot kummallisen jäykässä kestohymyssä ja hän kulkee kömpelösti pöydästä toiseen, katselee, merkitsee muistiin, mutta ei vaihda oppilaiden kanssa sanaakaan.
 
Tunnin jälkeen hän katoaa yhtä äänettömästi kuin minä, joka olen nyt matkalla sirkukseen. ”Minun” luokkani nimittäin on sirkusluokka, jonka tavalliseen ohjelmaan kuuluu sirkusopetus. Se pidetään puolen kilometrin päässä, Sorin Sirkuksessa, ja olen haltioitunut sen niin rennosta ja itsestään selvästä tavasta. Aluksi kaksi naista, jotka lienevät ammattilaisia, esittää ohjelmanumeron. Siihen kuuluu suuri puulaatikko, joka pyörii heidän välissään ja johon he asettautuvat erilaisissa käärmeihmisten asennoissa. Kumpikaan naisista ei vastaa tavallista käsitystä pienistä, hauraista ja taipuisista sirkuslaisista, toista ei voi edes kuvailla hoikaksi.
 
Mieleeni muistuu yhtäkkiä liikunnanopettajani yllättynyt huudahdus, kun harjoittelimme voimisteluliikkeitä: ”Schmidt, Schmidt”, hän sanoi hyväksyvästi, ”lihava, mutta taipuisa!”, kun olin selvinnyt sekä käsillä- että päälläseisonnasta ja kärrynpyörästä, ja päättänyt esitykseni täydelliseen spagaattiin…
 
Tämä kaksikko on selvästi vahvempi, ketterämpi ja sulavampi kuin mitä minä olisin koskaan voinut olla, ja esitykselle taputetaan. Kovan musiikin tahtiin seuraa oppilaiden yhteinen tanssi, joka on kai lämmittelyä, sillä sen jälkeen ryhmä jakaantuu muodostaen ilmeisesti täysin vapaavalintaisia alaryhmiä. Yksittäiset oppilaat ajavat yksipyöräisillä tai jongleeraavat useilla palloilla, kiipeilevät köysiä taidokkaasti jalkateränsä niiden ympärille kietoen päästäkseen yhä ylemmäksi, missä he muodostavat käsillään ja jaloillaan taidokkaita kuvioita.
 
Kaksi istuu koko ajan melko toimettomana CD-soittimen äärellä, Spotify on ainoa sana, jonka ymmärrän. Yksi ryhmä on omistautunut hyppimään voltteja. Kaikki onnistuvat siinä kuin vettä vaan, vain yksi tytöistä on muita jäljessä, mutta onnistuu kuitenkin monen yrityksen jälkeen, minkä joukkue kuittaa äänekkäillä suosionosoituksilla. Täysin taustalla: molemmat opettajat, mies ja nainen, jotka puhuvat vain heitä puhuteltaessa.
 
Päivän kuusi oppituntia eivät – ällistyttävää kyllä – olleet kenellekään rasittavia, eikä yhdelläkään tunnilla sanottu yhtäkään kehotuksen sanaa. Johtopäätökseni pysyy: suomalaisen koulutuksen rakenne on tosiaan samankaltainen kuin DDR:ssä. Täältä puuttuu vain ideologinen suuntautuneisuus, ankaruus ja sotilasmainen kuri, jonka me kylläkin yritimme murtaa sellaisilla kolttosilla ja röyhkeillä tempuilla, jotka nykyään johtaisivat saksalaisissa kouluissa erottamiseen. Laajennetussa peruskoulussamme, DDR-lyseossa, oli esimerkiksi perinteenä, että 11-luokkalaisten tehtävänä oli kutsua toverinsa koolle aina 11.11. klo 11.11, ja silloin oli meno päällä. Poikia nostettiin tyttöjen asuntolan ikkunoista sisään, ja tyttöjen rintaliivit ripustettiin pitkille naruille koulun pihan poikki. Karnevaalipuheita. Karnevaalitanssi. Sinä vuonna, kun minä olin 11. luokalla, yritettiin rieha perua. Mutta mitä me teimme? Tulimme hauskasti pukeutuneina ja meikattuina tunneille, huusimme ystävyyden sijaan opettajalle ”Vihamiehisyys!”, istuuduimme nurinkurisesti tuoleillemme ja olimme tämän jälkeen immuuneja opetusyrityksille. Immuniteettimme taisi olla kovin vahva, sillä kokoontumiset jatkuivat jälleen seuraavana vuonna…
 
Ystävyys!

