Ulrike Draesner

Ulrike Draesner Kuva: Dominik Butzmann_laif_MVphotos

Münchenissä 1962 syntynyt kirjailija, runoilija ja esseisti Ulrike Draesner on opiskellut Englannissa ja Saksassa. Ensimmäinen teos gedächtnisschleifen (runoja) ilmestyi 1995. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt muita runokirjoja, kertomuksia ja romaaneja, viimeksi Sieben Sprünge vom Rand der Welt (romaani, 2014), Subsong (runoja, 2014) ja Mein Hiddensee (2015).
Draesner on tehnyt käännöksiä englannista ja ranskasta, osallistunut monialaisiin hankkeisiin, toiminut vierailevana luennoitsijana sekä lyriikan dosenttina Saksassa, Sveitsissä, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Hän on Saksan PEN:in sekä Nordrhein-Westfalenin tieteiden ja taiteiden akatemian jäsen.

Draesner on saanut työstään useita palkintoja, mm. Literaturpreis Solothurn 2010, Roswithapreis 2013, Joachim-Ringelnatz-Preis für Lyrik 2014, Usedomer Literaturpreis 2015, Orphil-Preis für Lyrik 2016, Nicolas-Born-Preis 2016. Hän asuu Berliinissä ja Oxfordissa.

Lokakuussa 2017 Ulrike Draesner vieraili Helsingissä Goethe-Institutin kutsumana residenssikirjailijana ja esiintyi Helsingin kirjamessuilla.

Suomen-päiväkirja

PALLO

Suomalaiset miehet ovat raidallisia, suomalaiset naiset pilkullisia (saksaksi: pisteellisiä!). Suuripalloisia. Tämä on ensimmäinen havaintoni Suomesta syksyllä 2017. On aina hyödyllistä havaita ainakin orientoitumista helpottavat perusasiat, kun saapuu vieraaseen maahan. Sukupuolten erottaminen toisistaan ja wc:n löytäminen kuuluvat ehdottomiin prioriteetteihini. Voi sanoa, että molempiin pätee luonnon laki. Minusta on aina yhtä miellyttävää, kun "luonto kutsuu." Se kuulostaa jotenkin villiltä, suomalaiselta erämaalta, ekologisesti oikealta.

Aamuvarhaisella Tegelin lentoaseman portilla seurasin luonnon kutsua ja ostin kahvin tegelmäisen pienestä pystybaarista. Sitä jonottivat myös suomalaiset naiset niin takanani kuin edessäni. He olivat aamuhiljaisia ​​kuten minäkin, eivät siis avanneet suutaan, vaan painoivat huulensa tiukasti lopulta käteen saadun styroxkupin reunaan. Tein kuten he. Pallojen ansiosta olin kuitenkin tunnistanut heidät suomalaisiksi. T-paidat, takit, laukut. Pallojen tulee olla vähintään kymmensenttisen kokoisia, jotta niitä voi pitää suomalaisina. Se oli selvää. Ja toi mieleeni vanhan, vastausta vaille jääneen kysymyksen.

Miksi suomalaiset eivät jo ole kuolleet sukupuuttoon? Näin intiimiä kysymystä ei voi esittää maassa, jota ei tunne. Se olisi liian hävytöntä. Minulla oli kuitenkin syyni. Noin viisitoista vuotta sitten olin ollut muutaman päivän Helsingissä. Silloin käännettiin runoja. Silloin kävi selväksi, ​​että hän on suomeksi aina hän tarkoitettiinpa miestä tai naista. Vain pääkaupungin slangissa erottelu näyttää olevan mahdollista. Se pelasti er-sie-runoni, joka on nyt olemassa vain helsinginsuomeksi, mikä saattaa hyvinkin sopia, koska runossa ollaan asemalaiturilla, mutta asia herätti edellä mainitun kysymyksen. Antakaa minulle anteeksi: Olen kirjailija. Kirjailijana haluan uskoa siihen, että kieli määrittää sen, miten näemme maailman. Että kieli on tämä maailma. Mutta jos kielessä ei ole eri sanaa hänelle (er) ja hänelle (sie), niin kumppanin haku saattaa muodostua vaikeaksi. Koska en halunnut missään tapauksessa kyseenalaistaa kieliteesiäni (kieli muodostaa maailman), minulla oli kyseenalaistettava suomalaiset: Kuinka he ovat onnistuneet lisääntymään kielen aiheuttamasta mies-/naissokeudesta huolimatta?

Tänään sain vihdoin vastauksen. Kävelin kaupunkiin kaatosateessa. Miehillä raidat, naisilla pallot. Aurinko tuli esiin, pallo taivaalla. Tuon pallon ansiosta sekä raidat että pallot näkyivät ihmisten päällä paremmin. Ei miehiä ja naisia, vaan merkkejä. Onhan tärkeää merkitä.

Mikä, hyvä suomen kielen taitoinen lukija, suomalaisen sielun tunteva lukija, johtaa seuraavaan kysymykseen: Mitä tekemistä palloilla on naisten kanssa?

Olisin kiitollinen, jos saisin kuulla ajatuksianne, sillä aion oleskella kirjoittajana Helsingissä neljä viikkoa pallojen ympäröimänä ja pohtia vihdoin vakavasti lauseen lopussa olevaa palloa, pistettä. Haluaisin jättää Helsinkiin hyviä, vaikuttavia(?), inspiroivia pisteitä. Kuten nyt. Aluksi. Kirjoittakaa siis minulle: Mikä yhdistää naiset ​​palloihin? Pallot naisiin? Miksi pallojen on oltava niin suuria? Odotan innolla vastauksia! Te voitte auttaa minua tutkimaan Suomen luontoa, naisia ja lauseiden loppuja - kertaheitolla. Jos tämä ei ole ohjelmajulistus, niin mikä...

Pallot ja raidat Kuva: Lisa Pfannenschmidt
 
Piste, piste, pilkku, viiva – siinä kuulle naama. Sanotaanko näin myös Suomessa?

Täällä saksan sanan Monat vastine on kuukausi. Saksalaisen korvissa se kuulostaa lehmän märehtimiseltä, Kuhkauen. Mahtavaa! Mutta itse asiassa siihen sisältyy kuu. Sen saattaisi kuulla myös saksan Monat-sanassa (saksaksi kuu on Mond), mutta ei sitä yleensä kuule, ero on niin suuri.
Eli: mietin pisteitä, palloja. Yksi niistä on taivaalla. Ajassa niitä on monta. Ja sivulla muutamia.

Piste lauseen lopussa lopettaa jotakin. Se on pysähtymismerkki. Tämä on ilmeistä. Niin ilmeistä, että se pitää paikkansa vain osin. Piste on oikeastaan seis&jatkuu –merkki. Seuraava lause tulee sen perässä. Lukiessa tämän näkee jo, ennen kuin pääsee niin pitkälle; lukiessa näkee, miten teksti etenee (seuraava lause, uusi kappale, tyhjä rivi, kappaleen päätös jne.).
Pisteen käsittää tahdinlyöjäksi. Ja ääneksi, vaikkei edes lukisi ääneen. Mykkä ääni laskee. Sisäänhengitys, ja eteenpäin. Se on samanlainen merkki kuin katuun merkityt viivat, jotka huomioi kulkiessaan. Kuten senkin, jos pikku viiri lepattaa tien vieressä viiden tai kymmenen metrin välein.  Se on pieni, se ei halua olla häiriöksi.

Piste on vaatimaton: Se kätkee mahtinsa pieneen hahmoonsa. Ympyränmuotoisena se tietää olevansa täydellinen. Myös siksi sille riittää pienin muoto välimerkkien joukossa.

Piste on palanen aikaa keskellä tekstiä. Uusi järjestys. Sitä lukee, uppoaa kertomuksen aikaan. Piste määrittää kahdella tavoin: se sanoo, kuinka aika kertomuksessa kuluu. Antaa sen hahmoille rytmin, rytmin heidän lauseisiinsa jne. Samalla se määrittää sen, kuinka lukijan aika kuluu.

Se hyppii riviltä riville. Aika kuluu lakkaamatta. Piste on ajan silmä. 
Jos piste on silmä, katsooko lause sinua sen kautta?
Ei: vaan lauseiden väliin jäävä valkoisuus. Piste ei ole keskellä. Se on liimautuneena vasemmanpuolimmaiseen kirjaimeensa pitäen etäisyyttä oikealla puolellaan olevaan. Pieni silmä, joka kuuluu jollekin. Se paketoi lauseen, joka edelsi sitä. Se kuuluu johonkin, joka on miltei mennyttä ja josta tulee mennyttä sen myötä.