27.10.2017
Ilta muovisessa kaappiammeessa

Wernigerodessa! Olen ihastunut tähän yhdistelmään, sillä tunnenhan sekä Wernigeroden että Odessan ja tiedän, että näillä kaupungeilla on toistensa kanssa suurin piirtein yhtä paljon yhteistä kuin maakaasuautolla ja kurttukaalilla. Nämä kaksi kaupunkia yhdistettynä yhdeksi sanaksi saa minut ihmettelemään suomen kieltä, joka ilmeisesti tekee mahdottomasta mahdollista. Sanan näin Alexander Lembken mahtavan, pari viikkoa sitten Tampereella avatun Saunassa syntyneet -näyttelyn lehtisessä. Tekstiyhteydestä päättelen, että ”Itä-Saksan Wernigerodessa” ei todennäköisesti tarkoita muuta kuin ”Wernigerode-nimisessä kaupungissa”. Siellä nimittäin Lembke syntyi vuonna 1976.
 
Näyttelyn avajaisissa oli täyttä, muutamat saunassa syntyneet antoivat itselleen henkilökohtaisesti kunnian ja yleisölle mahdollisuuden kuvata itseään potrettiensa edessä, yksin, perheenjäsenten tai ystävien kanssa. Oli puheita, sovittuja tapaamisia, viiniä unohtamatta, joten suunnittelin käyväni näyttelyn läpi vielä kaikessa rauhassa. Sen tein viime viikolla yhdessä mieheni kanssa, joka oli tullut vierailulle pariksi päiväksi. Oli täysin erilainen kokemus olla tilassa yksin. Vasta nyt katsoin kuvattuja henkilöitä silmiin – ja olin vaiti. Luodakseen kuvattavaansa sellaisen suhteen, että tämä sallii esittää kasvonsa tuossa häkellyttävässä levollisuudessa kaikkine yksilöllisine piirteineen kuvien samankaltaisuudesta huolimatta, joutuu myös kuvaaja käyttämään paljon aikaa… Satavuotiaan kasvot ovat yhtä levolliset kuin kuusivuotiaan, ja kaikista pupilleista heijastuu maisema, ikkunaristikko tai valokuvaaja. Lumoavaa. Ja nyt vasta olenkin iloinen, että saatoin auttaa Alexander Lembkeä tämän ongelmassa: Hänen kannettava tietokoneensa oli varastettu lentokentällä ja näyttely oli vaakalaudalla. Kuljetin mukanani Hampurista ostetun korvikkeen Berliinistä Tampereelle, missä herra Lembke otti sen vastaan välittömästi saapumiseni jälkeen 1. lokakuuta. Taidan jättää mainitsematta, että rintani hieman röyhistyy. Sehän olisi aivan sopimatonta…
 
Sen lisäksi minulla on halu lähestyä todella ystävällisiä ja mukavia suomalaisia. Katsekontaktia vältellään kävelyllä tai bussissa, jopa silloin, kun kiitetään ystävällisesti antaessani tilaa kyydistä poistuvalle. Eivätkä älypuhelimet ainakaan yksinään ole syyllisiä siihen. Kun harvoin ja täysin sattumalta päädyn jonkun kanssa puheisiin, se tapahtuu yleensä siksi, että en ymmärrä mitä tuo henkilö minulle sanoo, ja se aktivoi vanhemmat ihmiset puhumaan saksaa. Seuraa kysymys, että tulenko DDR:stä. Haluaisin aina vastata kieltävästi, sillä sitä maatahan ei ole ollut olemassa enää aikoihin, mutta hillitsen pedanttisuuteni ja vastaan rauhan tähden ”kyllä”. Ja sitten suuri ilo syttyy kasvoille, ikään kuin kysyjä olisi huomannut minussa lajitoverinsa. Se on minulle mysteeri.
 