Se antaa muodon menneelle, jonka se itse määrittää menneeksi: Nyt sinä olet lause. Joka on lopussa.

Lause puhuu. Piste ei. Se on „pelkkä“ merkki. Musiikillinen merkintä. Merkki sisäiselle äänelle. Merkki, jonka avulla sivu kommunikoi lukijan kehon kanssa. Kuten muutkin välimerkit. Jotkut niistä ovat vaivihkaisia: pilkku. Jotkut kilistävät keskenään: lainausmerkit. Piste sanoo: Laskeudu. Rauha. Lepopiste.

Ruhepunkt, sanoo saksalainen. Onko myös sen suomalaisessa vastineessa sanat Ruhe (lepo) ja Punkt (piste)? Vai miten asia ilmaistaan? No pane jo piste, sanotaan saksaksi.

Lopeta jo ihmeessä. Mikä tarkoittaa myös: Kerro, mikä on oleellista. Lyhennä, keskity.

No niin, minä sanon. Pitäisikö minun ostaa se pallollinen pusero vai ei?
Pallopaidat (saksaksi pistepaidat) olivat loppuneet. Nyt riittää, minä ajattelin. Tämä nyt on jo ihan liikaa, tämä ei käy.
 
No hyvä: Piste tuo alas. Se on maanpinnalla (rivillä). Siellä, mistä maanläheisyys alkaa.

Mutta välimerkkinä piste tuo esiin luontonsa aivan toisella tavoin. Siitä joskus tulee ylimielinen. Se tuplaantuu. Se nousee ylös, istuu pisteenä pisteen päällä. Kakkospisteenä kuten piste i:n päällä. Nyt leijutaan.

Nyt piste peilaa itseään. Tarina jatkuu, lyhyen ajatustauon jälkeen. Kykenen molempiin: pysähtymään ja katsomaan tulevaisuuteen. Tässä on kokoamispaikka: hetki keskittymistä –  sitten rynnätään eteenpäin. Äkkiä piste onkin viivan (–) kaltainen. Mutta vahvempi.

No niin, sanoo kaksoispiste lauseelle, joka edelsi sitä: tässä tulee lause, joka sanoo sinut vielä kerran. Toisin sanoin. Yhdessä tästä muodostuu virke. Kaksoispiste rakentaa keinun. Se on itse keskipisteenä, napa, se, jonka ympärille kaikki kietoutuu.

Pisteen ihme ja arvoitus: matematiikka. Opettaja, kääpiö, yllään valkea takki, sillä hän opettaa myös kemiaa, Einsteinin kopio jäänharmaine, uljaine partoineen astuu taulun ääreen, asettaa liidun kärjen taulua vasten, painaa, kääntyy ympäri ja sanoo: piste. Luokka on hämmentynyt. Ei kai hän kuvittele meidän nyt ihailevan häntä? Yleensä opettajat jatkavat kirjoittamista. Yleensä on jotain katsottavaa. Mutta tällä kertaa: piste!

No niin, kääpiö sanoo. Piste ei ole mikään piste. Piste, vaikka sitä pitäisi kuinka pienenä, niin pieneksi kuin sen piirtääkin, on loputtomiin jaettavissa. Piste on aina oma itsensä ja monet sen kaltaiset myös. Piste on loputon. Sitä ei voi mitata: Jos sitä ryhtyy mittaamaan, sen reuna muuttuu rosoiseksi. Silloin näette, että siinä on kuoppia ja kohoumia. Ja mittaatte ja mittaatte. Pisteen ympärys on loputon.

Piste oli kaksin verroin loputon. Loputtomuus ei ollut suurta, vaan pientä. Piste oli yksi loputtomuus aivan pikku piirteisiinsä asti.

Pisteestä maailma alkoi hajautua. Se ei ollut silmä, ei aurinko, ei kuu, vaan portti. Siellä jokin sanoi: seis. Jos menet eteenpäin, astut toiseen maailmaan. Lopeta jo: Tosiasiat riittävät niin paljon pidemmälle kuin ajattelet. Tämän maailman takana odottaa toinen ja kolmas ja vaikka kuinka monennes, jossa ei ole mitään siitä, mitä siellä näyttää olevan.

No niin, ajattelen, ajattelu saa nyt riittää. Tulos on oikein hyvä, mutta vain puolet tarinasta. Kun katselen suomalaisnaisten pallopuseroita, minulle selviää toinen puoli: piste on sormen jättämä jälki. Ensin lasketaan sormilla. Sitten pisteillä. Pisteitä lisää, pisteitä pois, pistetilanne sinne ja tänne. Keräämme pisteitä. Mehän jatkamme edelleen sormilla laskemista, kymmenjärjestelmässä. Kehollamme. Naisissa olevat pisteet siis kertovat, että naiset haluavat tulla kosketetuiksi/naisiin pitää/saa/saattaisi koskea? Että heihin on koskettu?

No, tämä on tulos. Pitääkö minun nyt ostaa se pistepaita vai ei?
Pidän laatikoista! Suomessa näen aina laatikoita. Pidän myös logiikasta. Loogisesti tästä seuraa: pidän Suomesta. Myös suomalaiset pitävät laatikoista. He nukkuvat niissä!

No hyvä, he tekivät niin ennen. Minulla on huoneessani tällainen laatikko. Se on penkki, mutta sen voi muuttaa kädenkäänteessä laatikoksi, jossa voi nukkua, tai myös pöydän tapaiseksi, jonka päällä voi nukkua. Nukkuminen on tärkeää. Pidän suomalaisista. Pöytämäinen on vähän leveämpi sänky, penkki kapeampi. Päälle vain ohut patjaa, niin sänky on valmis. Se ainakin on kova.

Etsin Suomea. Olen keskellä Suomea, siis Suomen eteläosassa, mutten näe sitä. Ehkä sataa liikaa. Ei, se ei pidä paikkaansa. Sataa tosin paljon, Kaisaniemen puiston penkit seisovat vedessä, silloin joku kuiskaa minulle: "Sisua". Ja toinen sanoo, että löytäisin sitä Suomesta. Sisua Suomessa ja Suomea sisussa.

Matkustan Porvooseen. Se sijaitsee Suomessa, kuten kartasta näkyy, mutta Suomikin on Porvoossa, kuten eräs vanha valokuva todistaa. Se esittää sänkylaatikkossa makaavaa parrakasta miestä vierellään hattu tangon päässä. Näin minulle kerrotaan. Minusta tulee looginen ja nousen Porvoon bussiin, jonka löydän, kun olen pyörinyt vain noin tunnin Helsingin asemalla. Etsin Suomea, etsin laatikkoa ja hattua.
 
Porvoossa saan kengät. Uskomattoman suuret, uskomattoman huopaiset, uskomattoman pehmeästi liikkuvat kengän päälle vedettävät suojat. Eräs kaappi puhuttelee minua.
 
Ilahdun. Olen yli viisikymppinen eikä minulla ole pilkullista T-paitaa ja minua puhuttelee itseäni nuorempi mies. Te suomalaiset! Hän on oikea viikinki. Käyttää vatsan kohdalta hyvin tiukkoja farkkuja, joiden vyöstä roikkuu karabiinikoukussa vihreänsävyinen peikko. Peppurako näkyvillä, ei turhan kitsaasti, valkoinen iho, sen päällä hyvää miehistä rasvaa, pinkeänä, hyvin kireänä. Vatsaa peittää raidallinen villapaita. Arvioin hänet noin kolmikymppiseksi. Hopeaketju, jossa on riimuriipuksen tapainen, kultasormus. Tummat hiukset on ajeltu lyhyiksi, ne ovat pitkät vain päältä, sidottu takaraivolle letiksi, saksaksi sanottaisiin rotanhännäksi, suomeksi se näyttää hienommalta. Hän opastaa minua talossa.
 
Laatikko. Tässä kansalliskirjailija makasi. Maa oli juuri noussut uuteen kukoistukseen ja hän makasi laatikossa vieressään vaimo Fredrika, hänkin laatikossa, josta saattoi hypätä tarvittaessa, ja joskus muutenkin, miehensä puolelle. Nainen luki ääneen miehelleen, sillä hän osasi monia kieliä, useampia kuin tämä. Miten asia tulee käsittää: lukiko hän ja käänsi samalla? Tuo viikinki ei tiedä, miten minun pitäisi asia käsittää, ja hänestä se on yhdentekevää: Hän kuvittelee kuinka koko Suomi marssii laatikossaan makaavan Runebergin ohitse, ja kuinka tämä vastaa runebergiläisesti koko Suomen tervehdyksiin laatikostaan, koska hän oli koko Suomi, suoraselkäinen, omilla jaloillaan seisova Suomi, joka, vaikka makasi laatikossa, ei ollut enää laatikossa, ja myös Runebergin hattu tervehti, Runeberg heilutti sitä tangon varassa tai Fredrika heilutti sitä ja hyppeli sinne sun tänne.
 