Kun pohdin illalla, kuinka voisin ratkaista tämän mysteerin, muistuu minulle mieleen muovin määrä suomalaisessa väliaikaiskodissani. Heh, ei paha. Esimerkiksi kylpyhuoneessa: muovinen suihkuallas, muovinen suihkuletku, allaskaappi ja altaan yläpuolinen kaappi. Kun puhutaan Suomesta, tulee ensimmäisenä mieleen puu ja rauta, eikö? Minä sen sijaan tunnen palanneeni takaisin vanhoihin aikoihin. Kun DDR oli vielä olemassa, oli muovin nimi Plaste. Vielä nykyäänkin sanan käyttäjän tunnistaa itäsaksalaiseksi, oli kyse sitten -pussista, -lautasesta tai -pullosta. ”Plaste und Elaste aus Schkopau”, oli jäykille ja elastisille muoveille rekisteröity tavaramerkki. Ja niistä tehtiin vaikka mitä tuossa nyt jo kadonneessa maailmassa. Trabantin runko päällystettiin fenolista tehdyllä ja puuvillalla vahvistetulla muovilla. Metallisia suihkupäitä valmistettiin kyllä ennen sotaa, eikä maitoa ollut mahdollista ostaa DDR:n viimeisten vuosien aikana muussa pakkauksessa, kuin läpikuultavissa, sinisin tekstein varustetuissa pusseissa. Jos ei lasketa erityisen rumia tavaroita, kuten suojaruukkuja, suola- ja pippurisirottimia, mehusettejä tai jääpalasankoja, ovat rumat tavarat saavuttaneet jo melkein kulttistatuksen: Kanan muotoisia munakuppeja tai munarasioita, jotta keitetyt munat voisi kuljettaa vaellusretkillä turvallisesti. Tarjonnan monimuotoisuudesta voi päätellä, että kyse ei ole varastojen ylijäämistä, vaan uustuotannosta. DDR:ssä oli myös kaappeihin integroituja kylpyammeita, joista voitiin kippaamalla avata normaalikokoinen kylpyamme. En vanhempieni taloudessa tiennyt niistä mitään, sillä siellä meille kaikille oli jaettavaksi vain yksi pesuallas keittiössä, mutta yläpuolellamme asuvalla rouva Effnerillä oli sellainen. Hän oli pieni ja raajarikko, valurauta-ammeesta ei olisi ollut hänelle mitään hyötyä…
 
Onko Suomessa pakkomielle muovista? Onko täällä vallalla retroefekti, joka saa ihmiset ihannoimaan DDR:ää? Kysymyksiä kysymysten perään.
 
Jätän kysymykset sikseen ja vaihdan uuden vessapaperirullan kylpyhuoneen telineeseen, joka on erittäin omintakeinen: se on puupala suoraan luonnosta, hiottu, öljytty, molemmat päät on varustettu silmukalla ja se roikkuu kahteen hakaseen kiinnitetyssä narussa. Rullan saa pujotettua telineeseen avaamalla metallisen jousihaan.
 
Kyllä, olen aina kuvitellut Suomen juuri tällaiseksi.

Silmät A. Lembke/Kathrin Schmidt

29.10.2017
Ensihoitoa kerrosvoileipäasennossa

Eilen ei ole tänään, sillä minä olen. Siis olin eilen. Turussa. Kun taas tänään olen Tampereella. Huomenna olen Helsingissä. Olen siis kuin kerrosvoileipäasennossa kahden kaupungin välissä. Kerrosvoileipälapsille, (suom. huom. eli keskimmäisille lapsille) sanotaan, että heillä on vaikeuksia löytää oma paikkansa. Sekä sisaruskatraassa että elämässä. Onneksi en ole lapsi enää, eikä Turku ole yhtään sen enempää isosiskoni kuin Helsinki pikkuveljeni. On merkillistä, että tunnen kuitenkin tänään olevani puristuksissa, ja huomaan marisevani. Sopivasti tuon sanan saksankielinen muoto murre = marisen onkin suomen kielessä murre, josta esimerkkinä vaikka Turun variantti, Turun murre.
 