Löydämme lisää laatikoita. Kukkalaatikoita, ajattelen, sillä näen ne kasveilla täytettyinä veneen kannella. Kuvassa on kaksi venettä, ensimmäisessä matkustavat Runeberg ja hänen lukuisat poikansa ja toisessa Fredrika, perheen lukuisat tyttäret, palvelusväki sekä huonekasvit, säädyllisen etäisyyden päässä ensimmäisestä tietenkin. Viikinki sanoo „piika“, seisomme yhden kukkalaatikon ääressä, ehkä keittäjätär nukkui siinä, se ei ollut ahdas, mies sanoo, nukkuja ei nähnyt unta ruumisarkusta, siinä oli lämmin nukkua, sanoo viikinki, laatikon saattoi helposti siirtää uunin viereen, siinä makasi turvassa kuin eläin.
 
Etsin Suomea, katson laatikoitten tummaan tyhjyyteen, katson unien sileäksi kuluttamaa puuta, katson viikinkiä. Näen: Tuo mies tarvitsee vähän vahvistusta, hän on sen ansainnut. Minä etsin Suomea, me löydämme kahvilan. Sieltä saa runebergintorttuja ympäri vuoden, sekä aamiaista. Viikinki juo kahvia ja tilaa kuusi keitettyä kananmunaa, hän syö voileipää, jonka päällä on kinkkua ja juustoa ja asettelee kananmunat rinkiin lautasen ympärille. Ne ovat niin valkoisia, sellaisia ei enää tapaa Saksassa.
 
Minä kysyn: „Sisu?“ ja näytän niitä.
 
Hän jauhaa ruokaa ja osoittaa virnistäen minua: „Susi?“
Suorasanainen suomennos:

varpunen/harpunen – varpunen syötiksi keihästettynä, varpunen meren yllä

(muistiinpano runoa varten)
 
 
mikä ihme kyntäjä tuo varpunen no sano jo keksi
tarkoittaa keskustaa sinä makroni, jolla on sivuraidat augen/silmäaukon kohdalla
ilmatilaa: kynnät? läpsytyskädet kaivavat sydäntä
nyt se on ohi sanon sinulle juolukoiden (pallukoiden) hoosianna pilkkaa
nyt tiaisetkin ovat keksineet sen. heittää murusia selkäänsä
niin vikkelää on sen hypähtely ja unohdettuna hohtaa vasten valoa
                                             pikku höyhenpallo
kristallien sirottama pilkuttama
sanotaan tässä kuin koru …. ikkuna ravistuu
ennenviimevuosisataiset nuo kultaiset köynnökset
seinillä heijastuvat puut junat kulkevat
aina pohjoiseen kääntyy napameri, varpunen kyntäjä
kuulee sen, toisin kuin minä. kahdesta sadasta vuodesta puhdistettu kivääri
ammuttu katon läpi/tulitettu osuttu poikaan
tässä huoneessa, naisen. varpunen, pieni roso, lika, sumut loikoilevat
lahdelman musiikissa. sitkeyttä vastaan kaikki täytetty sokerilla.
lakat sulavat vedeksi kun niitä vain hipaisee ping
kaveri, kuvastuva puunkuva puussa. ikkunaruudun minä
kiinnittänyt ohuella metallinpalasella puitteeseensa… luen kuinka ennen oli.
eikö tuossa seiso, sano palleroinen, pikku pallo, pieni marja, nainen talossa
mykkä, ajan hiekkakristallien peittämä.
Suomi, tasa-arvoisuuden maa. Sen uskoin mielläni. Kahvilassa, jossa käyn aika ajoin, on kaksi ikkunanäkymää. Toinen aukeaa ravintolan taakse, toinen merelle. Tänä aamuna kahvilassa näytti tällaiselta:

Sukupuolet Meren puolella: 3 miestä ja 3 tietsikkaa. Takapuolella: Parikymmentä naista vauvoineen. | Kuva: Ulrike Draesner
Olin eläintarhassa. Helsingin eläintarha on saarella. Menin sinne bussilla. Yritän pitää lauseet yksinkertaisina ja suorina. Katsoin bussissa suoraan eteenpäin. Vesibussi eläintarhaan kulkee vain kesäisin. Oli sunnuntai. Ei ollut lämmintä, mutta aurinko paistoi. Ihanteellinen päivä eläintarhassa käyntiin. Bussissa oli nuoripari rattaissa istuvan lapsen kanssa. Vanhempi pariskunta ilman lasta. Ja minä. Eläintarhan päätepysäkki. He näkivät meidät ja avasivat toisen lippukassan. Eläintarhaan mennään sillan yli. Katsoin ja kävelin suoraan eteenpäin. Helsingin eläintarhaan voi ajaa autolla. Se ei ole vaarallista. Eläin, jonka näkee, on kuollut sukupuuttoon, se on tehty puusta. Ainakin alussa. Alkua kesti kauan. Viiden minuutin päästä näin ensimmäisen muun eläimen. Katsoin suoraan eteenpäin ja aloin ajatella lauseita. Eläin oli vapaana juokseva riikinkukko. Se juoksi ja huusi. Myöhemmin näin vielä muita riikinkukkoja. Näin kaksi villiaasia, Mongolian villihevosia, kaksi apinaa, visenttejä, kaksi poroa, kaksi hirveä. Porot ja hirvet olivat pieniä ja katsoivat aina suoraan eteenpäin. Joka nurkassa oli kioski. Joka kioski oli kiinni. Yksi ravintola oli auki. Tyhjiä lastenrattaita oli ympäriinsä. Kävelin ja kävelin ja suoristin lauseita pääni sisällä. Karhujen aitaus hyvitti hirvien pienuuden. Se oli suuri. Se oli tyhjä. Se oli oma vikani. Mitä tulin eläintarhaan silloin, kun karhut nukkuvat. Korppi ärsytti kahta merikotkaa. Se esitti korppipropelia. Kotkat halusivat vain suoria lentoja. Liian monta eläintä tässä aviaariossa. Valitettavasti minulla ei ollut saksia mukana. Päässäni lauseet marssivat suoraan eteenpäin ja kulmien ympäri. Halusin käyttää niitä kaukoputkina. Eläintarha pysyi tyhjänä. Neljältä eläintarha suljettiin. Ulosmenoportilla ei ollut kauppaa, suodatinkahvia oli. Lähdin kuten olin tullut. Olin eläintarhassa.
  Eläintarhassa Kuva: Ulrike Draesner
der stank
(+ ich als und)
 
 
und am  pier öffnet  eine tür das meer 
man muss nur durch glas treten mit code
crinklé die bucht , alle  boote kielauf, blank.
wäre winter mischen ohne schlag? für morgen
zeigen computer  schnee der bär  im zoo träumte
längst und stakte durch die leere der gehege reifrock
lagen laub und frost um jeden stamm . fuchs erwartete
das eis. als er den flamingo biss fielen alle andren fremden
ebenfalls. ohne berührung. das war stank. so rosa haufen herz
im glas. der fuchs erschrak sein appetit reichte nicht, er sprang
ein  gekrümmter  bogen als tauche  er in schnee . der bär
den schlaf spannte ins bärenich
ein  gekrümmter  bogen als tauche  er in schnee . der bär
im glas. der fuchs erschrak sein appetit reichte nicht, er sprang
ebenfalls. ohne berührung. das war stank. so rosa haufen herz
das eis. als er den flamingo biss fielen alle andren fremden
reifrock laub und frost um jeden stamm . fuchs erwartete
längst und stakte durch die leere der gehege reifrock
zeigen computer  schnee der bär  im zoo träumte
wäre winter mischen ohne schlag? für morgen
crinklé die bucht , alle  boote kielauf, blank.
man muss nur durch glas treten mit code
auf dem  pier öffnet  eine tür das meer.
 
Käsittelen taas tuttua aihetta (ks. 1-3). On jälleen kyse naisten pukeutumisesta. Olin Ateneumissa. Löysin sieltä ilahduttavan monia naismaalareita. Te suomalaiset! Hyvä niin.