Kuinkahan kauan minun pitäisi opiskella suomea, jotta erottaisin sen? Oletan sen jäävän turhaksi kysymykseksi elämässäni. Vaikka minulla olisi kyllä halua ilmoittautua berliiniläiseen kansalaisopistoon. Kursseja tarjotaan Reinickendorfissa ja Steglitz-Zehlendorfissa. Se on pitkän matkan päässä mukavasta, Berliinin itäisellä reunalla sijaitsevasta omakotitalostani. Paikallisjunalla, S-Bahnilla, matka Zehlendorfiin kestää minulta tunnin ja kaksikymmentäviisi minuuttia. Matka brandenburgilaisen Fürstenwalden kansalaisopistoon kestää vain kahdeksan minuuttia pidempään. Mutta siellä on tarjolla vain yksi ruotsin kurssi. Entä yksityisopettaja? Kielikoulu? Periaatteessa minun ei tarvitse miettiä tuollaisia ollenkaan, sillä otan todella mielelläni vastaan apurahatarjouksia kaukaisiin paikkoihin. Kuten vaikka Tampereelle, jossa viikko sitten keittiössä tekemäni epäonnisen pyörähdyksen saattelemana polvilumpioni lähti sijoiltaan palautuakseen heti takaisin paikoilleen.
 
Se ei oikeastaan kuulosta pahalta, mutta tuo hetki sai minut vajoamaan lattialle ja menettämään hetkeksi tajuntani. Kivusta. Kun olin vihdoin lakannut ulvomasta, pohdin, mikä olisi helpoin tapa lähteä Tampereelta. Ehkäpä Tampere-Pirkkalan lentoasemalta? Välilaskulla Riian kautta se olisi ollut mahdollista. Onneksi mieleeni juolahti yksi pojistani, joka on lääkäri ja samalla arvostettu kiputerapeutti. Hän lähetti minulle viipymättä videon, jossa selitettiin, miten minun tulisi menetellä polveni kanssa. Hän opasti minut löytämään voimakkaasti painettavat kipukohdat ja suositteli minulle kolmiportaista nivelkierukan käsittelyä. Siihen asti, hän neuvoi, kunnes pääsisin Saksassa lääkäriin, sillä Suomessakaan ei kuulemma voisi tehdä mitään muuta kuin antaa alustavan diagnoosin. Tein työtä käskettyä. Hyvin tuloksin! Päivittäistä askelmäärää vähensin myös varmuuden vuoksi. Eiliseen asti, kun olin Turussa. Siellä mentiin hauskasti mäkeä ylös ja alas, rappusia ylös ja alas, tuomiokirkkoon ja yliopistokampukselle. Kun vihdoin istuin – yllättäen – pehmustetulla, opiskelijoille tarkoitetulla tuolilla, jalkani tärisi. Vaivoin sain sen pidettyä paikallaan.
 
Opiskelijoiden kanssa emme käyneet keskustelua Turun murteella, vaan saksaksi. He kyselivät minulta ennalta laaditun listan mukaan, minä vastasin ilman. Keskustelu kehittyi mukavasti. Kaksi vanhempaa herraa istui nuorten kuulijoiden keskuudessa. Toinen, joka kuulemani mukaan esiteltiin Oskariksi, halusi hänkin tietää: Mitä hyvää DDR:ssä oli? Tuollaisia kysymyksiä minun täytyy aina hieman pohtia. Vaikka olin aina tähän mennessä haukkunut systeemin pataluhaksi, päädyin puhumaan avioero-oikeudesta, naisten itsestään selvästä ammatinharjoituksesta ja sen tuomasta taloudellisesta itsenäisyydestä.  Ja kaiken kattavasta lasten päivähoidosta. Ja tavallisista terveyskeskuksista, mistä sai yleensä lääkärinhoitoa.
 