Ja näin jotain, toisen kerran katsoessani, joka kosketti minua syvästi: Elin Danielson-Gambogin omakuvan vuodelta 1900, mustassa leningissä, paletti ja siveltimet kädessään, istumassa suurelta osin harson peittämän ikkunan ääressä. Elin Danielson-Gambogi ja aavekäsi. Palettia kannatteleva vasen käsi on maalattu yhtä aaveenomaisesti kuin ikkunan edessä oleva liina, sitä ei niin sanotusti ole olemassa, vaikka sen on oltava olemassa, muuten nainen ei pystyisi maalaamaan, olisi voinut maalata eikä jatkaa maalaamista. Näen taiteilijattaren, näen aavekäsivarren, se koostuu vain leningistä, ei lihaa, ei ihoa, ei kättä, se olisi paletin kätkössä, hän on aaveuttanut kätensä, koska on naisena vain puolittain taidemaalari, koska ihminen voi olla naismaalari, taiteilijatar vain, jos tekee itsestään mahdollisimman läpinäkyvän.
 
Suomen kielessä on kaunis sana: "nollata". Rauhoittua, lakata olemasta kiihtynyt. Nolla siinä. Pidän siitä. Vaikka nolla onkin kaksiteräinen ystävä. Rauhoittua on saksaksi ”laskea itsensä alas”, tehdä siis itsensä pieneksi, haamumaiseksi?
 
Entä nykyisin, rouva Danielson, millaiseksi nykyisin käsivartenne maalaisitte? Hänen muotokuvansa on niin viisaasti maalattu. Eikä ole kyse pelkästään „naiskysymyksestä“. Taiteeseen kuuluu itsensä esille laittaminen ja samalla itsensä hajottaminen. Läsnä oleminen ja katoaminen, katoaminen jotain palvellessaan, jotain, jolla ei ole nimeä, mutta joka tahtoo tulla esiin.
 
Etsin Suomea ja mietin, mitä tarkoittavaa, että jokin on ‚läpinäkyvä ‘ tai ‚valkea‘ sekä nollan merkitystä. Olen nähnyt lumikuvia, näen kiviä, graniittia. On alkanut sataa lunta. On nollattava.
Olen asunut nyt neljä viikkoa Eläintarhan huvilassa. Mikä ihana paikka: vanhoja seiniä, vanhanaikaisia tapetteja, ikkunoiden narahtelua, tuulen suhinaa, merenlahden heijastuksia. Oleskeluni puolivälissä siellä pidettiin konsertti, julkinen, mutta pienimuotoinen. Cembalo toimitettiin puolen päivän maissa, tuolit aseteltiin puoliympyrään. Illalla kuudelta kassalla oli kori ja siinä kovia, vähän kolhiintuneita paikallisia omenoita. Suomessa tapana, sanottiin, ota pois, pureskele.
 
Kun ihmiset olivat pureskelleet suunsa tyhjiksi, konserttimestari ja ensiviulisti astuivat lavalle. Viulisti näytti siltä kuin olisi hypännyt suoraan Jean Paulin romaanista, ja hän todellakin hypähteli. Oli varpaillaan jo ennen ensimmäistä jousenvetoa.  Ulkona pimeni, meri kimalteli, tuuli vihelsi. Salongissa se oli viileää, hengityksemme höyrysi ja söimme omenat loppuun. Konserttimestari puhui hermostuksissaan välillä saksaa, salongin järjestänyt nainen puhui puoleksi englantia, kaikki puhuivat suomea ja musiikin kieltä, ja valot laskivat mereen ja nousivat siitä jälleen.
 
En tiedä millä kielellä tauko pidettiin. Muuten se teki hyvää. Tarjolla oli laihaa kahvia valtavasta termoskannusta, juuresleipää ja pieniä kauraleivonnaisia, jotka oli täytetty puolukalla. Jokainen tökkäsi veitsensä voihin ja voiteli. Ota pois, pureskele. Huone lämpeni, hypeltiin ja soitettiin, välillä puheltiin ja jouset kirskuivat. Merenlahti välkkyi sisään ikkunoista, Helsingin tuomiokirkko ei tiennyt, pitäisikö sen piiloutua syksyn sumuun vai ei ja jätti heijastelun sittenkin ikkunoiden ja ajan tehtäväksi, ajan, joka kiertyi itseensä ja sekoittui salongissa 1800-luvun tapettiin, vanhoihin instrumentteihin, suureen kaakeliuuniin ja ihmisiin, jotka olivat kahden tunnin ajan osa nykyisyyttä ja menneisyyttä ja antautuivat musiikiksi muuttuneiden tunteiden valtaan, niiden, jotka eivät katoa. Onnellisena, täytyy myöntää pikkuisen hypähdellen, nousin portaita takaisin runoilijan huoneeseeni.

Kiitos!

Eläintarhan huvila Kuva: Ulrike Draesner