Tuollaisista lausunnoista minulle tulee aina epämiellyttävä tunne, ja koen tarpeelliseksi lisätä monia muttia heti perään. Kuten taloudellisen itsenäisyyden tasosta. Valinnanvapauden vähyydestä, siinä tapauksessa, jos lapselle ei sopinut päivähoito eikä päiväkoti. Ideologisesta rajoittamisesta, joka alkoi heti syntymästä. Mahdottomuudesta pyytää lausuntoa toiselta lääkäriltä. Ja nämä ovat vain muutamia muttia… Jätetään asia sikseen. Todennäköisesti en saanut Oskaria vastauksillani onnelliseksi, vaikka pidin hänestä ja olisin sen mielelläni tehnyt.
 
Onnettomaksi jäi myös jalkani, kun minun piti nilkuttaa bussiin jälleen portaiden ja mäkien kautta. Se ei tehnyt niin kovasti kipeää, mutta polveni ei suostunut enää toimimaan ja uhkasi irtisanoutua palveluksestaan. Minulla oli riittävästi aikaa, jota lahjoitin sille anteliaasti. Jäin paikoin seisomaan hetkeksi, paikoin istuuduin vähäsen. Suomalaiset eivät tehneet niin. Satoi, myrskysi. Hyvä puoli oli se, että kukaan ei nähnyt minua varjonsa tai huppunsa alta.
 
Tunnen olevani puristuksissa? Ai niin. Mutta varmaankin siksi, koska tänään ulkona on lunta. Se on vasta satanutta ja sitä on todella paljon. Koska lämpötila vaihtelee pakkasen ja plussan puolella niin, että tiet ja kadut ovat liukkaita, eikä polveni tahdo sen vuoksi päästää minua ulos. Laskeuduin maalatut puuportaat jo kerran housuntakamus edellä, ja yksi kerta riittää. Pysyn sisällä ja mietin. Kehnoja yrityksiäni päästä jyvälle suomen kielestä. Hämeenkatu, Hämeenpuisto, Hämeenlinna… Katu-sanan merkityksen olen tietysti tiennyt jo pitkään. Löydän sanat puisto ja linna. Mutta mitä tarkoittaa hämeen? Genetiivistä olen jo kuullut, joten jätän viimeisen n-kirjaimen pois. Hämee-sanalle sanakirja antaa vastineeksi Scheiße – siis paska! Siis Paskakadun kautta Paskapuistossa sijaitsevaan Paskalinnaan? En tohdi ajatella tuollaisia ollenkaan, kunnes onneksi huomaan, että kannettavani on tunnistanut hämeen olevan viroa. Hylkään ehdotuksen. Vasta, kun jätän toisen e-kirjaimen pois, pääsen arvatenkin totuuden jäljille. Häme on sen suomalaisen alueen nimi, jonka merkittävimpänä kaupunkina pidetään Tamperetta. Ruotsiksi se on Tavastland. Olisin kyllä voinut jo aiemmin syventyä Suomen maantietoon.
 
Puristuksenomaisessa tilassani minun täytyy kuitenkin hieman urheilla. Pakotettuna puutalossani, jota kuljen edes takaisin, päästä päähän. Urheilunhan pitäisi olla tunnettu hoitokeino moniin vaivoihin. Siihen pieninkin mökki tarjoaa tilan, vaikka urheilupuisto olisi siihen tietysti soveltuvampi. Mutta siihen menee vielä paljon aikaa, kunnes voin etsiä urheilupuiston. Aikaa, jota voin käyttää tutkiakseni, onko urheilupuistolla ja ensihoidolla (saks. Urheilung) jotain kielellistä sukulaisuutta.
 
Vaikka jo nyt uskonkin tietäväni, ettei niin ole.